Aurinkoinen torstai Hämeenlinnassa

Stenfelt-projektin puitteissa saan tehdä kotimaan arkistomatkailua, jonka aloitin torstaina Hämeenlinnasta, jonne Kansallisarkisto on viisaudessaan sijoittanut renovoidut kämnerinoikeuksien pöytäkirjat. En uskaltanut niiden kanssa vitkastella, sillä ne ovat osa KA:n tämän vuoden digitointiohjelmaa eli tarkistin etukäteen, että ne olivat edelleen hyllyissään.

Hämeenlinnan toimipisteeseen on ollut harvoin asiaa enkä tälläkään kertaa joutunut odottamaan tilaustani niin kauan, että olisin lukusalin hyllyjä ehtinyt kunnolla katsomaan. Lainhuutojen hakemiston ja 1900-luvun kulkukauppiaiden kortiston, eli varmasti muutakin mielenkiintoista olisi löytynyt. Mutta tilaukseni kolmen oikeusjutun lukemiseen ja muistiinpanoihin meni enemmän aikaa kuin olin luullut, joten lähdin pois tohinalla unohtaen lisätutustumiset.

En oikein osannut rauhoittua Hämeenlinnan taidemuseossakaan, joka parhaillaan hemmottelee historian ystävää kahdella näyttelyllä. Lyhyemmän aikaa on esillä Hämeenlinnaa esittävää taidetta, josta paikan päällä Twitteriin totesin "Hämeenlinnan taidemuseossa historiallinen katsaus alkaa painokuvilla, jotka eivät kaikki olleet ennestään tuttuja. Täysin "uusia" Carl Olof Ullbergin neljä työtä vuodelta 1854." Ullbergin työt edustivat jopa lähes samaa aikaa, jolloin Stenfelt kaupungissa käväisi.

Taidemuseon toisessa rakennuksessa on pidempään esillä Fortumin kokoelmista Kotimaamme kasvot kultakauden taiteilijoiden esittäminä.

Taidehistorian ohella kulttuurihistoriaa, kuvassa Fredrik Ahlstedtin Nuori äiti (1894) ja Nina Ahlstedtin Tien vieressä (1888).

Taidemuseo oli tuttu paikka, mutta seuraavaksi menin ensivierailulle Museo Militariaan, jonka olin kuvitellut olevan paljon kauempana eikä aivan Hämeen linnan vieressä. Muistan hämmästyneeni kun tuttavani Museoholisti-blogissaan kertoi museossa innostuneensa ja halunneensa sinne palata. Voisiko tykistön ja pioneerijoukkojen historiaa esittelevä museo todellakin olla mielenkiintoinen?

No, ei minusta. Seinillä oli tolkuttomasti rutikuivaa tekstiä ja kronologisesti edettiin vahvalla toisen maailmansodan painotuksella. Edes henkilöhistoria ei herättänyt kuin kysymyksen "Voisiko @NatLibFi auttaa @MuseoMilitaria faktantarkistuksessa, kun käsikirjoittajalla on voima loppunut kesken. Vai onko tarina hauskempi kuin totuus, jälleen kerran?"

Kansalliskirjaston Juha Rautiainen vastasi kirtuaaliseen huutooni ja raportoi, että "9.3.1883 Savo-lehdessä on kuvaukseen sopiva ilmoitus - lainaus ei tosin näytäisi olevan aivan tarkka :)" Ja näköjään painettu kahteen muuhunkin Itä-Suomen lehteen, joten löytäminen ei ollut mitenkään mahdotonta edes käsipelillä.

Yritin kyllä löytää museosta jotain mielenkiintoista. "Uusi esinetuttavuus @MuseoMilitaria : Viestikyyhkyn kuljetuskori. Sisälläoleva ei taida enää lentoon päästä."

Mutta en innostunut (edes) pukeutumispisteestä.

Käynnin helmi oli loppujen lopuksi aivan lopussa eli ulkorakennuksen vaihtuva näyttely "Kaarlo Kivekäs – Kolmen armeijan kenraali”. Oli kiva nähdä Venäjällä toimineena värikkäänä upseerina joku muu kuin Mannerheim. Jolla tietenkin oli oma osionsa perusnäyttelyssä.

Sitten olikin jo kiire linnalle kakkujonoon.

Museovirasto tarjosi todella hyvää kakkua ja kahvia sen kunniaksi, että Hämeen linna on ollut yleisölle auki 40 vuotta. Tähän liittyi myös juhlaseminaari, josta kuuntelin restaurointityötä tehneen Päivi Luppian ja linnan arkeologisia löytöjä gradussaan tutkineen Terhi Mikkolan esitykset. Joko olen aktiivisesti unohtanut tai "kukaan ei ole koskaan kertonut", että linna on suurelta osalta rekonstruktio, jossa "aitoa" on lähinnä ulkoseinät. Jotka nekin kokivat muutoksia 1970-luvun töissä kun reunustavista rakennuksista revittiin kokonaisia kerroksia.

Suurempi yllätys oli se, että Juhani Kostet alkusanoissaan toi esiin "korjaus"töissä käytetyn vankityövoiman. Kuulostaa keskiaikaiselta (tai paremminkin 1800-luvulta), mutta Luppia vahvisti omassa osiossaan, että näin oli. Tuodaankohan tätä esiin toukokuussa linnan vieressä jälleen avautuvassa Vankilamuseossa? (Jostain alkupuheenvuorosta kävi ilmi, että Vankilamuseon avaus on vaiheittainen ja kokonaan/täydellisenä se on auki vasta ensi vuonna.)

Marginaalihuomioita tuoreesta väitöskirjasta

Tänään Mikko Hiljanen puolustaa artikkeliväitöskirjaansa Suomalaiset kirkkoherrat Ruotsin valtion rakentajina 1550-luvulta 1610-luvulle, jonka johdanto- ja yhteenveto-osuudet ovat verkossa. Silmäilyn perusteella oli fiksua jättää Juusten-räpellykseni odottamaan tätä (ja reformaation juhlavuonna julkaistuja tutkimuksia), sillä jo kirjallisuuskatsaus auttaa eteenpäin.

Mutta koska Hiljasen työssä on mukana minulle läheisiä elementtejä, muutama kriittisempi huomio niistä. Kirkkoherroja käsitelläkseen Hiljanen on (täysin järjellisesti) koonnut tiedot papeista taulukoksi, jota hän haluaa kutsua tietokannaksi. Annettujen tietojen perusteella tietokannaksi se olisi muodostunut, jos sihen olisi pappien tunnusnmeroiden avulla yhdistetty papiston henkilökohtaisesta taloudesta kerätyt tiedot, mutta näitä Hiljanen kutsuu erilliseksi tietokannakseen (s. 49). (Wikipediakin todistaa, että yksittäinen taulukko voi olla tietokanta, mutta minusta sanan käyttö kuullostaa todellisuuden kaunistelulta.)

"Pappitietokantaansa" Hiljanen on käyttänyt päälähteenään Biografiakeskuksen julkaisemaa Turun hiippakunnan paimenmuistoa 1554–1721. Väitöskirjan sanoin "Joukon kokoamisessa on tukeuduttu pitkälti paimenmuiston tietoihin." ja "Tämän lisäksi on käytetty Suomen sukututkimusseuran Hiski-tietokantaa (http://hiski.genealogia.fi/hiski/91a0k6?fi, viitattu 9.5.2018), mistä löytyy muun muassa seurakuntien pappisluettelot sekä muuta tietoa seurakunnista." (s. 46). Tämä yllätti, sillä olin aiemmin kiinnittänyt huomiota Hiljasen väitöskirjan yhden artikkelin viittauksiin omaan tietokantaansa ja olettanut sen koostuvan useammista lähteistä. Mutta ilmeisesti Hiljanen olisi yhtä hyvin voinut viitata yleisesti saatavilla olevaan Väänäsen matrikkeliin luomatta (virheellistä?) kuvaa tuottamastaan lisäarvosta. (Aiheesta lisää tekstissäni Kun lähdeviitteenä on "tietokanta"...)

HisKin pappisluettelojen lähdekritiikkiin Hiljanen ei uhraa sanaakaan, mikä minusta on hieman outoa, kun sivustolla ei kerrota mitään siitä, mistä ne ovat peräisin. En muista mainitaanko tietojen kokoajaa/-jia edes missään HisKin tekemistä muistelevassa artikkelissa. Vaikka olen pappislistoja toki blogitekstejä väsätessä lähteenä käyttänyt, luulisin, että en olisi mihinkään kirjaani sieltä virkavuosia poiminut.

Mistä päästään Väänäsen paimenmuistoon, josta ajatukseni eivät ole teksteistä Hetki tuoreen paimenmuiston parissa (2011) ja Entisajan papit ja lähdemerkinnät (2011) olennaisesti muuttuneet. Esimerkiksi tehdessäni harkkatyötä 1500-luvun papista (osa 1 ja osa 2) viittasin vain Leinbergiin, jonka lähdeviitteet auttoivat löytämään lisädokumentteja. Näin, vaikka Hiljasen mukaan lähdeviittauksien poisjättö on osa "paimenmuistokirjallisuuden perinnettä" (s. 38).

Johdanto-osassaan Hiljanen ei mainitse Leinbergin matrikkelia ollenkaan. Hän kertoo, että "Kun [Väänäsen paimenmuiston] rakenteen oppii tuntemaan, löytää pian lähteet, joista tiedot on koottu, vaikka varsinaisia viittauksia ei olekaan." Kumarruksen paikka. Henkilökohtaisesti en kyllä osaisi arpoa oikeaa voudintiliä sivuineen. Tosin Hiljasen ilmaisu jättää tulkinnanvaraiseksi, missä määrin hän on alkuperäislähteisiin tutustunut. Kuin myös edellä mainittu artikkelissa käytetty viittaus omaan tietokantaansa.

Väänäsen paimenmuistoon Hiljanen toki kohdistaa monipuolista lähdekritiikkiä, jonka osana on alaviite "Esimerkiksi Helsingin yliopiston ylioppilasmatrikkeli on viitoitettu siten, että tietoja on mahdollista varmistaa muista lähteistä ja ristiriitaisia tietoja voi vertailla. Ks. http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/. Viitattu 20.12.2014" (s. 39). Kun kyseisellä sivustolla annettu viittausmalli sisältää Yrjö Kotivuoren nimen täytyy (jälleen kerran!) ihmetellä miksi tämä matrikkeli tulee esitellyksi passiivia käyttäen.

Hiljasen työn otsikkoon nähden Väänäsen paimenmuistossa on merkittävä puute, jota ei johdanto-osissa tuoda selkeästi esille. Paimenmuistohan kattaa vain Turun hiippakunnan, josta otsikon alkuvuosikymmenenä lohkaistiin irti Viipurin hiippakunta, jossa palveli myös "suomalaisia kirkkoherroja". Alaviitteiden perusteella nimenomaan sen papit on kerätty Hiskistä eli jääneet varsin niukoin tiedoin varustetuiksi edellä esitetyn perusteella. En aio väitöstilaisuutta Jyväskylään lähteä kuuntelemaan, mutta olisin huomattavan ihmeissäni, ellei vastaväittäjä esitä kysymystä vaihtoehtoisesta rajauksesta pelkkään Turun hiippakuntaan. Joka on monissa Hiljasen artikkeleissa tehtykin (s. 62).

Lopuksi vielä perinteinen nipotuksen aihe eli tietokannan jatkokäyttö/julkaisu. Hiljanen tavanomaisen jakolupauksen sijaan ilmoittaa olevansa "valmis luovuttamaan tämän tutkimuksen valmistuttua tietokannat tai osia niistä tutkimuskäyttöön muille tutkijoille, arkistoida tietokannat tai osia niistä vapaasti käytettäväksi esimerkiksi Tietoarkistoon tai julkaista ne vapaaseen käyttöön esimerkiksi Jyväskylän yliopiston Avoimen tiedon keskuksen kautta." (s. 48) Ei huono muotoilu ottaen huomioon, että muiden tekemät lupaukset (erinäisistä syistä) ovat toteutumatta.

Kuva British Libraryn digitoimasta kirjasta London and Paris through Indian Spectacles (1897).

Muutama sana muutamista sanasista naisista

Autoiltuani toissasunnuntaina Loimaalle asti oli järkevää jatkaa matkaa Turun linnaan, jossa oli katsastettavana yhtä tuore näyttely. Näyttely, jonka tekemisessä on ollut avainhenkilönä hyvä tuttavani Veli Pekka Toropainen ja mukana myös kaksi museotuttuani, mutta yritän silti kirjoittaa tavanomaisen subjektiivis-kriittisen katsauksen. (Olen muuten sitä mieltä, että yllä olevan kuvan oikeassa reunassa näkyvät kaksi aitoa 1600-luvun muotokuvaa ovat turhan riskialttiissa paikassa.)

Mainosjulisteita myöden näyttelyn malli on naistenlehdistä. Feministinä tähän pitäisi varmaan esittää valitusta siitä, miten vain naisten historia esitetään kevyesti. Mutta ratkaisu toimi erinomaisesti, kun kokonaisuudessa ei ollut yhtenäistä narratiivia. Ja kosketusnäytöiltä luettavat "lehtijutut" olivat hauskoja ja sopivan pituisia. Eli suosittelen huumorin käyttöä muihinkin museonäyttelyihin.

Aikakauslehtien monipuolisuutta muistutti myös näyttelyn multimediameininki. Oli pukureproduktioita, videonäyttöjä, jo mainittuja kosketusnäyttöjä ja (jopa!) ihan oikeita esineitä sekä arkeologisia löytöjäkin. Epäonnistunein oli salin keskellä oleva äänimaailma, jota olisin tuskin huomannut, ellen olisi aloittanut (edellä mainitusta syystä) tekijätiedoista. Näyttely on esillä vielä vuoden, joten kuunnelmalle voitaneen vielä tehdä teknisiä korjauksia.

1600-luvun esineitä ei ole mielin määrin, mutta hyvin niitä oli onnistuttu löytämään kuvittamaan kerrottuja piian,

porvarisvaimojen

ja aatelisrouvan elämää. Vain hautajaispainatteita jäin kaipaamaan. Niin ja naisten joukosta käsityöläisiä.

Huumorihenki kantoi aikuisia kävijöitä näköjään jopa käyttämään pukeutumispistettä. Itse en innostunut, kun olin liikkeellä yksin ja ilman selfietikkua, joten aikaansaannos olisi jäänyt ikuistamatta. Mutta piste kiinnitti huomioni siinä määrin, että melkein missasin takahuoneen, jossa kerrottiin mykkäfilminä surullinen rikostarina. Toivottavasti näyttelyn päätyttyä tämä ja muut filmit saavat jotain jatkokäyttöä esim. youtube-kanavalle ladattuina.

En voi väittää oppineeni mitään uutta, mutta tuskin olen tässä mielessä näyttelyn varsinaista kohderyhmää. Toivottavasti sen löytävät kävijät, joille 1600-luku ja naisten toimijuus ovat oudompia juttuja.

P. S. Videoista puheenollen Turun museokeskuksen YouTube-kanavalle ladattiin tällä viikolla video runsaan viikon käytössä olleesta Turku 1812 -virtuaalikokemuksesta. Videolla vilahtaa historiantutkija Panu Savolainen, arkeologian professori Visa Immonen ja Turun museokeskuksen tutkija Lauri Viinikkala eli ihan rivikävijöitä eivät taida olla muutkaan. Mutta niin suuren kiinnostuksen tila herätti, että se rakennetaan kesäksi (1.6.–31.8.2019) Turun linnaan, jossa on silloin siis kaksi hyvää syytä vierailla. Virtuaalijutskaan todennäköisesti kannattaa hankia ennakkolippu.

Kunnollinen maatalousmuseo!

Toissasunnuntaina aurinko paistoi ja autoon piti teknisestä syystä saada kilometrejä, joten suuntasin Loimaalle, jossa Sarka oli avannut maaliskuun alussa uuden osion "Ennen koneita". Fysiikkaa lukeneena ehdin nimestä jo sosiaalisessa mediassa museolle mussuttaa, mutta tietenkin se on yleisesti ymmärrettävä.

Uuden rakennuksen saanut iso maatalouden työvälinekokoelma oli aiemmin Viikissä, jonne en "ehtinyt" ennen kuin museo suljettiin. Loimaalla esillepano työtoimittain oli turvallisen tuttu kymmenistä muista maatalousmuseoista, mikä ei häirinnyt minua ollenkaan. Perinteillä on paikkansa.

Kokoelman laajuuden ansiosta museon voi kiertää kattavana esinetietouden tenttinä. Varsinkin kun vaihtelevan pituiset esinetiedot on kätketty kosketusnäyttöön. Tai positiivisesti ajatellen voi käyttää tilaisuuden tietojen aukkojen täyttöön. Itse jäin tuijottamaan skotlantilaisauraa (kuvassa vasemmalla), jonka tulosta kirjoitin pitkät pätkät Kokemäenkartanon yhteydessä, mutta edelleenkään en ymmärrä olennaista eroa välttiin eli kääntöauraan (kuvassa keskellä). (Oikeassa reunassa 1400-luvulla käyttöön otettu kehäaura.)

Näyttelyn ehdottomasti upein esine on Heikki Mikonpojan 6.5.1769 viimeistelemä umpipihan susiportti Loimaalta. Ajoitus on päivämäärän tarkkuudella, sillä porttiin on tekijä kaivertanut tekstin, jonka mukaan tämä oli kolmas tekemänsä. Tällaisiakin erikoisosaajia maaseudulla.

 Muita esineitä, joita ei ole ihan joka maatalousmuseossa, olivat viinapannu

ja hiirenloukku, jota en häpeäkseni tunnistanut, vaikka olen muistaakseni täällä blogissakin jakanut videon, jossa demotaan toimintaperiaate.

Kangastuotannon kohdalla vieras esine oli saranvanutustamppi, joka näkyy kuvassa oikean reunan näytön takana. Näitä ei kai ollut joka talossa?

Myöskään oikean yläkulman varrelliset työvälineet eivät olleet ennestään tuttuja. Alempi on karjalainen vyyhdinpuu ja ylempi karttajousi, jolla villat karstattiin "ennen metallipiikkisten karstojen keksimistä". Minä kun sain villan käsittelyoppini rautakauden harrastajilta, en ollut tullut ajatelleksikaan, mitä tehtiin ennen metallia. Ja kun tekstissä ei mainittu eikä näyttelyssä näkynyt harrastajien kampoja ollenkaan, herää kysymys kehen luottaa.

Luottamusta vaati osin myös näyttelyä piristävät sanontojen maataloudelliset taustat. Mitään erityisen epäilyttävää en niissä nähnyt, mutta kun tulkinnoista on toisinaan kiisteltykin, en uskaltanut niellä sellaisenaan esim. uutta oppia ilmaisusta "oma maa mansikka, muu maa mustikka". Kaskimaan hallinta?

Pahoin pelkään, että moni kävelee hallin läpi blää-fiiliksissä, mutta 1800-luvun maaseudusta kiinnostuneille tämä on hieno paikka. Eli lämmin suositus.

P. S. Perusnäyttely päärakennuksessa on käsittääkseni entisellään. Siihen tutustuin kesällä 2016.

Pappien moninaiset muistikirjat

Yhtenä päälöydöksenä Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmiin kohdistamastani haravoinnista voi pitää sitä, että 1700-luvun papeilla oli muistikirjoja. Monenlaisia muistikirjoja, joten tuskin kaikilla kaikenlaisia. (Erojahan on seurakuntienkin kirjojen pidossa.)

Muistiin kirjoitettiin pidettyjä saarnoja, niihin mahdollisesti sopivia faktoja tai ihan mitä tahansa ja sen jälkeen viranhoitoon liittyvää.

Näitä tiukemmin viranhoitoon tai pikemminkin siitä korvauksen saamiseen liittyy Ilmajoella, Kauhajoella, Kurikassa, Jalasjärvellä ja Alavuudella käytetty vihkonen (C IV 9 Anteckningar om kyrkliga afgifter i församlingar i Österbotten under 1700-talet), jonka alkuun on listattu papeille kuuluvat maksut ja loppusivuilla on taulukkoina kerätyt maksut.

Tilat ovat saaneet oman aukeamansa, tilattomilta kerättiin vähemmän ja heidät merkittiin kevyemmin.

Vaikeampiselkoisempi oli D IV 49, jossa oli kyllä otsikko Annotations Cladd öfwer the Creatur, som för Inbyggarne uti Tervola Capell församling stört... (1759-65). Jotain eläinluovutuksia? Esimerkkiaukeamissa selvää ainakin isäntien puumerkit, joiden alueen tutkijoita luulisi kiinnostavan.

Kuinka sinua "aprillattiin" huhtikuun 1 päivänä?

Nimimerkki Laaksonruuksu kysyi lastenlehti Pääskysen lukijoilta "Kuinka sinua "aprillattiin" huhtikuun 1 päivänä?". Saamiaan vastauksia julkaistiin numerossa 11-12/1920:

• Eräs toverini sanoi, että minulle oli tullut postissa suuri paketti. Minä läksin iuoksemaan postitoimistoa kohti pää kolmantena jalkana. Siellä tietystikään ei ollut mitään. 
• Eräs mies sanoi ladossa olevan suuren kananpesän ja käski minun ottaa kopan ja mennä munia hakemaan. Kun tulin latoon, kuului pihalta »Aprillii.» 
• Tullessani kotiin koulusta kuulin, että Mannerheim tulee iltajunassa. Minäkös silloin asemalle, mutta kaikkea muuta sieltä tuli mutta ei häntä. Voi taivas sitä naurua tullessani kotiin.
• Aprillipäivänä palvelijamme sanoi, että huvilallamme, joka sijaitsi kahden kilometrin päässä kaupungista, on eläinnäyttely. Minullepas tuli sinne kiire. Harmistuneena palasin, kun huomasin, että minua oli aprillattu. Palvelija kysyi: »No, mitäs näkyi?» — »No, eipä tuolla muuta kun tanssiaisethan siellä oli», vastasin minä. Palvelijalle tuli sinne kiire, mutta eipä kauan, kun hänkin palasi sieltä. Riemastuneena laittauduin oikein katolle huutamaan: »Aprillia, aprillia!» 
• Siskoni tuli touhuissaan luokseni ja sanoi: »Kaksi lehmää on irti. Ne puskevat niin kauheasti». . . Juoksin »tuulispäänä» katsomaan. — Ällistyin aika lailla kun huomasin, että se oli »aprillia.» 
• Veljeni kirjoitti kirjeen ja käski minua juoksettamaan sen oikein kiireesti meidän naapuriin. No, minä tietysti läksin, ja kun saavuin niin miten kävikään! He avasivat kirjeen, eikä siinä seisonut muuta, kuin »Aprillia». Siitäkös syntyi naurun rähäkkä. Ja kun minä vielä läähätin kieli pitkänä siitä äskeisestä juoksemisesta.
• Olin taka-aholla kun pikku siskoni tuli aika riemun remakalla luokseni huudellen: »Pääskynen tuli!» Minäkös sain »jalat alleni» ja kiiruhdin sisälle. Mutta voi pettymystäni. »Aprilli! Aprilli!» kiljuivat kaikki kuin yhdestä suusta jo ovella vastaani. 
• Eräänä »aprillina» tuli isä huoneeseeni: »Meneppäs katsomaan kun Rimpilänmäelle ovat mustalaiset laittaneet leirinsä!» Minäkös lähdin juoksemaan minkä ennätin, ja kun saavuin sinne, ei siellä tietystikään ollut mitään leiriä. 
• Huhtikuun ensimäisenä päivänä tuli joku naapurista ja kertoi, »että siellä oli mustalaisia, joista eräs eukko osasi povata. Minäkös kiireellä naapuriin, aikeissa povuuttaa. Kun menin naapuriin ja kysyin mustalaisia, sain aika naurunrähäkän vastaani. Silloin vasta huomasin, ettei mustalaisia ollut kellonkuuluvilla, ja minut oli aprillattu. 
• Äiti käski minun mennä ostamaan puodista auringon-mustaa väriä, ja minä menin ja sain hatun täyteen — häpeää. 
• Sisareni juoksi tupaan ja huusi: »tule auttamaan, sika on irti!» Luin juuri ahkerasti erästä kirjaa, vaan nyt jäi luku kesken, sieppasin korennon pihalta ja riensin navettaan. Kun menin sinne, söi sika kaikessa rauhassa ruokaansa, ja sisareni nauroi oven takana katketakseen ja huusi: »aprillii, karamellii.» Sekös vasta minua suututti. 
• Narrasin erään toverini hakemaan puodista siirappia pohjattomalla lasipurkilla. Hän huomasi sen vasta ojentaessaan purkkia myyjättärelle. Minä olin hiipinyt perässä nähdäkseni, miten kepponen onnistui. Kylläpä siitä riitti naurua koko päiväksi. 

Kuva: Pariisin muodit kevät-kesä 1923

Hirmumyrsky Samoalla 130 vuotta sitten

Samoan saarilla osattiin maaliskuussa 1889 odottaa myrskyä ja paikalliset toimivat tämän mukaisesti. Mutta satamassa olleet isot sotalaivat eivät arvovaltasyistä siirtyneet, sillä saarien hallinnasta oli käynnissä kiista Saksan, Yhdysvaltojen ja Britannian välillä.

Kun syklooni osui satamaan 15.-16. maaliskuuta se tuhosi kuusi sotalaivaa ja kuusi kauppa-alusta. Kuolleita oli satoja. 

Tämä käytännöllisesti katsoen toisella puolella maapalloa tapahtunut onnettomuus tuli suomalaisille tiedoksi parissa pikku-uutisessa, jotka oli lähetetty Lontoosta ja Berliinistä 30.3. ja julkaistiin Suomalaisessa Wirallisessa Lehdessä kaksi päivää myöhemmin.

Myöhemmin esimerkiksi Savonlinna näki tarpeelliseksi 18.4. julkaista parin palstan mittaisen yksityiskohtaisen selostuksen saksalaisten näkökulmasta.

Mutta vasta huhtikuun lopussa selvisi, että "Siinä kamalassa haaksirikossa, joka 16 p. viime maalisk. tapahtui Samoan luona, kertoo Ö. F. hukkuneen kaksi suomalaistakin, Magnus Eriksonin ja H. P. Stålmanin, molemmat kotoisin Turun seuduilta. Muuan Uuraan asukas [alkup. Trångsundsbo], joka myöskin oli läsnä samassa tapaturmassa amerikalaisella lippulaivalla „Trentonilla", lienee pelastunut."