Petterin tonteilla ja teillä

1) Viime lauantaina palasin Otaniemestä kävellen ja Munkkiniemen kohdalla tajusin, etten tiennyt (tai oikeastaan muistanut) missä kohtaa Munkkiniemen kartano eli sitä edeltäneen Petter Sundin vanhuudenkodin paikka oli. Juuri kun olin kääntymässä Meilahteen huomasin kartanon puukujan päässä. Siis Petterillä oli näköala lahdelle ja sujuva meritie Tukholmaan auki.

2) Sopivan selkeällä säällä poikkesin Senaatintorille hahmottamaan maastossa Aminoffin korteista (todennäköisesti uudelleen) opittua. Petter-monologejani kuunnelleet tietävät, etten koskaan ole unohtanut, että Petterin kahteen otteeseen omistama tontti oli nykyisen Valtioneuvoston nurkan ja osin Aleksanterinkadun kohdalla. Mutta Petterin ja vaimonsa ensimmäisen yhteisen kodin paikka oli joko jäänyt selvittämättä tai unohtunut. Sen tontti sijaitsi tuolloisen torin koilliskulmassa eli nykyään tuomiokirkon rappusten edessä. Onpahan yksi sukuhistoriallinen paikka, jossa voi seistä ihan kaikessa rauhassa.

3) Toisena mukavan sään päivänä (eli eilen) lähdin jatkamaan viime vuotista 1600-luvun Helsingin kävelyä (prologi, osa 1, osa 2, osa 3 ja osa 4), joka tuolloin jäi Kluuvinlahden rannalle. Augustin Ehrensvärdin mukaan "Tie Pikku-Huopalahteen (1/2 peninkulmaa) Kluuvinlahdelta on vuoria, metsää ja suota" (Matka Suomessa 1747, s. 94). Näin ei tietenkään enää ole, tosin en kovin tarkkaan voinut seurata vanhaa tienpohjaa vaan marssin yksinkertaisesti Mannerheimintietä.

Mannerheimintieltä vihdoin poiketessani kävin katsastamassa Pikku-Huopalahden pohjukan, joka tuskin on nyt aivan samassa paikassa kuin 1600-luvun lopussa.

Enkä tiedä kuinka lähellä tie tuolloin kulki lahtea eli saatoin olla kaukana historialliselta reitiltä ennen kuin päädyin pienelle pätkälle, jolla on edelleen nimi Vanha viertotie.

Siltä käännyin Pitäjänmäentielle, joka sai vuorostaan edustaa vanhaa tietä jollain tarkkuudella. Molemmat risteävät Mätäjoen kanssa ja se oli tämän retkeni tavoite. Risteyspaikalla oli Petterin aikaan kievari, mutta valitettavasti sen modernia vastinetta ei näkynyt.

Ihmeteltyäni jokea ja sen mahdollisuuksia pyörittää myllyä ja sahaa, jotka siinä entisaikaan olivat, päätin seurata virtaa alaspäin. Koska golfkausi ei vielä ollut käynnissä, pääsin yllätyksekseni sallitusti ja turvallisesti läpi Talin. En tosin aivan joen vartta, joten päädyttyäni meren rantaan joki oli haettava uudelleen.

Ja kas, Mätäjoki tosiaan laski Laajalahteen Turunväylän pohjoispuolella aivan kuten kartat olivat aina kertoneet. Pyöräteitä pääsin suunnilleen rantaa pitkin eteläänpäin ja jonain hetkenä palasin Petterin maille, joilla olin ollut myös Pikku-Huopalahden ja Mätäjoen välillä. Typerys kun olen, olen hukannut viime vuonna Mikael A. Mannisen minulle ystävällisesti tekemän karttasovituksen, joten joudun taas turvautumaan kotikutoisempaan ja kaikkea muuta kuin tarkkaan ratkaisuun. Eli piirtoheitinkalvolle jäljennettyyn vanhaan rajakarttaan, joka melkein stemmaa ulkoilukartan mittakaavaan.