Nimimerkin E. F. J. Matka-pakinoita (Uusi Suometar 24.10.1884 no 249, 30.10.1884 no 254, 06.11.1884 no 260 lupaa kuvauksia retkistä Suomessa, mutta ei pääse alkua pidemmälle.
Olemmepa onnellisesti saapuneet laivan peräkannelle, jossa väkeä vilisemällä vilisee tungokseen asti. Siinä on molempia sukupuolia melkein yhtä paljon, naisia ja miehiä. Mahdoton on astua askeltakaan eteen- taikka taaksepäin törmäämättä jotakuta lähimmäistämme vastaan, tuon tuostakin useoita, sivuillamme, takanamme ja edessämme seisovia vastaan yht'aikaa. Monen hienon naisenkin kylkiluita ovat meidän kyynäspäämme satuttaneet kulkeissamme poikki laivan. Se oli sangen epäkohteliaasti tehty, mutta sitä ei saattanut millään tavoin välttää. Ainoa lohdutuksemme on että moniaat ovat tehneet vieläkin ankarampia rynnäköitä meitä vastaan, niinkuin esim. tuo pitkä ruukinpatruuna tuossa, joka korkean silkkihuopahattunsa liereillä oli vähällä viedä nenän ja silmät päästämme.
— Johan soitetaan kelloa kolmas kerta. „vieraat maalle! Lankonki pois!" — komentaa kapteni. Nytkös vasta hälinä nousee korkeammilleen ja ihmisrakkaus esiintyy tuossa ylt'ympärillämme sanomattoman ihanassa ja sydäntä liikuttavassa muodossa. Naiset heittäytyvät itkien toinen toisensa kaulaan, suutelevat toinen toistansa. Miehet pudistelevat toinen toisensa käsiä niin mahdiktaasti ja sellaisella innolla, jotta selvään voipi nähdä, että mitä vilpittömin, kuolemaan asti kestävä ystävyys yhdistää heidän sydämensä. Jotkut heistä muiskaavat suuta naisille, joko poskelle taikka huulille, aina sitä myöten, kuinka hellässä suhteessa ovat keskenänsä, taikka siihen katsoen, onko suudeltava vanha mummo, keski-ikäinen taikka nuori kaunotar. Mikä rakkauden ylenpaltisuus kuitenkin! Ole kuinka suuri pessimisti ja ihmisvihaaja tahansa — tälläisessä tilaisuudessa muutat välttämättömästi mielipiteitä, käyt katuvaisna tunnustamaan, että ihmiset ovat hyvät, helläsydämiset ja toinen toistansa rakastavaiset. Kaikki vastoinkäymisesi ja heidän entiset tylyt kohtelunsa sinua kohtaan unhotat heti paikalla, ollen melkein valmis vannomaan, että saduissa kuvattu kulta aika on palannut.
Tiesi kuinka kauan tuota suloista rakkauden näytelmää olisikaan näytelty, ell'ei kaptenin uudistettu muistutus vieraille lähtemään pois laivasta — jota muistutusta laivan perämieskin tällä kertaa innokkailla huudoilla kannatti — vihdoin olisi tehnyt siitä lopun. Asema näyttämöllä muuttaa äkkiä luonteensa: on ehditty näytelmän toiseen näytökseen. Hurraavia, nenäliinojaan ja hattujaan heiluttavia ihmisiä rannalla, hurraavia, nenäliinojaan ja hattujaan heiluttavia ihmisiä laivassa; propellin melske kellon kimakkaan äänen sijasta.
Joukko ylioppilaita tirkistelee yli laivan partaan alas aaltoihin; ilon into paisuu heissä jok'ainoalta tuumalta, minkä laiva siirtyy rantasillasta, ja tulee täydelliseksi, kun laiva, käännettyänsä kokkansa asianomaiseen suuntaan, täyttä vauhtia olkaa kiitää ulos ulapalle. Silloin kohoaa heidän huulillensa syvä huoahdus, joka vieraan korville kuuluu siltä, kuin olisi raskas myllynkivi vieritetty pois heidän sydämiltänsä, jonka jälkeen tätä tälläistä pakinaa alkaa kuulua heidän joukossansa: "Hyvästi pääkaupunki vihdoin viimeinkin! Kylläpä sinussa on." Lauseen loppusanoja emme kuule; ne katoavat kuulumattomiin aaltojen läiskyntään laivan kylkiä vastaan ja viileän kesätuulen sulohuminaan.
Näytelmän kolmas näytös alkaa nyt. Tapauspaikkana siinä on oleva yksinomaisesti laiva. Tämä kolmas näytös jakautuu useampiin kohtauksiin ja se loppuu vasta silloin, kun matkammekin tällä laivalla loppuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti