Juhannusyötä sitten valvottiin. Juostiin leskisillä, kierrettiin rinkiä, pojat löivät linnapalloa. Me tyttöset kävimme sitomassa onnenlankoja rukiiseen, joka jo oli siksi kasvanut, että hyvin kävi jo sitominen. Tähkälle se ei vielä ollut kerennyt. — Virvokkeina oli kahvia ja teetä. Syötiin voileipiä ja tehtiin sitten kävelyretki Helporin kankaalle tai kedolle. Siitä oli Vihannissa sellainen hokema: »lyödäänkö vetoa? pannaan kyynärä Helporin ketoa!» — Kun palasimme kävelyretkeltä, alkoi jo olla auringonnousun aika. Mielestämme se vasta aivan äsken oli kadonnut punaisena metsän taa ja nytkö se jo nousee? — Vihanti on alaista maata, ei mäen nyppylää kirkon lähettyvillä juuri ensinkään. Mistä ihmeestä oikein näkisi auringon nousun? Mennään vinttikamariin, siihen toiseen, jossa kesällä nukutaan ja talvisin on kylmillä — ehdotti muuan joukosta. Ei mennä, isä ja äiti häiriytyy, sanoi vanhin veli. Pojat kiipesivät pirtin katolle, rae tyttöset kellarin katonharjalle ja auringon kultaiset kirkkaat juhannussäteet näkyivät riemuisina siihenkin. Luonto oli kuin vasta luotu, niin puhdas ja toivoa uhkuva. Käki kukkui, leivo alkoi livertää, kotivarpusetkin sirkuttivat. Oli mitä ihanin juhannusaamu.
Kun muut ihmiset jo alkoivat nousta aamuaskareilleen ja karjanhoitaja jo kolisteli lypsinastioita, silloin me vasta vähäksi ajaksi kömmimme vintille lyhyttä unta ottamaan, sillä juhannuspäivänä piti kaikkien taas olla kirkossa. Se oli isän tahto ja käsky eikä sitä laiminlyöty, jos ei olisi meitä nuoria kaikesti kirkkoon haluttanutkaan.
Kyökkipalvelija oli yönsä viettänyt kyökissä pitäen huolta makean juuston keitosta. Senhän täytyi kiehua, kunnes kävi punertavaksi tai ruskeankeltaiseksi ja sokerin-imeläksi. — Se oli niillä seuduilla ainainen juhannusherkku. Moni sentään sai nyt olla ilman ja syödä särpimeksi »mustan lehmän maitoa» (vettä kaivosta), kun rehunpuutteessa olivat karjanantimet kuivuneet eivätkä juhannukseksi vielä kerenneet uudelleen herua maitoonsa takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti