Viikonloppuna sain pitkästä aikaa luettua kaksi kirjaa. Nuorille kirjoitettuja, joten jonkun silmissä eivät ehkä "oikeita kirjoja" aikuisen käteen. Mutta viis moisesta mielipiteestä.
Raili Mikkasen Pähkinäpuinen lipas on kolmas osa tarinaa 1600-luvun Pohjanmaalta. Alussa oli yksinhuoltajaäiti ja kolme tytärtä, nyt kolme jokseenkin aikuista sisarusta. Tapahtumat kehittyivät hieman uskottavuutta koetellen, mutta mukana oli sopiva määrä ajankuvaa luovia yksityiskohtia. Maantiellä oli turvatonta ja linnut menivät talveksi järven pohjan mutaan kevättä odottamaan. Jälkimmäinen ajan parhaan tiedon mukaan siis.
Paula Moilasen kirjoittama (ja Kirsi Haapamäen kuvittama) Herttuan hovissa. Elämää 1500-luvun Turussa oli vähän selvemmin opettavaiseksi tarkoitettu, mutta kuitenkin tarinana hyvin kulkeva.
Ajatuksia herätti se, että (sattumalta?) molempien kirjojen päähenkilöiden äidit olivat lääkintäalan osaajia. (Ja molemmat tytöt lukutaitoisia.) Menneisyyden naista pääsee lähemmäs kun hänellä on tietoa eikä pelkästään kädentaitoa? Moilasen tekstissä makkarantäyte syntyy parilla rivillä eikä vaadi sen suurempaa osaamista tai miettimistä. Kehruutyön kuvauksessa ei oteta kantaa langan laatuun tai työn vaativuuteen. Kangaspuitakin loukutetaan piikojen toimesta ilman suurempia taitovaatimuksia. (Kokemuksesta tiedän, että taitamatonkin saa kangasta aikaiseksi, mutta ei korkealaatuista.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti