Kutilan Rikrooli

Johan Anders Ögnelood syntyi Tenholassa 3.1.1729. Palveltuaan Uudenmaan ja Hämeen rakuunarykmentissä hän erosi armeijasta 17.7.1771 saaden samalla ylennyksen luutnantista kapteeniksi. Häme-wikin tietojen mukaan tämän jälkeen hän "omistautui Kutilan kartanon hoitoon ja liiketoimille" ja "sai kartanon nousemaan rappiosta kukoistukseen, omisti lopulta kolme kartanoa: Kutilan, Kankaisen ja Kutisen."

Kutilassa oltiin asuttu jo aiemmin ja siellä syntyi Ögneloodin ainoa tytär Beata 17.8.1758. Tämä oli aikuinen äitinsä kuollessa kesällä 1798.

Inrikes Tidningar 14.8.1798

Kaksi vuotta myöhemmin Ögnelood sai sotaneuvoksen arvon, Häme-wikin mukaan kiitoksena alaisilleen antamasta avusta.

Posttidningar 2.1.1800

Arvonimeä Ögnelood ei kauaa ehtinyt käyttää, sillä hän kuoli helmikuussa 1804.

Inrikes tidningar 16.3.1804

Vaikka sotaneuvoksena Ögnelood oli vain murto-osan elämästään, tällä tittelillä hänet Kalvolassa muistettiin vielä 1900-luvun alussa. Edv. Mikkola tallensi näistä pari ja kirjoittamansa artikkeli  "Riikrooli" ilmeistyi Suomen Kuvalehdessä 44/1928. 

Sotaneuvos Ögnelodh on jättänyt jälkeensä kummalliset tarinat. »Tarpeenniemen Mummu», joka muutamia vuosia sitten kuoli yli 80 vuoden vanhana, kertoi »Riikroolista», joksi kansa nimitti sotaneuvosta, vallan ihmeellisiä asioita. Nimi »Riikrooli» muodostunee ruotsalaisesta sanasta krigsråd, mikä on suomeksi sotaneuvos. Kun hämäläisen kansan kieli ei taipunut lausumaan nimeä ruotsalaisessa muodossa, niin se pyöräytti siitä nimen »Riikrooli». ...

»Riikrooli», niin sotaneuvos kuin olikin., oli jäsenenä siinä salaliitossa, joka väijyi Ruotsin kuninkaan Kustaa III:nen henkeä. Kuri sitten eräässä juhlassa, kevättalvella. 1792, ammuttiin kuningasta niin, että hän kuoli parin viikon perästä, rupesi maa polttamaan »Riikroolinkin» jalkojen alla, ja hän tuli kipin kapin Kutilaan. Mutta muutamien aikojen perästä tulivat vangitsijatkin tänne. Se oli kuitenkin turhaa, sillä »Riikroolia» ei löydetty mistään. Hän oli pukeutunut, kuten tarina kertoo, havunhakkaajaksi ja naputteli mekko päällä kuusenoksia kartanon navetan seinustalla sillä aikaa, kun hakijat nuuskivat rakennuksia ja kellareita. 

Tyhjin käsin palasivat hakijat emämaahan, Ruotsiin. Mutta kapinoitsijoita ei niin vaan lakata etsimästä. Ruotsin miehet tulivat toisen kerran. Taaskin turha matka, sillä »Riikrooli» oli tälläkin kertaa viisaampi. Hän oli »kuollut» ja kuopattukin omaan komeaan puutarhaansa. Hautaristikin oli jo valmiina tallin ylisillä. Hakijat menivät taaskin ilman saalista Tukholmaan. Missä oli »Riikrooli»? Hän naureskeli iloisten kumppaniensa kanssa kartanon kellarissa, sillä hänen tilalleen oli haudattu kartanon mullikka upeassa, kultakirjaimin somistetussa arkussa. Tarina veistää jatkoksi, että sotaneuvosta ei koskaan saatu syytettyjen penkille, vaan että hän eli vapaana miehenä elämänsä ehtooseen asti. Hautaristi ajelehti kauan aikaa kartanon tallin parvella, kertoen totisille torppareille satua omituisesta ukosta. 

Toinen kertomus juontaa myöskin Kutilasta alkunsa. Se on tarina »Sofia-neidistä». Milloin sellainen henkilö on elänyt, emme varmuudella tiedä, emmekä myöskään tunne hänen nimeänsä. »Riikroolin» aikana tai vähän myöhemmin hänen on pitänyt elää, mutta mitään varmuutta siitä ei ole. Omituinen neito vaan oli ollut, päivät pitkät oli kulkenut »Sofialaakson» (nyk. Vesomäki) metsikössä. Hänen tähtensä on metsän halki johtava oikopolkukin ristitty omituisella nimellä: »Rakkaudenpolku.» Sen polun viereen, niin taasen taru veistää, hän hautasi kauniit kihlaesineet, jättäen kai samalla raskaan surunsakin maan mahtavan kannettavaksi.