Kevätretkellä Ahvenanmaalla (1/3)

SKAS:in ja SMTT:n kevätretkeläiset rantautuivat eilen iltapäivällä Ahvenanmaalle, jossa ei satanut uhattua lunta vaan paistoi saarten brändiin kuuluva aurinko. Hotellilla poikkeamisen jälkeen suuntasimme luoteeseen, ohitimme pysähtymättä Hammarlandin kirkon, tienhaaran VPK-museon ja Ahvenanmaan Elviksen Gracelandin. Pysähdyimme vasta Käringsundin vierassatamassa, joka oli varsin kuvauksellinen.

Parhaimman kuvakulman sain mielestäni metsästys- ja kalastusmuseon (valitettavasti kiinni) pihalta, jossa oli ilmeisesti kalastukseen käytettyjä veneitä.

Sitten pysähdyimme Eckerön posti- ja tullitalolle, joka ei ylhäisessä yksinäisyydessäänkään onnistunut tekemään vaikutusta Helsingissä Engelin arkkitehtuuriin tottuneelle. Toisena suunnittelijana oli Charles Bassi, jonka perhe-elämästä olen vuosia sitten jakanut tietoa.

Mutta tietenkin oli hienoa olla paikalla, jossa kävivät suunnilleen kaikki kirjaan You Must Not Forget to Take Your Own Harness kokoamani matkustajat ja monet myöhemmin kohdatut. Kuten ahvenanmaalaisessa kodissa vieraillut. Ja vielä enemmän olisi sekä blogissa että paikan päällä pitänyt muistella lukuisia postitalonpoikia, jotka toisinaan henkensä uhalla välittivät viestejä. Ovat sentään saaneet muistomerkin.

Sitten ensimmäinen arkeologinen kohde eli Nabbergenin röykkiökalmisto.

Tätä oppaamme ja matkanjohtajamme Ilari Aalto oli mainostanut Ylellekin, jonka tiivistyksenä "Kalmisto on Ahvenanmaan suurin. Tasaisella kallionlaella on noin 80 erikokoista hautaröykkiötä, jotka on rakennettu siististi latomalla kulmikkaista kivilaatoista. Röykkiöllä on selkeä muoto. Kaivauksissa röykkiöistä on löytynyt palaneita luita." Ehdottomasti parhaillaan auringonpaisteessa.

Päivän viimeinen kohde oli Eckerön kappelikirkko, jossa aluksi ihailimme paikalleen jäänyttä Kustaa III:n aikaista virstanpylvästä, joka erottunee kuvan vasemmassa alakulmassa. (Paikaltaan sirrettyä mallistoa kartoitin Skansenilla.)

Ruotsalaisia kirkkoja muistuttava vahva torni oli kirkon tuorein osa, eli aluksi rakennus on ollut varsin pieni. Sisällä kuori oli suljettu köydellä, joten seinien haaleista maalauksista en erottanut mitään. Puisen ja keskiaikaisen kastemaljan ikuistaminenkin vaati akrobatiaa.

Bussissa viereeni istunut Ihan Oikea Historiantutkija älysi mietiskellä ääneen merenrannan sijaintia kirkon rakennusaikaan. Vaikka Aalto oli aloittanut opastuksen Ahvenanmaan nousulla merestä niin olin tämän oleellisen seikan jo autuaasti ehtinyt unohtaa. Kieltämättä kartta olisi ollut kiva.

Aallon selostuksen mukaan kaikkien Ahvenanmaan keskiaikaisten lähellä on viikinkiaikaisia kumpukalmistoja, joita on kuulemma saarilla yli kymmenen tuhatta. Erottuivat paikan päällä maastosta paremmin kuin kuvassani, mutta kyse ei todellakaan ollut Jellingin tapaisesta yhdistelmästä, vaikka taustalla todennäköisesti sama prosessi.

Auringon edelleen paistaessa tein Maarianhaminaan omatoimikoukkauksen. Olin Googlen kartan varassa ja satuin huomaamaan, että Kokemäenkartanon kamariherran veljen mukaan nimetty paikka lupasi "hyviä cocktaileja". Ei varsinaisesti asia, jonka olisin yhdistänyt kyseiseen kirkkoherraan. Tosin olihan hän kulttuurin ystävä, auttaen ahvenanmaalaisen tytön muusikon uralle.

Kirjastoyrittäjä 1830-luvun Helsingissä

Kun tätä kirjoittaessani googlasin 'Helsingin ensimmäinen kirjasto' sain ensimmäisen sivun tuloksiin Hesarin jutun, joka alkaa "Suomen ensimmäinen kirjasto avattiin Hallituskadun ja Fabianinkadun kulmaan 17.10.1860". Silkkaa potaskaa, sillä olihan Turun akatemian kirjasto olemassa jo 1600-luvulla.

Turun akatemialla oli 1800-luvun alussa myös oma kirjakauppias, jossa toimessa tunnetaan Friedrich Anton Meyer vuosina 1813-31. Useimmiten, kuten lastensa kastekirjauksissa, hänestä kylläkin puhutaan akatemian kielenopettajana tai lehtorina. Vielä vuonna 1804 Meyer käytti juutalaisuudestaan kertovaa kaksoisnimeä Meyer Levin. Veljensä Selig oli kastettu kristityksi vuonna 1797 ja Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin perusteella Friedrich Anton seurasi jälkiään ilmeisesti vuonna 1799. Joka tapauksessa ennen kuin hänet vihittiin avioliittoon Gustava Juliana Hasseliuksen kanssa vuonna 1810.

Avioliitto päättyi miehen kuolemaan Helsingissä marraskuussa 1831. Gustava Juliana ei jäänyt rutiköyhäksi, mutta ilmeisesti kaipasi jotain ansiotuloa, sillä ilmoitti 7.5.1832 jatkavansa miehensä lainakirjastotoimintaa.

Vastaavia ilmoituksia oli muutamia loppuvuonna sekä viimeisenä (löytämänäni) 9.10.1833, jolloin kirjasto toimi teurastaja Janssonin tontilla Korkeavuorenkadulla. Loppuiko tämän jälkeen vain ilmoittelu vai myös kirjastonpito?

Gustava Juliana kuoli 8.3.1837 jättäen suremaan kolme tytärtä (Cecilia Gustava s. 5.8.1812, Amalia Leontina s. 7.12.1814 ja Gustava Fredrika s. 26.12.1817) ja yhden pojan (Ferdinand Anton s. 12.12.1822), jotka saivat holhoojakseen C. L. Engelin (HKA, perukirja 1505). Irtaimiston määrästä päätellen aivan täydellisessä köyhyydessä ei liene eletty. Eikä hiljaisuudessa, sillä taloudessa oli 3 klarinettia, 3 huilua ja 6 viulua.

Lainakirjasto lienee toiminut Gustavan kuolemaan asti, sillä perukirjansa inventaariossa se mainitaan, 1710 kirjaa sisältävänä. Suuri osa kirjoista oli tuolloin vanhoja ja kuluneita. Finton Suomalaiset yhteisönimet tietää kertoa, että kirjasto aloitti Turussa 1801 ja toimi vielä pari vuotta Gustavan kuolemankin jälkeen. (Samasta paikasta löytyy tieto, että Helsingissä oli myös Jacob Delphinin lainakirjasto, joka aloitti 1821 ja päättyi sekin 1830-luvun lopulla.)

Erikseen kuolinpesässä oli kirjoja ja nuotteja, joista arveltiin tulevan huutokauppaan noin 1300 myyntierää. Toivottavasti huutokauppa oli tuottoisa, sillä velkaa oli pesässä lähes täsmälleen sama summa kuin omaisuuttakin. Taloustilanne kääntyi ainakin vanhimman tyttären osalta, sillä tämä meni 18.1.1841 naimisiin kauppias Johan Henrik Lindroosin kanssa. (Lindroos oli aiemmin blogissa esillä Puotilan kartanomuotoisen tilan omistajana ja puutarhan luojana.) Cecilian emännöimän Löyttymäen kartanon kuvauksessa mainitaan sisarentyttärekseen taidemaalari Maria Wiik, jonka äiti Gustava Fredrika Meyer oli vuonna 1838 mennyt naimisiin Johan Erik Wikin kanssa.

Kolmas aikuiseksi elänyt sisar Amalia jäi verkon sukupuun mukaan naimattomaksi ja veli päätyi Tuusulan asemantarkastajaksi.

Ote kirjastoyrittäjien tyttärentyttären Maria Wiikin maalauksesta Kansallisgallerian tarjoamasta valokuvasta.

Huhtikuussa

6.4.

• Päivällä voi toki pitää lihan lämpimässä?

• 1800-luvun alkupuolella kätilöille annettiin oppilasarvioita, joita nykyään tuskin uskallettaisiin kirjoittaa eikä ainakaan säilyttää.

• Vastinetta EU-veroille: ilmainen leffailta. Ei taida ihan täyteen sali tulla. [Pahuksen Itävallan suurlähettiläs spoilasi filmin loppuratkaisun alkusanoissaan.]

7.4.

• 3 korttelia on 45 cm.

• Släktforskning i Finland -ryhmässä on kiivas keskustelu siitä pitäisikö suomenruotsalaisten erottua geneettisesti suomenkielisistä ja yhden mielestä ovat ruotsalaisia, jotka jäivät 1809 rajan taa. Toisin kuin suomenkieliset? Rautalankavarastoni ei riitä.

10.4.

• SKAS:n miniseminaaria odottaa täysi tupa ja lisää väkeä tulee. Onneksi olin ajoissa. Aiheena Koroinen. #arkeologia #keskiaika

13.4.

• Eka Euroopan historia video @TheCrashCourse ei tarjonnut uusia oivalluksia ja John Green ei puhunut perinteisellä nopeudella. Pikkasen pettynyt. [En ole ollut ihastuneempi kakkos- enkä kolmososaan]
• Kun hakemistoa käyttäen hyppää tekstiin, jossa puhutaan pakanoiden maantieteestä, asettuu kirjoittaja oitis outoon valoon. (Jukka Korpela: Viipurin linnaläänin synty s. 135)

• Arkeologens dotter [SVT] on katsottavissa Suomessakin ja oli ihan hauska aikamatka esihistoriaan. Vasarakirveskulttuurin aikaan eläneet metsästäjä-keräilijät sanoivat kylläkin epäilyttävän selvästi "kiitos".

14.4.

• Kakkutarjoilussa @Kaupunginmuseo ei ole ryysistä tällä hetkellä. #helsinki
• Kakkua on vielä parille sadalle eli enää lähempänä neljää, luulisin.
• Uusi virtuaalitsydeemi @Kaupunginmuseo näyttää pikaisesti jokseenkin samalta kuin yläkerran panoramameininki. Mutta ei ole eka kerta, kun tämän museon jutut menevät yli hilseeni. #museot #Helsinki

15.4.

• Äksönii! #teologia @HYAvoin

17.4.

• Kannettuani kilon kirjoja kotiin pari viikkoa kaivattu tieto olikin @NatLibFi digitoinneissa. Kun tiesi mistä etsiä ja Google lopulta osasi kertoa sen, kiitos @OulunKirjasto digitoinnin. Pääasia, ettei tarvinnut kysyä keneltäkään. [Koska jouduin kopiodessa kaiveleman muistia, niin laitan ylös, että kyse oli tietystä Pietari Päivärinnan muistelmasta.]

18.4.

• Voittajan tunne. Pääsin sijalle 27 Remeksen syksyn uutuuden varausjonossa @HelMet_kirjasto , Kolmantena Aapo Roseliuksen ja @oula_silver Villissä idässä. Vielä pari päivää sitten nämä eivät olleet varattavissa.
• An English Period Drama - Foil Arms and Hog 
• Näin ekaa kertaa. Uskomattoman hyvä. JA kaikilla naisilla pää peitettynä (paitsi yhdellä, joka ei tainnut olla säädyllinen), mitä en ole koskaan vielä historiaan sijoitetussa leffassa nähnyt.

20.4.

• Kaupunkien perukirjoja on yllättävän paljon @Kansallisarkist Miksi ei ole promottu esim. "Nyt voit lukea Minna Canthin omaisuuslistan?" No, siksi, ettei sitä tehty.

22.4.

• Sakari Pälsi paljastaa totuuden Fallesmannin Arvosta! Ja mainitsee esikuvaksi Anita Loosin tuotannon.
• 1950-luvulla oli vielä haastateltavissa autonomian ajan sotaväessä ollut. Valitettavasti joko hänellä ei ollut paljoa sanottavaa tai YLE:n toimittaja halusi olla enimmäkseen äänessä.
• Kuuntelin koko sarjan Nukkumatin kylmä sota. Enpä tosiaankaan skidinä huomannut animaatioiden itäblokkisuutta.

23.4.

• Legenda elää @Ylioppilaslehti

• Kiitos @kasperstromman, samassa @Ylioppilaslehti toinenkin "totuus" perunan tulosta Suomeen. (Junassa on vaikea ottaa skarppia kuvaa paperilehdestä.) [Olin matkalla Vaasaan. Siellä olosta kertovat blogitekstit Hoteliyö arkistomatkalle kannattaa ja Pohjanmaan museossa]

• Pelimuseon aarteet vailla paikkaa [Jyväskylässä]

25.4.

• Pian @Kaupunginmuseo @PursuitofHome kertoo unelmieni asuintavasta. Tai ehkä selviää, että laitosruoka ei ollutkaan maistuvaa. #helsinki
• Illan toinen esitelmätilaisuus. Yksi tiedonhaluinen innostui ekasta esityksestä niin, että kysyi kyllä aiheesta, mutta kerralla suunnilleen neljä eri asiaa. Mutta huh, nyt päästään seuraavaan. [Näistä blogitekstissä Kolmen esitelmän ilta]

29.4.

• Luennoitsija väittää, että @NatLibFi on kaikki Venäjällä 1800-luvulla julkaistu. Ei muuten ole. Mutta tätä epätarkkuutta enää tämä kerta. @HYAvoin
• Esihistoria alkamassa @tiedekulma. Istuin lavan viereen siinä toivossa, että ympärillä ei olisi räpättäjiä ja liikettä. Ans kattoo. [Paikan valinta ei ollut huono, vaikka niska tuli kipeäksi. Blogiteksti Arjalaiset keskuudessamme]
• Paha kritisoida, kun Suomessa Luther on Martti, mutta silti en ymmärrä tätä amerikkalaista modausta.

• Pitkästä aikaa laiskottelin ja ulkoistin yhden tiedonhaun pari päivää sitten. @Postimuseo ssa aherrettiin vapunaattona vielä 16:30, jolloin minulle saapui perusteellinen vastaus.

1500-luvun nuoren elämää

Gustaf Nyströmin mallipiirrustus
Turun linnasta, 1910
Aalto-yliopiston arkisto

Anu Lahtinen julkaisi blogissaan suomennettuna pätkän Henrik Flemingin (1584-1650) omaelämäkertaa. Se nähtiin yleisöä kiinnostavana myös Suomen kuvalehden toimituksessa ja julkaistiin kolmessa osassa 1878 (I, II, III). Lahtisen selostaman luun katkeamisen lisäksi Fleming halusi lapsilleen kertoa omasta lapsuudestaan nämä vaiheet:

2. Toiseksi: Herra Kaarle Kustaanpojan häissä, jotka vietettiin Turun linnassa, olin myöskin lapsena vallaton ja juoksin ulos muiden poikien kanssa katsomaan joukkoa hulluja, juopuneita ihmisiä, jotka tappelivat kadulla. Ellei onnekseni olisi ollut saapuvilla muutamat hyvät ja rehelliset ihmiset, jotka olisivat temmanneet minut pois siitä joukosta, olisivat vallattomat varmaankin minut lävistäneet miekoillansa. Tämmöisestä vahingosta ja onnettomuudesta Jumala kaikkivaltias armollisesti teitä, minun rakkaita lapsiani varjelkoon.  

3. Räävelissä 1598 oli minulla koto-opettaja, nimeltä Jaakko Knuutinpoika, joka oli jotensakin heikko ja päästänsä sekava suuresta päänheikkoudesta, ja siitä syystä pidettiin häntä erityisessä huoneessa ja teini häntä valvomassa. Isä vainajani makasi vallan eri rakennuksessa, piti minut luonansa ja kielsi minua menemästä kipeän koulumestarin luokse. Minä, joka olin tottelematon veitikka, juoksin illalla kuitenkin koulumestarin tykö ja jäin sinne yöksi. Hän pyysi, että makaisin hänen luonansa. Mutta sydän yön aikana sai hän hulluuden puuskan, huusi minua, kavahti minun kaulaani, pyysi minua lukemaan ja sanoi, että oli tullut vieraita ihmisiä, jotka tahtoivat viedä minua pois. 

Lukiessani ja taistellessani hänen kanssansa, tuli teini minulle avuksi, kuitenkin puri hän minna oikeaan poskeen ja myöskin sormiin, mutta Jumala auttoi minut ihmeellisesti hänen käsistänsä. Me juoksimme molemmat, teini ja minä, oveen päin niin äkkiä, että putosimme alas kiertoportaita myöten jotka olivat 12 sylen korkuiset. Teini taittoi lapaluunsa, mutta minua Jumala varjeli ihmeellisesti, että vahingotta tulin alas; kuitenkin olivat seuraukset pahat: kasvot paisuivat ja toinen silmä oli suuressa vaarassa tuon myrkyllisen pureman tähden. Jumala oli minulle kuitenkin armollinen ja uutterain ihmisten avulla, jotka olivat paljon semmoista kokeneet, pääsin jälleen oikealle tolalle.  

[...]  Samana päivänä Elokuussa [1590?] illalla, kun läksin Lehtisten kartanosta, siitä syystä että eräs perämies, nimeltä Iivari, vaati minua kiirehtimään kanssansa Turkuun, vaikka mielelläni olisin jäänyt sinne yöksi, niinkuin armas äitini myöskin tahtoi; mutta Iivari ei tahtonut. Kun me molemmat siis Jumalan nimeen illalla läksimme matkalle, ratsasti hän kohta Nynäsiin päin, ja antoi suomalaisen talonpojan, joka asui joen varrella, viedä meidät Kaikujoen poikki. Minä istuin etunenässä satulani päällä, ja Iivari keskellä. Isoläntäisen rengin oli määrä saattaa meidät joen yli, kun ensin oli toimittanut hevosemme toiselle puolelle. Kun siis oltiin matkalla, rukoilin Jumalan tähden, ettei Iivari, perämies, kiroilisi ja pitäisi niin paljon ääntä, ja rukoilin hiljaa itsekseni ja muistin äitini rakkaita varoituksia. Sillä välin tulimme jo likelle joen toista rantaa ja tähän asti oli ollut varsin tyyni ja kuunvaloakin; mutta yht'-äkkiä tuli tuulenpuuska, ajaen laineita pitkin joen vartta, ja minä ristin silmiäni. Samassa rupesi ruuhi liikkumaan, kiikkuen päästä päähän ja meni samassa kumoon. Jumala auttoi minut maalle, niin että sain kiinni paaluun ja hyppäsin rannalle. Toiset kaksi tarttuivat ylös alaisin käännettyyn ruuheen ja huusivat apua. Hädissäni löysin tangon, jonka ojensin perämiehelle. Sill'aikaa tuli rengin isäntä, soutaen toista pientä venhettä, mutta ennenkuin hän ehti paikalle, upposi renki ja jäi vedenhaltian kynsiin. Perämiehen saimme kuitenkin hengissä ylös, mutta hän oli niin rauennut, että hänen täytyi jäädä yöksi erääsen taloon, johon hänet puolikuolleena kuljetimme härkäparilla. Kuitenkin Jumala salli hänen parantua, jälleen. 

Arjalaiset keskuudessamme

Maanantai-iltana pidettiin Tiedekulmassa kolmen tunnin tauoton tykitys Euroopan esihistoriasta ja informaatiotiheys lyhenteineen oli niin suuri, etten omaksunut kuin murto-osan. Esityksiä striimattiin ja jos tulevat tallenteina verkkoon, linkitän myöhemmin.

Tilaisuuden avasi äskettäin Helsingin yliopistossa arkeologian professorina aloittanut Volker Heyd, joka vetää jamna-migraatiota tutkivaa projektia. Yliopiston tiedote suomeksi ei selvennä miksi hän on tullut Suomeen, jossa jamnojen vaikutus on eurooppalaisista alueista vähäisin. Esityksessään hän m.m. Etelä-Saksassa tutkimiensa hautaryhmien perusteella selitti jamnojen pitkien, vaaleiden ja väkivaltaisten miesten tuoneen ja luoneen eurooppalaisen yhteiskuntakulttuurin pohjan noin 5000 vuotta sitten syrjäyttäen aiemman täysin.

Kun myöhemmin todettiin osan jamnoista lähteneen Mustan- ja Kaspianmeren pohjoispuolelta lännen sijaan itään nyky-Iranin ja Intian alueelle, jossa ihmiset identifioituivat myöhemmin arjalaisiksi, heräsi kysymys, että miksiköhän tutkijat eivät ole kierrättäneet 1800-luvulla protoindoeurooppalaisiin yhdistettyä nimeä uudelleen? Eikö olisi nykysuomalaisiin vetoavampaa kertoa saksalaisen professorin Helsingin yliopistossa tutkivan arjalaisen rodun juuria ja sen Euroopan valloitusta?

Päivi Onkamon esityksessä perusasiat Euroopan DNA:sta olivat kuten ne vuosi sitten sain (melkein) päähäni. Lisäjuonteena yritin nyt Pohjolasta omaksua sen, että jääkauden viime vaiheessa Norjan rannikolle saapui sekä etelästä läntisiä metsästäjä-keräilijöitä että pohjoisesta itäisiä, jotka olivat niin läheisissä tekemisissä, että geeninsä sekoittuivat. (Ruotsin esihistoriasta on muuten Suomessakin katsottavissa laadukas kaksiosainen tv-ohjelma De första svenskarna, jossa selitetään geenejäkin.)

Riho Grünthal oli ahtanut kielitieteelliseen esitykseensä niin paljon asiaa, että kynäni ei pysynyt perässä. Käsittääkseni kertoi, että ennen indoeurooppalaisten ja suomalais-ugrilaisten kielten saapumista, Euroopassa puhuttujen kielten laadusta ja määrästä on vaikea sanoa mitään. Ne ovat jättäneet joitakin jäänteitä nykykieliin ja saamen kielissä näitä on yli 400. Itämerensuomalaisilla kielillä oli saamen kieliä enemmän kontakteja germaanisiin kieliin. Ilmeisesti sanalainoista on päätelty myös se, että germaanisten ja balttilaisten kielten piti olla Itämeren rannoilla ennen itämerensuomalaisten kielten puhujia. Edellisten tulo (kai arkeologisesti) on päätelty tapahtuneen viimeistään 2000 vuotta sitten.

Viimeisenä puhui amerikkalainen vieras David Anthony, jota olikin kannattanut odottaa. Ensinnäkin erinomainen esiintyjä ja toisekseen hän on kirjan The Horse, The Wheel, The Language -kirjoittaja! Vau!

Anthony selitti jamnojen geneettistä historiaa, mutta puolsi toisen tutkijan ajatusta, että kyseessä voi olla paremminkin uskonto kuin kansa. Yhdistävä tekijä, kun on kotieläimet ja hevoset hauta-antimina. (Sekä kieli?) Vähintäänkin porukka on valmis muuntumaan kulttuurisesti eli esimerkiksi saavuttuaan Karpaattien pohjoispuolelle tarttuivat vasarakirveisiin ja tulivat aikanaan Länsi-Suomeenkin. Tätähän kelasin Wienin arkeologisten kokoelmien äärellä.

Wienistä tuli mieleen myös näyttely sodan arkeologiasta, jossa vasarakirveen heiluttajat olivat komeasti visualisoituna. Anthony selitti sotaisaa kulttuuria paimentolaisuudella, joka vaatii eläimien eli omaisuuden aktiivista suojelua. Tätä en muista aiemmin kuulleeni ja olen yhdistänyt totisen väkivallan alun maanviljelyyn.

Yleisökeskustelussa käytiin läpi sitä, mikä on tutkimuksessa ja tuloksissa uutta. Indoeurooppalainen kieli on jäljitetty jo 1800-luvulla. Tutkimusta 1900-luvulla Anthonyn mukaan hidasti se, että Marija Gimbutasin osittain myöhemmin vahvistuneissa tuloksissa oli merkittäviä puutteita, jonka takia ne jätettiin huomiotta. (Mieleen tulee, että huomiotta jättämiseen voi olla toinenkin syy.) DNA ja luonnontieteelliset menetelmät arkeologiassa ovat tuoneet 2000-luvulla merkittävää tarkennusta ja ymmärrystä väestöjen liikkumisesta, sukulaisuussuhtesta sekä ravinnosta.

Kuvat kirjasta Ridpath's history of the world; being an account of the ethnic origin, primitive estate, early migrations, social conditions and present promise of the principal families of men (1897)

Pikkulöytöjä käsikirjoituskokoelmista (1/2)

Aika siivota viimeiset erikoislukusalissa kirjoitetut lappuset, joista ei kokonaista blogitekstiä syntynyt.

1) Aivan projektin alkuvaiheessa marraskuun puolivälissä avasin Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmista Elias Ekbomin muistiinpanot Porin historiasta (A II 22). Tietenkin ihastuin niissä olevaan kuvaan

josta Satakunnan museo kuittasi "Arvokas kuva, Pori ennen vuoden 1801 paloa. Yksi versio (jälj. Erkki Honkanen) on suurennoksena perusnäyttelyssämme."

Tunteeni Ekbomia kohtaan kylmenivät kuitenkin nopeasti, sillä jäänlähtötaulukossaan hän oli kutsunut Kokemäenjokea Porin joeksi!

2) Jos kaipaisit tietoja Närpiössä rokotetuista, osaisitko hakeutua Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmiin katsomaan Carl Christian Böckerin vuonna 1799 aloittamaa (?) muistiinpanokokoelma Hvarjehanda ? No, etpä tietenkään. Sen sekavammassa kakkososassa (E:ö I 11) on kahdessa kohtaa nimilistoja, jotka kylien ja sukunimien perusteella ovat ainakin Närpiöstä. (Sen kerran kun arkistossa olisi oikeita sivupainoja, niin idiootti käyttää luettelolaatikkoa. Tsot!)

Pistotarkastuksin tällä aukeamalla nuorin lapsi on syntynyt marraskuussa 1803 eli rokotus ajoittunee vähintään vuosi pari tämän jälkeen.

3) 26.11.2018 jaoin FB-kavereilleni tämän kuvan

saatteella "Terveiset erikoislukusalista. Portti toimi, tilaus tuotiin, mutta ekana avattu A. Höijerin vuonna aloittama muistikirja jäi mysteeriksi. Ensin puolet superkauniilla käsialalla kalevalaista runoutta, sitten keisarillisia määräyksiä yms pienemmällä, sitten sivukaupalla suomalaisia sananlaskuja, sitten pappien keräämistä maksuista... Näytteenä takakannen sisäpuolelta murredokumentaatiota." ( A. Höijer: Excerpten-Bok. 1826, signum Fö I 41)

4) Yö-vieraita Kokkolan pappilan vierastuvassa 1898-1904 (BB185) herätti toiveita veteliläisten sukulaisten löytämisestä, mutta ei. Mutta mielenkiintoinen lähde silti.

Vinkki: vaihda f s:ksi (tai toisin päin)

Hain eilen Stenfelt-tutkimukseen tilkettä käymällä läpi Kansalliskirjaston digitoimasta aineistosta Siikajokea. Tuloksia tuli runsaasti, osittain siksi, että lisäsin hakusanan perään sumeuttavan operaattorin '~2'. Ja pidin itseäni näin edistyneenä käyttävänä. Sillä olenhan digitoituja sanomalehtiä selannut jo ainakin vuodesta 2004.

Mutta aina tulee yllätyksiä. Sekä erinomaisen mukavaa että jossain määrin järkyttävää oli, että Siikajoki-tuloksiin putkahti kaksi Stenfeltin kirjoittamaa ja allekirjoittamaa tekstiä, joita en aiemmin ollut löytänyt, vaikka olin Stenfelt-hauissani käyttänyt edellä mainittua operaattoria, tietenkin. Ja oli silkkaa sattumaa, että paikalliskirjeet tulivat esiin Siikajokea hakiessani, sillä molemmat käsittelivät Raahen markkinoita ja olivat sen mukaisesti otsikoituja.

Miksi ne eivät olleet tulleet Stenfelt-haun tuloksiin? Toisen tapauksessa niinkin yksinkertaisesta syystä, että koneluku oli hypännyt jostain syystä koko rivin yli. (Kertauksena: missään tietokannassa ei ole "kaikkea")

Toisessa sama allekirjoitus oli koneluettu Ahraham Etenfelt. Siikajoki-tulosten joukosta löysin myös variantin Abraham Stenselt. Molemmat ovat täysin ymmärrettäviä, sillä fraktuurassa iso E on yhtä kimurantti kuin S ja pienen f:n ja s:n sekoittuminen on kaikille fraktuuraa lukeville tuttu juttu. Eikä h:n ja b:n erokaan ole suuri.

Mutta eipä ole tullut (ilmeisesti koskaan 15 vuoden aikana?) mieleen tarkoituksellisesti vaihtaa näitä (tai muita vastaavia) hakutuloksissa. Olen luottanut Kansalliskirjaston haun sumeuteen, mikä ei näköjään ollut fiksua. Nimittäin, kun tein uudet haut varianteilla Etenselt, Etenfelt ja Stenselt, sain ulos vielä pari uutta tietorippusta. Suosittelen siis kokeilua.

Abraham Tuominiemen 45 vuotta

Julkaisu Kotimatkalla 1892 sisältää Juho Torpan kirjoittaman pitkän muistokirjoituksen Abraham Tuominiemelle, joka "syntyi Toukokuun 5 p:nä 1845 Tuominiemen tilalla Halsuan kappelissa Vetelin pitäjässä. Vanhempansa olivat pienen maatilan omistajia, jossa he vähillä varoilla elättivät ja kasvattivat Abrahamin toisten pienokaisten kera."

"Viidentoista vuoden vanhana sai Tuominiemi jättää rakastetun kotonsa ja astua vieraan palvelukseen elatustaan hankkimaan. Nuoruutensa aikana hän toisten nuorukaisten kanssa mietti elämänsä tämän maailman juoksun jälkeen kahdeksaantoista ikävuoteensa saakka, jolloin sairastui pitkälliseen tautiin. Siinä taudissa hänellä himmeni ruumiillisten silmäin valo, niin ettei voinut tavallisella työllä ansaita elatustaan. Sen jälkeen harjoitti T. hierojan tointa, johon hänellä oli erityinen taipumus."

Ilmeisesti hierojana 22-vuotiaan Tuominiemen kutsui Himangalle pappi Hällbergin rouva, joka vei nuoren miehen evankelisen liikkeen tilaisuuksiin. Tuominiemi tuli uuteen uskoon ja alkoi ajatuksiaan melko pian myös esittämään.

"Pari vuotta kääntymisensä jälkeen sai hän ulkonaisten asiain takia kutsumuksen Lappajärven seurakuntaan. [...] Vähän aikaa Lappajärvellä oltuansa palasi hän jälleen Himangolle, jossa hän sai kokea "ettei palvelija ole suurempi Herraansa, eikä sanansaattaja parempi kuin se joka hänen lähetti." Pian Himangolle tulonsa jälkeen evankeliumin vihaajat rupesivat häätämään T:ä paikkakunnalta pois. Ja kun hän ei ollut varustettu lainmukaisilla matkakirjoilla, niin he vaativat kruunun palvelijaa ryhtymään asianmukaisiin toimiin. Virkaansa nähden ja lain vaatimana nimismies lähetti T:n kotipitäjäänsä, josta hän kuitenkin pian saapui takaisin Himangolle, varustettuna tarpeellisilla matkakirjoilla."

"Nyt hätä käteen totuuden vastustajille. Osasipa vihollinen keksiä toisen keinon yllyttämällä T:n vainoojia hävittämään hänen matkapaperinsa. Ei kauan, niin oli vihollisen käden kautta hävitetty Abrahamin paperit, joita säilytettiin erään isännän luona. Nyt olisi T. ollut pulassa, mutta muutamat säätyhenkilöt, jotka puolustivat Kristuksen evankeliumin totuutta, kävivät nimismiehelle selittämässä asian oikean laidan, jonka jälkeen se raukesi. Kymmenen vuoden ajalla Himangolla ollessaan vaikutti T. Kristuksen evankeliumin todistajana sanan siementä kylväen ihmissydämiin. Hän teki myös pyynnöstä matkoja Lohtajalle, Kälviälle, Kannukseen ja Toholammille puhellen Jumalan sanaa.Tämän jälkeen noudettiin T. kotoseurakuntaansa Halsualle, jossa Herran sana myöskin sai sijaa monen sydämessä."

Vuodesta 1882 Tuominiemi oli Evankeliumiyhdistyksen kolportööri eli julkaisujen kauppias. Miten tämä onnistui sokeana jää Torpan kirjoituksesta epäselväksi. "Kolportöörina ollessaan vaikutti hän 21 eri seurakunnassa. Suurimmassa määrässä kuitenkin Vetelin, Kaustisen ja Halsuan kunnissa, asuntonsa kun oli Vetelissä." Tarkemmin sanottuna Tuominiemi asui Tunkkarin talossa ainakin kun kuolema hänet kohtasi 17.2.1891.

Maarit Hautakoski antaa gradussaan Kirkollisen yhtenäiskulttuurin mureneminen Halsualla ja Vetelissä 1800-luvun jälkipuoliskolla jälkiarvion

Evankelisuus saapui saarnaaja Aaprami Tuominiemen mukana Halsualle ja Veteliin, levisi nopeasti, mutta taantui hänen kuoltuaan. [...] Aaprami Tuominiemi oli varustettu erinomaisilla lahjoilla ja Jumalan hengen voimalla, eikä hän säästänyt vaivojaan tai pelännyt evankeliumin tähden syntyvää vainoa ja pilkkaa. Tuominiemi liikkui usein syrjäkylillä, minne kirkonkellojen kutsu ei kantanut, ja viipyi samassa talossa tai kylässä viikon tai kaksi.  

Pohjanmaan museossa

Arkistohommilta jäi Vaasassa juuri sopivasti aikaa, että ehdin Pohjanmaan museoon, jossa olin käynyt viimeksi puoli vuotta ennen tämän blogin aloitusta. Käynnistä muistan, ettei se antanut mitään tuolloiseen tiedon tarpeeseen, eikä museossa edelleenkään ole mitään Keski-Pohjanmaasta. Ulkoseinään voisi sisältöä muuttamatta kirjoittaa Vaasan kaupunginmuseo.

Näyttely Vaasa 400 on avattu nimensä mukaisesti syksyllä 2006 ja alaotsikko lupasi "tarinoita kaupungista". Ensimmäisessä huoneessa tarkennettiin missiota kertomalla, että "miehiset sankarihahmot on jätetty pois". Pääosin pitikin paikkansa, mutta tarkasti lukien löytyi kyllä aika sankarillisesti kuvattu "unohtunut suurlahjoittaja" Jaakko Hedgren (1855-1937), joka joutui "vieraan savutuvasta kerjäläiseksi 11-vuotiaana", vaikka äidin kultainen vihkisormus oli säilynyt.

Tarkoituksellisesti oli nostettu esiin naisia, joka näytti onnistuneen ilman merkittävää vääntöä. Vastaavaa miesenemmistöä mikään museo tuskin perustelisi, mutta tahtotila "näkymättöminä eläneiden naisten" kohtaloiden esiin nostamisesta oli koettu tarpeelliseksi nostaa näyttelyn alkutekstiin. Mukana oli kyllä omanakin aikanaan tunnettuja yksilöitä kuten valokuvaaja Julia Widgren ja vankityöntekijä Mathilda Wrede.

Alkupuolen filmi noitasyytöksestä toi mieleen Turun linnan naisnäyttelyn. Vaasassa tilaa oli enemmän ja naiset saatiin historian osaksi luontevammin ja vielä monipuolisemmin. Kuvassa keskellä on kirkkoherra Laurentius Preutzin Maria-tyttären morsiusarkku 1600-luvun lopulta (vuosi oli tarkka toisin kuin käsialani muistiinpanoissani). Ja Vaasan palosta oli kertomassa kirjansitoja Carl Gustaf Bäckin kaksivuotiaan Magna-tyttären naispuolinen nukke.

Yksi paikka, mistä nainen muistaakseni puuttui oli Björkön saaren tupa-asetelma, jossa (sukupuolettoman) lapsen päälle kehtoon asetettu puuesine ihmetytti, ennen kuin huomasin, että sen toisessa päässä oli imetyssarvi. (Aiheesta Kotuksen blogitekstissä Pohjanmaan äidit, imettäkää vauvojanne!)

Jopa vaivasukon morsian oli löydetty ja saatu esille.

Sitä seurasi muita makeita puuesineitä, joista etualalla pikkuruinen lapsen tuoli.

Nämä kertoivat puusepistä, sillä eihän näyttelystä miehistä maailmaa kuten tervakauppaa, laivaliikennettä, virkamiehiä, triviaalikoulua ja kievarielämää toki oltu pyhitty näkymättömiin. Arkeahan nekin ovat. Kun rikoksetkin oli esitetty ja 1900-luku melko näkymätön, niin näyttely oli kokonaisuutena minun makuuni.

Samaa ei voi sanoa yläkerran tyylihuoneista. Niitähän inhoan lähtökohtaisesti, mutta näistä puolessa ei ollut esinelistoja! Tarkistin oikein kassalta. Siis joku on ajatellut, että kun kävijä näkee 1700-luvun (kai?) papin muotokuvan, häntä ei kiinnosta kuka on kyseessä?

Voi tietenkin olla, ettei kuvan kohdetta tunneta, mutta tietoa se on sekin. Ja muissa huoneissa oli runsaasti 1800-luvun muotokuvia, joista osan täytyy olla tunnistettuja. No, tätä innokkaammin sitten tihrustin Magdalena Bäckin ja Mats Lundgrenin kuulutuksen juhlistamiseksi 22.11.1801 Kristiinankaupungissa tehtyä tervehdystä.

Ihan turhahan tästäkin olisi kävijöille lisätietoa kertoa, sillä kaikkihan tuntevat kuva-aiheen yhteyden kuulutuksiin?