Eilisen kirjamessuohjelmani aluksi kuuntelin session kirjasta Menneisyyden rakentajat. Teoriat historian tutkimuksessa. Olen artikkelikokoelmaa käsissäni pyöritellyt ja yrittänyt löytää siitä tolkullista ajatusta, mutta epäonnistuin eikä kahden sen toimittajan selostus auttanut asiaa. Höristin korviani kun Tuomas Tepora puhui raitionaalisen toiminnan oletuksesta. Näenköhän vielä päivän, jolloin siitä historian tutkimuksessa irtaudutaan käyttäytymistaloustiedettä seuraten?
Seuraavassa pätkässä mainostettiin artikkelikokoelmaa nälkävuosista 1867-68. Keskustelussa korostettiin useita vaikuttavia syitä, mutta Tuomas Jussilan mielestä nälkävuosia edeltävien hallintouudistusten merkitystä ei ole vielä perusteellisesti selvitetty. Sääoloista artikkelin kirjoittanut Heli Huhtamaa mainitsi yllättyneensä, että sanomalehtien säämaininnat sopivat hyvin Pohjois-Atlantille tehtyyn mallinnukseen.
Nälkävuosista kiinnostuneita oli katsomo täynnä ja seisojiakin runsaasti. Edessäni istunut tuttavan tuttava tuntui pettyneen antiin ja ilmoitti paremmaksi lukemansa artikkelin, jossa (lyhyestä maininnastaan vetämäni johtopäätöksen mukaan) syy vieritettiin Snellmanin niskoille.
Väki sitten kaikkosi, vaikka seuraavassa mainospätkässä käsiteltiin samaa aikaa. Maren Jonassonin tutkimus oli minulle ennaltaan tuttu aihe, eikä tämän tapaisessa esityksessä tullut uutta esille teesistään, että maatalouskokoukset toimivat polittisen keskustelun foorumina juuri ennen valtiopäivien paluuta. Mutta pääsin yllättymään siitä, että maatalouskokouksien idea tuli Saksasta ja Englannista suhteellisen nopeasti Suomeen. Ja kuultuani Ruotsin huomattavasti isommista kokouksista mietin niiden luokkakokoonpanoa ja Kokemäenkartanon herrojen mahdollista osallistumista.
Harhailutauon jälkeen istuin alas kuuntelemaan Pasi Klemettistä ja Päivi Alasalmea, jotka molemmat olivat kirjoittaneet räyhähengistä. Edellinen tietokirjan Karjalan räyhähenget ja jälkimmäinen romaanin Riivatut, jossa on tehnyt oman versionsa Ylöjärvellä todella tapahtuneesta ja oikeudessakin käsitellystä tapauksesta. Molemmat tuntuivat olevan rationaalisella ja epäsensationaalisella asenteella liikkeellä.
Samalla lavalla olivat sitten Pohjoisen noitien Mirkka Lappalainen ja Jumalan vihollisten Aleksi Peura. Takanani istunut totesi naapurilleen aloittaneensa Lappalaisen kirjan "mutta en alusta, vaan siitä, missä tapahtumat Suomessa alkavat". Taitaa Lappalaisen teos siis tulla suositummaksi kuin Euroopasta kirjoittaneen Peuran.
Yliluonnollisuutta olisi ollut kuultavana lisää vielä illalla, kun Riku Kauhanen esitteli kirjaansa Väärin haudattu sotamies, mutta silloin olin jo poistunut paikalta.
lauantai 27. lokakuuta 2018
perjantai 26. lokakuuta 2018
Kirjamessuilla torstaina
Kati Rapian ja Juha Hurmeen yhteistyönä tekemä Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki meni kirjastossa varaukseen heti kun sen kirjamessujen ohjelmaa selatessa huomasin. Elämäkerrallinen sarjakuva 1500- ja 1600-luvun vaihteessa eläneestä miehestä nääs.
Kuitenkin, Hurmeen esiintyjänlahjat tuntien, menin myös kokemaan kyseisen ohjelmanumeron. Selvisi - eli niin esitettiin - että Hurmeen osuus oli Niemeä kirjoittaessaan Sigfrid Aronius Forsiuksesta keräämänsä materiaalin dumppaus Rapialle ja sarjakuvasivujen arviointi. Sarjakuvasivut piirtänyt ja kirjoittanut Rapia puolestaan oli lukemisen lisäksi eläytynyt Forsiuksen elämään lähtemällä tämän tutkimusmatkan jäljille Lappiin. Arvostan.
Rapialle faktat olivat "ponnistuslautoja", joista irtautumiseen ei ole rajoja. Kirjassa on sekaisin Forsiuksen sanat ja Rapian keksimät. Näennäisenä perusteena se, että Forsiuksen töidenkin taustalla pilkottaa muiden aikaansaannokset.
Kuten monet elämänkerturit, Rapia oli lopulta identifioitunut kohteeseensa, jossa hän näki itsensä kaltaisen freelancerin ja pienkustantajan. Ja nähnyt silloisissa olosuhteissa nykyajan peilikuvan.
Toinen innostava esitys oli Tuomas Marjamäen romaanista Siitä tulikin farssi, joka faktaperustaisesti kertoo Suomen ensimmäisen fiktiofilmin Salaviinanpolttajat tekemisestä. Kirjailijan mukaan kertomuksensa on "suurin piirtein totta", mutta "tahallaankin monia faktoja väärin". Miehisen projektin "tasa-arvoistamiseksi" hän oli kasvattanut K. E. Ståhlbergin vaimon osuutta ja mietti ääneen olisiko filmi ollut menestyneempi, jos tekijöissä olisi ollut naisiakin. (Myös Rapia mainitsi kertoneensa Forsiuksen vaimosta enemmän kuin lähteet.)
Kirjapinoja ohittaessani huomasin muun muassa Pirita Tolvasen kuvakirjan Paroni. Jarno Saarisen elämä. Ei sarjakuva vaan kuva-aukeamia, joissa oli pieni tekstinpätkä. Eli aloitteleville lukijoille suunnattu.
Kolmannessa kokonaan kuuntelemassani esityksessä keskustelivat Twainin Huckleberry Finnin ja Lindqvistin Blomqvist-kirjojen uudelleen kääntäjät. Opin, että irlannin Finn tarkoittaa vaaleaa - hmmm. Finnin kääntänyt oli halunnut ja saanut jättää sanan neekeri käyttöön, mikä on mielestäni järkevä ratkaisu. Blomqvist-kirjoissa vastaavaa ongelmaa ei ole (toisin kuin Pepeissä, jotka puhuja oli myös kääntänyt), mutta tekstin sedittelyn ja tädittelyn hän oli kokenut niin vanhanaikaiseksi, että oli jättänyt sen pois. En ymmärrä.
Ohimennen kuulin Eeva Litmasen haastattelua kirjakaupan ständillä. Sukuhistoriasta kertova kirjansa oli saanut alkusysäyksen Kuka oikein olet? -ohjelmasta, kuten olin arvellutkin. Se oli jättänyt paljon selvittämättä ja ohjelman teon (vai julkaisun?) jälkeen Litmanen oli saanut Kansallisarkistosta sähköpostissa lisätietoa, joista oma tutkimuksensa oli sitten lähtenyt käyntiin. Moisia sähköposteja soisi moni saavansa totesimme, kun tästä ennen lähtöäni SSHY:n ständillä kerroin.
torstai 25. lokakuuta 2018
Keskiajasta kuultua ja linkitettyä
Eilen illalla Glossa järjesti tilaisuuden, jossa kaksi viime vuonna väitellyttä puhuivat tutkimuksestaan.
Olin paikalla, kun Charlotte Cederbom puolusti väitöskirjaansa The Legal Guardian and Married Women : Norms and Practice in the Swedish Realm 1350-1450. Mutta merkittävä tuloksensa siitä, että maakuntalaeissa naisen asema oli erilainen pohjoisemmassa ja eteläisemmässä Ruotsissa (muk. luk. Suomi) ja että tämä näkyy myös säilyneessä asiakirja-aineistossa, oli onnistunut poistumaan muistista ja täräytti nyt uudelleen. Vähän Tukholman eteläpuolella alkoi "eurooppalaisempi" käytäntö, jossa nainen tarvitsi edustajan käräjille.
Keskustelussa Kirsi Kanerva kertoi, että jossain saagassa (jonka hän kyllä nimesi, mutta ei jäänyt mieleen) kerrotaan, että Islannissa naiset menettivät oikeutensa esiintyä käräjillä kun joku oli mokannut pahemman kerran. Totta tai ei, on koettu tarpeelliseksi selittää syy käytännölle. Ja mahdollisesti kertoo todellisesta muutoksesta, joka on Ruotsissa sitten myös jossain määrin tapahtunut.
Cederbom oli aloittaessaan todennut, että tutkimukseensa innoitti se, että monia tutkimuksia oli tehty pienistä ryhmistä. Naisten aktiivinen toiminta oli selitetty poikkeuksena. Mutta hänen kattava katsauksensa näytti, että normi ei ollutaan se, mitä oli suoraviivaisesti ajateltu.
Toinen puhuja oli Sini Mikkola, jonka väitöskirjan otsikko on “In Our Body the Scripture Becomes Fulfilled” : Gendered Bodiliness and the Making of the Gender System in Martin Luther’s Anthropology (1520–1530). Hän kertoi meille saksalaisista reformaation ajan kirjottavista naisista. He vetosivat Raamatun teksteihin perustellakseen oikeutensa kirjoittaa ja esittivät samalla osaamistaan, mutta käyttivät runsaasti nöyryyden retoriikkaa. Keskustelun aikana todettiin käytäntö pitkäaikaiseksi ja tuli kyllä minullekin mieleen oma kirjoitustyylini lähestyessäni Ihan Oikeita Historiantutkijoita.
Keskustelussa vilahtivat myös pyhimykset ja mieleni palasi Cederbomin esitykseen. Aviomiehensä kanssa toiminut ja valta-asemaan noussut Birgitta oli Upplannista, mutta entä Helena (Elin av Skövde)? Hän on Suomessa siinä määrin tuntematon, että tuli aivan uutena hahmona eteen katsoessani vuosia sitten Sveriges historia tv-sarjan DVD:ltä eikä hänellä näytä olevan suomenkielistä Wikipedia-sivuakaan. Helenan vävy pahoinpiteli vaimonsa, Helenan palvelijat (käskystään?) tappoivat vävyn ja vävyn sukulaiset tapoivat Helenan. Surkea naiskohtalo - ja, kas, "tasa-arvolinjan" eteläpuolelta.
Näin eilen. Jos vastaaviin tilaisuuksiin ei ole mahdollisuutta osallistua ja ruotsia ymmärtää, suosittelen ajanvietteeksi Ruotsin kouluradion sivuilta videota Forskardagarna 2016: Historieskrivningen och kampen om makten - UR Skola. On siellä muutakin, mutta läpikäynti on vähän vaiheessa.
Muuta keskiajasta viime aikoina löytynyttä. Kanditutkielmia, graduja, gradusta tehty blogiteksti, väitöskirjoja ja artikkeleita
Olin paikalla, kun Charlotte Cederbom puolusti väitöskirjaansa The Legal Guardian and Married Women : Norms and Practice in the Swedish Realm 1350-1450. Mutta merkittävä tuloksensa siitä, että maakuntalaeissa naisen asema oli erilainen pohjoisemmassa ja eteläisemmässä Ruotsissa (muk. luk. Suomi) ja että tämä näkyy myös säilyneessä asiakirja-aineistossa, oli onnistunut poistumaan muistista ja täräytti nyt uudelleen. Vähän Tukholman eteläpuolella alkoi "eurooppalaisempi" käytäntö, jossa nainen tarvitsi edustajan käräjille.
Keskustelussa Kirsi Kanerva kertoi, että jossain saagassa (jonka hän kyllä nimesi, mutta ei jäänyt mieleen) kerrotaan, että Islannissa naiset menettivät oikeutensa esiintyä käräjillä kun joku oli mokannut pahemman kerran. Totta tai ei, on koettu tarpeelliseksi selittää syy käytännölle. Ja mahdollisesti kertoo todellisesta muutoksesta, joka on Ruotsissa sitten myös jossain määrin tapahtunut.
Cederbom oli aloittaessaan todennut, että tutkimukseensa innoitti se, että monia tutkimuksia oli tehty pienistä ryhmistä. Naisten aktiivinen toiminta oli selitetty poikkeuksena. Mutta hänen kattava katsauksensa näytti, että normi ei ollutaan se, mitä oli suoraviivaisesti ajateltu.
Näin eilen. Jos vastaaviin tilaisuuksiin ei ole mahdollisuutta osallistua ja ruotsia ymmärtää, suosittelen ajanvietteeksi Ruotsin kouluradion sivuilta videota Forskardagarna 2016: Historieskrivningen och kampen om makten - UR Skola. On siellä muutakin, mutta läpikäynti on vähän vaiheessa.
Muuta keskiajasta viime aikoina löytynyttä. Kanditutkielmia, graduja, gradusta tehty blogiteksti, väitöskirjoja ja artikkeleita
- Schalin, Johan: Preliterary Scandinavian sound change viewed from the east. - Umlaut remodelled and language contact revisited
- Bergman, Ingela & Ramqvist, Per H: Hunters of forests and waters: Late Iron Age and Medieval subsistence and social processes in coastal northern Sweden
- Salonen, Anna-Maria: Kristittyjä kalmistoissa? Esineettömät hautaukset Ala-Satakunnan ja Varsinais-Suomen ruumiskalmistoissa rautakauden ja keskiajan taitteessa
- Kinnunen, Jussi: Turun keskiaikaisten rakennusten kivimateriaalin alkuperän selvitys tarkastelukohteena Aboa Vetus -museon kivirakennusten rakennuskivet
- Martikainen, Aleksi: Taisteluiden kuvaus Eerikinkronikassa : sukupuolihistoriallinen näkökulma hyvään soturiuteen keskiajalla
- Martin Pettersson: Raaseporin linnan haltijoiden toimenkuva ja verkostot 1390-1434
- Posti, Mikko: Divine Providence in Medieval Philosophical Theology 1250–1350
- Vaura, Tuomas: The Psychology of the Incarnation in Thirteenth- and Early Fourteenth-Century Theology
- Rebane, Liia: LVCREC – VENVS – IVDITT : TALLINNER BUCHEINBÄNDE ZU BEGINN DER FRÜHEN NEUZEIT. BUCHBINDER, EINWIRKUNGEN UND VERZIERUNGEN
- Letzter, Eva-Marie: Med öga för publiken : Moralisk fostran genom heliga Birgittas och de svenska predikanternas exempelberättelser, cirka 1340-1500
- Aronsson, August: Löfte, tvist och försoning : Politikens spelregler i 1300-talets Norden
- Bergqvist, Kim: Courtliness, Nobility, and Emotional Restraint in the First Old Swedish Translated Romances : on Herr Ivan and Flores och Blanzeflor
- Eriksson, Johan: Tidens sand blästra fram ett nytt ansikte : En litteraturstudie om Nils Dacke
- Jensen, Kurt Villads: Prisoners of war in the Baltic in the XII-XIII centuries
- Lund, Olov: Frälse, tjänare eller anställd? : Svenner, tjänsteideal och lön i senmedeltidens Sverige
- Moritz, Max: Hugget i sten : - Användandet och framställningen av Sten Sture d.y. minne, 1908-2017
- Ryd, Elisabet: Moody Men and Malicious Maidens : Gender in the Swedish medieval ballad
- Alanko, Teija: Cloister, manor and botanic gardens in medieval and early modern Finland and Sweden - An archaeobotanical approach to garden history
Kuvat Carl Larssonin, julkaisusta Svenska kvinnan genom seklen (1907)
Kenen historia - tulkinta julkistustilaisuudesta
Ilmoittauduin eiliseen Historioitsijat ilman rajoja -poppoon Kenen historia -raportin julkaisutilaisuuteen ottamatta tarkemmin selvää, mistä oli kyse.
Alustusten ja raportin pikaisen selailun perusteella kyse on selvityksestä, jossa suomalaisilta yliopistoilta on kysytty käsitelläänkö kursseillaan kolonialismin historiaa ja käykö kyseisillä kursseilla porukkaa. Oletuksella, että jos käsiteltäisiin, niin kursseilla istuvat tulevat aineopettajat osaisivat peruskouluissa ja lukioissa opettaa maahanmuuttajia ja maahanmuuttajataustaisia siten, että nämä kokisivat kuuluvansa Suomeen. Kertomalla, että Suomellakin oli yhteys kolonialismiin. (Olin luullut, että kouluhistorian piti opettaa nykyään kriittistä ajattelua eikä toimia kansakunnan hitsaussaumana, mutta ilmeisesti 1800-luvun mallilla jatketaan.)
Tai ehkä olikin tärkeämpää luopua kansallisesta historiasta ja opettaa vain globaalia historiaa, kuten seuraava alustaja selosti. (Viis siitä, ettei se ole vielä missään onnistunut.)
Näiden kahden keskenään ristiriitaisen vision jälkeen ääneen päästettiin kolmen etnisen vähemmistön edustajat paneelina (Yusuf M. Mubarak, Eilina Gusatinsky ja Leif Hagert). Heidät taustayhteisöineen oli otettu projektiin mukaan niin myöhäisessä vaiheessa, että saamelaisilta ei oltu saatu osallistujaa. Ja inkerinsuomalaiset oli unohdettu kokonaan. Puhumattakaan muista kuin etnisistä vähemmistöistä, joilla on oma historia. Kuten kuuroista.
Ja mitä panelistit kaipasivat? Näkyvyyttä historian kouluopetuksessa, jota Hagertin mukaan romanit ovat pyytäneet 1960-luvulta alkaen. Että opetuksessa taustoitettaisiin syyt, jotka ovat johtaneet tuloonsa Suomeen. Sitä, ettei alkuperämaataan esitettäisi vieraana vihollisena. Kulttuurisensitiivisyyttä.
Ratkeavatko nämä kertomalla Suomen yhteydestä siirtomaiden riistoon? Ehdottomasti olen sitä mieltä, että pitää tunnustaa Suomessa kulutetun orjatyöllä tehtyjä tuotteita - tämän kirjoitin jo vuonna 2014. Mutta minusta yhteys siitä inkerinsuomalaisiin ja venäläisiin integroitumassa Suomeen on hieman kaukaa haettu. Ja herätti suoraan sanottuna ajatuksen, että koko harjoituksen tarkoituksena oli saada näkyvyyttä Suomalaisen kolonialimismin historian tutkimusryhmälle. Itse raporttihan hautautunee OKM:n hyllyyn, ellei ole jonkun erityisintressissä kaivaa sitä esille.
Kun keskustelu avattiin yleisölle tuli esiin mitä moninaisempia kommentteja, joista moniin voisi tarttua. Hätkähdyttävimmän lausui käsittääkseni Suomen pakolaisapua edustanut mies, jonka nimi valitettavasti meni ohi korvieni. Hän huomautti, että Suomessa on erikoiskouluja, joissa opetetaan varmasti/varmaankin kohderyhmälleen suunnattua historiaa.
Totta tosiaan, lähes kymmenen vuotta sittenhän valmistui Janne Holménin selvitys (pdf), jossa hän toteaa "Däremot kan man fortfarande se skillnader i tyngdpunkterna mellan de finskspråkiga och den finlandssvenska läroboken." Eli kun on ollut OK ja toimivaa pitää ruotsinkieliset omissa kouluissaan oppimassa historiaa omasta näkökulmastaan, eikö olisi loogista tehdä erilliset oppikirjat kaikille kielellisille vähemmistöille ja opettaa heitä erillisissä ryhmissä kuten uskontokuntiakin?
Tosin vasta pari päivää sitten argumentoin, että pitäisi kirjoittaa Suomen väestön historiaa eikä suomalaisten historiaa ja taidan pysyä siinä linjassa. Mutta, jos joku tarttuu yleisökeskustelussa heitettyyn oppikirjojen ja opetuksen analysointiin niin suosittelisin kiinnittämään huomiota etnisyyden ja sukupuolen lisäksi maantietoon. Paljonko enemmän puhutaan turkulaisista ja helsinkiläisistä kuin peräpohjalaisista tai Karjalan kannaksesta? Tuntevatko kouluhistorian omakseen Suomen muinaiskuninkaista kotonaan kuulevat ja auttaisiko asiaa siirtyminen globaalihistorian suuriin linjoihin?
Alustusten ja raportin pikaisen selailun perusteella kyse on selvityksestä, jossa suomalaisilta yliopistoilta on kysytty käsitelläänkö kursseillaan kolonialismin historiaa ja käykö kyseisillä kursseilla porukkaa. Oletuksella, että jos käsiteltäisiin, niin kursseilla istuvat tulevat aineopettajat osaisivat peruskouluissa ja lukioissa opettaa maahanmuuttajia ja maahanmuuttajataustaisia siten, että nämä kokisivat kuuluvansa Suomeen. Kertomalla, että Suomellakin oli yhteys kolonialismiin. (Olin luullut, että kouluhistorian piti opettaa nykyään kriittistä ajattelua eikä toimia kansakunnan hitsaussaumana, mutta ilmeisesti 1800-luvun mallilla jatketaan.)
Tai ehkä olikin tärkeämpää luopua kansallisesta historiasta ja opettaa vain globaalia historiaa, kuten seuraava alustaja selosti. (Viis siitä, ettei se ole vielä missään onnistunut.)
Näiden kahden keskenään ristiriitaisen vision jälkeen ääneen päästettiin kolmen etnisen vähemmistön edustajat paneelina (Yusuf M. Mubarak, Eilina Gusatinsky ja Leif Hagert). Heidät taustayhteisöineen oli otettu projektiin mukaan niin myöhäisessä vaiheessa, että saamelaisilta ei oltu saatu osallistujaa. Ja inkerinsuomalaiset oli unohdettu kokonaan. Puhumattakaan muista kuin etnisistä vähemmistöistä, joilla on oma historia. Kuten kuuroista.
Ja mitä panelistit kaipasivat? Näkyvyyttä historian kouluopetuksessa, jota Hagertin mukaan romanit ovat pyytäneet 1960-luvulta alkaen. Että opetuksessa taustoitettaisiin syyt, jotka ovat johtaneet tuloonsa Suomeen. Sitä, ettei alkuperämaataan esitettäisi vieraana vihollisena. Kulttuurisensitiivisyyttä.
Ratkeavatko nämä kertomalla Suomen yhteydestä siirtomaiden riistoon? Ehdottomasti olen sitä mieltä, että pitää tunnustaa Suomessa kulutetun orjatyöllä tehtyjä tuotteita - tämän kirjoitin jo vuonna 2014. Mutta minusta yhteys siitä inkerinsuomalaisiin ja venäläisiin integroitumassa Suomeen on hieman kaukaa haettu. Ja herätti suoraan sanottuna ajatuksen, että koko harjoituksen tarkoituksena oli saada näkyvyyttä Suomalaisen kolonialimismin historian tutkimusryhmälle. Itse raporttihan hautautunee OKM:n hyllyyn, ellei ole jonkun erityisintressissä kaivaa sitä esille.
Kun keskustelu avattiin yleisölle tuli esiin mitä moninaisempia kommentteja, joista moniin voisi tarttua. Hätkähdyttävimmän lausui käsittääkseni Suomen pakolaisapua edustanut mies, jonka nimi valitettavasti meni ohi korvieni. Hän huomautti, että Suomessa on erikoiskouluja, joissa opetetaan varmasti/varmaankin kohderyhmälleen suunnattua historiaa.
Totta tosiaan, lähes kymmenen vuotta sittenhän valmistui Janne Holménin selvitys (pdf), jossa hän toteaa "Däremot kan man fortfarande se skillnader i tyngdpunkterna mellan de finskspråkiga och den finlandssvenska läroboken." Eli kun on ollut OK ja toimivaa pitää ruotsinkieliset omissa kouluissaan oppimassa historiaa omasta näkökulmastaan, eikö olisi loogista tehdä erilliset oppikirjat kaikille kielellisille vähemmistöille ja opettaa heitä erillisissä ryhmissä kuten uskontokuntiakin?
Tosin vasta pari päivää sitten argumentoin, että pitäisi kirjoittaa Suomen väestön historiaa eikä suomalaisten historiaa ja taidan pysyä siinä linjassa. Mutta, jos joku tarttuu yleisökeskustelussa heitettyyn oppikirjojen ja opetuksen analysointiin niin suosittelisin kiinnittämään huomiota etnisyyden ja sukupuolen lisäksi maantietoon. Paljonko enemmän puhutaan turkulaisista ja helsinkiläisistä kuin peräpohjalaisista tai Karjalan kannaksesta? Tuntevatko kouluhistorian omakseen Suomen muinaiskuninkaista kotonaan kuulevat ja auttaisiko asiaa siirtyminen globaalihistorian suuriin linjoihin?
keskiviikko 24. lokakuuta 2018
HELDIG-summitissa kuultua
Istuin eilisen HELDIG summitissa, jossa oli reilu tusina esitystä, joten mainitsen vain itselleni merkityksellisimmät.
LODI4DH. Vaikka juuri Biografiasammon-julkaisuseminaarissa taas tiedostin, että Eero Hyvösen esittämä vaikuttaa aina paremmalta, kuin miksi todellisuus paljastuu, visioimansa linkitetyn data-infrastruktuurin osana mainitsemansa historiallisten paikkojen ontologia on niin kovin houkutteleva. Sillä mahdollistaisi unelmani yhden paikan lähteiden vaivattomalle käytölle. Mutta vain, jos ontologia on niin yksityiskohtainen, etten eksy (kuten pari päivää sitten) hakemaan Pirkkalan kylää Hämeen läänin henkikirjoista, kun se oikeasti oli Turun ja Porin läänin puolella.
Newseye. Kolmen muun EU-maan kanssa tehtävä Kansalliskirjaston sanomalehtidigitointien eteenpäin käsittely kuullosti hyvältä ja hyödylliseltä niin kauan kun puhuttiin OCR:n rakenteistamisesta. Mutta että automaattinen ja personoitu luonnollisella kielellä kirjoitettu tutkimusraportti.... Toivottavasti minulla on mahdollisuus kuulla projektista jossain vaiheessa pidempi esittely.
NameSampo. Vaikka Sampoja kohtaan (ks. linkki edellä) on jo muodostunut tietty aversio, niin tämä Nimiarkiston ja paikannimirekisterin yhdistelmä näytti lupaavalta. Sillä Nimiarkiston hakuominaisuudet ovat joko todella surkeat tai logiikka älyäni ylempi. Nimisampo on tulossa käyttöön joskus talven aikana, jolloin palannen sen todellisuuteen.
A Shared Agent Metadata Service for the Memory Organization Sector. Niin alkutekijöissään oleva Kansalliskirjaston projektiajatus, ettei sillä ollut näppärää lyhennettä eikä nimeä. Mutta ottaen huomioon, että toisessa Kansalliskirjaston esityksessä mainittiin erityiseksi haasteeksi identiteettien hallinta, niin tälle olisi tilausta.
Tieteen termipankki. Tästä olin toki kuullut, mutta esityksestä tuli mieleen, että setistä voisi olla käytännönkin hyötyä. Turun verkkokurssille pitäisi tällä viikolla jossain välissä pykätä essee katekismuksesta, joten hain sitä. Teksti ei varsinaisesti auttanut, mutta tarjosi lainauksen siitä ainoasta katemismuksesta, jonka olen lukenut kannesta kanteen. Strindbergin Pienestä katekismuksesta.
Haa... nyt tiedän, miksi luulin, ettei katekismuksessa ole muuta kuin kysymyksiä ja vastauksia. Eli oli hyötyä sittenkin.
Vad är religion?Ja kas, suunnilleen se teesi, jonka ympärille esseeni olin ajatellut muotoilla
Ett på lägre utvecklingsstadier uppkommet behov, som av överklassen begagnats för att hålla underklassen under sig.
Automated Subject Indexing and Classification Using Annif. Osma Suomisen Finna-datalla kehittämä automaaginen asiasanoittaja Annif on nyt ilmeisesti uusi versio verrattuna siihen, jota ainoastaan yhden twiitin verran raportoin huhtikuussa 2017. Seminaarissa testasin mobiiliversiota m.annif.org kuvaamalla (!) pienen pätkän matkailumainosta muistiinpanopaperini kääntöpuolelta ja asiasanoja kertyi melkein tekstin pituuden verran. En muista millä testasin viime vuonna, mutta jos uskallan, täytyy kokeilla blogiteksteilläni.
Osana kehitystyötä Suominen oli työntänyt ohjelman läpi suomenkieliset Wikipedia-sivut ja selvittänyt, että yleisimpiä aiheita ovat jalkapallo, jääkiekko ja muu urheilu. Mikäpä merkityksellisempää.
Tätä systeemiä testasin jo joulukuussa 2017, mutta en tajunnut että muutos MARC-tietueista linkitettyyn dataan ei ollut pikkujuttu. Suominen kertoi, että joka kirjastossa on keksitty oma ratkaisu ja suomalainenkaan ei kaaviona suoraviivaiselta vaikuttanut. Suunnitelmana on lisätä ulkoisia tiedonlähteitä, mikä kuullosti hyvältä. (Tosin parhautta olisi identiteettihallinta. Ks. yllä.)
tiistai 23. lokakuuta 2018
Kansallisarkiston käyttöliittymämuutoksesta
Julkisessa FB-ryhmässä, johon en kuulu, oli eilen iltamyöhäisellä jaettu tieto Kansallisarkiston digitaaliarkiston poistumisesta ja tilalle jonkinlaisella ylimenokaudella tulevasta järjestelmästä, jossa kuvalinkit tulevat muuttumaan.
Kyseessä voi olla joillekin uusi tieto, mutta varsinainen uutinen se ei ole.
Ensinnäkin Kansallisarkisto on kertonut jo vuosia sitten, etteivät linkkinsä ole pysyviä ja tämän ovat monet jo kokeneet käytännössäkin. Omaa blogia kaivellen löysin tiedon, että pysyvää tunnisteen tuloa oli käsitelty ja varmaan lupailtu Historiallisessa Aikakauskirjassa 1/2013. Sittemmin sen käyttöönotto on venynyt ja arkistolaisilta kysyessäni olen saanut vastauksen, että se voidaan toteuttaa vasta AHAA-järjestelmään siirtyessä. Muistaakseni ja päätellen viittaamaani AHAAsta-blogiin (edesmennyt) sen kehitys oli käynnissä jo 2013.
HAik 2/2015:ssä AHAA:n kerrottiin korvaavan VAKKAn ja uuden käyttöliittymän perustuvan Finnalle. Finnalaisten käyttöliittymäihmisten kanssa keskustelin alkusyksystä ja he kertoivat käyttöliittymätestauksen alkamisesta, mutta olen ehtinyt unohtaa ajoituksen. Joko talvi tai ensi vuoden alku. Vaikuttaa siis siltä, että muutos vihdoin on tulossa, mutta ei ainakaan tämän vuoden puolella.
Vuoden 2015 jälkeen Finna on kehittynyt ja olen siihen jonkin verran tottunutkin, mutta vaikea on visioida näkymää, jossa siellä voi tehdä tehokkaasti arkistotyötä. Toistaiseksi esilletuoduissa museo- ja kirjastomateriaaleissa on asiasanat, kun taas Kansallisarkistolla arkistohierarkia, joka joissain harvoissa tapauksissa ulottuu osaan kuvista. Ja jos/kun tavoitteena on saada esille koneluvun tulokset, kuten READ-iltapäivässä kerrottiin, niin en ymmärrä miten.
Oma käyttöliittymäni Kansallisarkiston materiaaleihin on enimmäkseen Digihakemisto ja toivoni on, että kun Kari Kujansuu onnistui hakemaan sinne Astia-linkit, hän saa myös uuden järjestelmän linkit ongittua esiin. Yhden tekijän järjestelmien vahvuus kun on aikaansaavuus, kun taas heikkona puolena yllättävä loppu, kuten viimeksi on koettu Sukuhakurin keskustelujen kadotessa verkosta.
Toivoisi, että instituutio, kuten Kansallisarkisto olisi luotettavampi tekijä, mutta ymmärrykseensä käyttäjien tarpeista ei ole minulla uskoa. Nimimerkillä Asiakas kesästä 1995.
Kuva kirjasta "With the children on Sundays, through eye-gate, and ear-gate into the city of child-soul" (1911)
Kyseessä voi olla joillekin uusi tieto, mutta varsinainen uutinen se ei ole.
Ensinnäkin Kansallisarkisto on kertonut jo vuosia sitten, etteivät linkkinsä ole pysyviä ja tämän ovat monet jo kokeneet käytännössäkin. Omaa blogia kaivellen löysin tiedon, että pysyvää tunnisteen tuloa oli käsitelty ja varmaan lupailtu Historiallisessa Aikakauskirjassa 1/2013. Sittemmin sen käyttöönotto on venynyt ja arkistolaisilta kysyessäni olen saanut vastauksen, että se voidaan toteuttaa vasta AHAA-järjestelmään siirtyessä. Muistaakseni ja päätellen viittaamaani AHAAsta-blogiin (edesmennyt) sen kehitys oli käynnissä jo 2013.
HAik 2/2015:ssä AHAA:n kerrottiin korvaavan VAKKAn ja uuden käyttöliittymän perustuvan Finnalle. Finnalaisten käyttöliittymäihmisten kanssa keskustelin alkusyksystä ja he kertoivat käyttöliittymätestauksen alkamisesta, mutta olen ehtinyt unohtaa ajoituksen. Joko talvi tai ensi vuoden alku. Vaikuttaa siis siltä, että muutos vihdoin on tulossa, mutta ei ainakaan tämän vuoden puolella.
Vuoden 2015 jälkeen Finna on kehittynyt ja olen siihen jonkin verran tottunutkin, mutta vaikea on visioida näkymää, jossa siellä voi tehdä tehokkaasti arkistotyötä. Toistaiseksi esilletuoduissa museo- ja kirjastomateriaaleissa on asiasanat, kun taas Kansallisarkistolla arkistohierarkia, joka joissain harvoissa tapauksissa ulottuu osaan kuvista. Ja jos/kun tavoitteena on saada esille koneluvun tulokset, kuten READ-iltapäivässä kerrottiin, niin en ymmärrä miten.
Oma käyttöliittymäni Kansallisarkiston materiaaleihin on enimmäkseen Digihakemisto ja toivoni on, että kun Kari Kujansuu onnistui hakemaan sinne Astia-linkit, hän saa myös uuden järjestelmän linkit ongittua esiin. Yhden tekijän järjestelmien vahvuus kun on aikaansaavuus, kun taas heikkona puolena yllättävä loppu, kuten viimeksi on koettu Sukuhakurin keskustelujen kadotessa verkosta.
Toivoisi, että instituutio, kuten Kansallisarkisto olisi luotettavampi tekijä, mutta ymmärrykseensä käyttäjien tarpeista ei ole minulla uskoa. Nimimerkillä Asiakas kesästä 1995.
Kuva kirjasta "With the children on Sundays, through eye-gate, and ear-gate into the city of child-soul" (1911)
maanantai 22. lokakuuta 2018
Katolinen kirkko Suomessa 1800-luvulla
Työ alla olleen blogitekstin henkilö meni roomalais-katolisen kanssa naimisiin 1820-luvulla ja avioliiton ainoa tunnettu lapsi oli katolinen. Koska päähenkilö pysyi luterilaisena ja tyttärensä meni luterilaiseen kirkkoon kuuluvan kanssa naimisiin, kohtaloiden seuraaminen ei ollut mahdotonta. Mutta kun nyt kerrankin oli mahdollisuus perehtyä tähän vähemmistöön ja lähteisiinsä...
Kuten juutalaisuus ja islaminusko, katolilaisuus liittyy Venäjän sotaväkeen. Genoksessa 3-4-1932 julkaistu Osmo Durchmanin artikkeli Tietoja erikoislaatuisista seurakunnista ynnä vastaavista historia- ja rippikirjoista mainitsee vanhimpina katolisina seurakuntina
Yritin turhaan digitoiduista sanomalehdistä löytää keskustelua kirkoista tai katolisista yhteiskunnassa. Ainoa esimerkki marginaalisuudestaan, joka tuli vastaan oli Wiborgs Annonce Bladin joulukuussa 1848 julkaisema jumalanpalveluslista. Suomalainen, ruotsalainen ja saksalainen kirkko eli ainoastaan luterilaiset.
Kuten juutalaisuus ja islaminusko, katolilaisuus liittyy Venäjän sotaväkeen. Genoksessa 3-4-1932 julkaistu Osmo Durchmanin artikkeli Tietoja erikoislaatuisista seurakunnista ynnä vastaavista historia- ja rippikirjoista mainitsee vanhimpina katolisina seurakuntina
- Viipuri. Per. 11/3 1799. »Pyhän Hyacinthiuksen» kirkko, keskiaikainen kivirakennus (entinen ritarihuone), otettu käytäntöön kirkkona 1793, ostettu Peter Jaenischiltä kirkoksi 1802, korjattu 1801 ja 1919. Pääkirjat: perheluettelot, kommuniokirjat puuttuvat, syntyneitten ja kastettujen luettelot vuodesta 1800, vihittyjen ja kuulutettujen luettelot 1802, kuolleitten ja haudattujen luettelot 1801, muuttaneitten luettelot ja tilikirjat puuttuvat
- Helsinki. Per. 1856. »Pyhän Henrikin» kirkko, tiilestä, rak. 1858-1860, vih. 17/9 1860. Pääkirjat: perheluettelot, kommuniokirjat alkaen vuodesta 1906, syntyneitten ja kastettujen luettelot 1856, vihittyjen ja kuulutettujen luettelot 1856, kuolleitten ja haudattujen luettelot 1856, muuttaneitten luettelot 1856, tilikirjat 1856.
Näiden kirkonkirjojen sijainnista on verkossa parhaat tiedot Hiskin seurakuntatietojen mikrofilmisivuilla. Vaikka Helsingin katolisen seurakunnan tietoja ei tuolloin (eikä varmaan sen jälkeenkään) oltu mikrofilmattu. Kirjoja säilytettiin ainakin Hiskin rakennusaikaan Helsingin maistraatissa.
Oma mielenkiintoni oli aiemmassa ajassa eli Viipurin katolisessa seurakunnassa. Raimo Viikin Luovutetun Karjalan menetetyistä sukututkimuslähteistä -artikkelin mukaan tiedetään, että sodan päättyessä "Kirkonkirjat jääneet kirkon kellariin (rautaisessa arkussa)". Arkistojen portin artikkelista löytyy jatkoa: "Viipurin roomalaiskatolisen seurakunnan Pietarin roomalaiskatolisten seurakuntien rovastikunnalle lähettämiä historiakirjoja 1800-luvun alkuvuosista lähtien säilytetään Pietarin historiallisessa keskusarkistossa (TsGIA SPb). Kansallisarkistossa on mikrofilmit ainakin vuosilta 1805-1812 (filmirullat NL 270-271)."
Samat filmirullat mainitaan Hiskin sivulla, mutta tarkemmin lueteltuina ja huomattavasti pidemmän ajanjakson kattaen. Totuuden selvittääkseni (ja blogikirjoituksen henkilöitä ajatellen) pyysin filmin nähtäväksi. Retrotilanteesta piti tietenkin ottaa valokuva, vaikka itse asiakirjaa siitä ei juuri erota.
Alkupuoli oli latinaksi, joten sain selvää, että joukossa oli muitakin kuin syntyneitä, vaikka Hiskissä puhuttiin vain näistä. En laittanut vuosia ja merkintätyyppejä ylös, mutta kaikki kolme perustoimintoa olivat mukana, aivan kuten Durchmann oli havainnoinut. Mikrofilmillä oli huomattavia ajallisia aukkoja, joten hävikkiä on voinut tapahtua kellarin ja keskusarkiston välissä.
1830-luvulla merkinnät muuttuivat käyttämään kyrillisiä kirjaimia, joista en varsinkaan kaunokirjoituksena saa mitään tolkkua. FB:n sukututkimuspalstalla oli osaaja, joka vahvisti, että nekin liittyivät samaan seurakuntaan. Portissa oli siis vuosiluvuissa huomattavan varovainen - voisimmepa sanoa harhaanjohtava -tulkinta. (Koska olen "uusi ihminen", olen ilmoittanut tästä(kin) asiasta Kansallisarkiston palautelomakkeella. En Portin palautelomakkeella, sillä se ei toiminut.)
Henkiä pelastanut matka Pariisiin
Helsingissä Antinkatu (nyk. Lönnrotinkatu) 1:ssä puri 22.3.1886 koira professori Gustafssonin 5-vuotiasta Karl-poikaa. Tästä ei huolestuttu, sillä/vaikka sama koira oli aiemmin purrut perheen tytärtä. Mutta kun koira seuraavan viikon aikana hyökkäsi usean muun kimppuun se toimitettiin 28.3. eläinlääkäri Lundgrenille, jonka luona koira kuoli 31.3. Lundgren tutki koiran seuraavana päivänä ja havaitsi sen vesikauhuiseksi.
Vielä vuotta aiemmin tämä olisi tarkoittanut lähes varmaa ja tuskallista kuolemantuomiota jokaiselle purruksi tulleelle. Mutta Louis Pasteur oli onnistunut heinäkuussa 1885 parantamaan ensimmäiset uhrit ja sen jälkeen joka puolelta matkustettiin Pariisiin hoitoonsa, joka kevääseen 1886 mennessä oli pelastanut 726. Vain yksi liian myöhään perille päässyt oli kuollut.
Helsingin puremista oli jo huolestuttavan pitkä aika, joten nopeus oli olennaista. Senaatti myönsi 3000 markkaa matkarahaa ja suuri väkijoukko todisti Helsingin rautatieasemalla iltakahdeksalta 2.4.1886 kuuden potilaan ja lääkäri A. W. Nordbladin matkaanlähtöä. 5-vuotiaan Karlin lisäksi hoidettavaksi lähti
Matka rautateitse Pietarin ja Berliinin kautta kesti 3 ja puoli päivää. Pariisissa sähkeellä hälytetty professori Homén ehti tehdä kaikki järjestelyt niin, että kun joukko saapui perille aamuyhdeksältä 6.4. heidät kiidätettiin lyhyen hotellipysäyksen jälkeen suoraan Pasteurin hoitoon. Albert Edelfelt kirjoitti samana päivänä: "Så rysligt med de rabiata helsingorsarne! De äro hit[?] kommo i dag. Lyckligtvis är Homén här och Pasteur lär ha varit myckit vänlig mot honom. Han är också en kunnig och fiffig karl och kan franska - den der döddansaren Nordblad ser mig icke ut att kunna débrouillera sig."
Vasta-ainetta annettiin päivittäin 10 päivän ajan. Toimenpide ei kestänyt kauaa ja suomalaiset pystyivät käyttämään lopun ajan nähtävyyksiin tutustumiseen. "Heille on näytetty taidekokoelmat, eläintarhat, huvipuistot ja bulewardit y. m. mitä Pariisissa on katseltavaa. Kyökkineitsyet kuuluvat kaikkein enimmin olleen mieltyneitä nähdessänsä Parisin torikauppaa." Heitä opasti varmaankin kaupungissa ennenkin ollut Nordblad sekä sanomalehtimainintojen perusteella kuvanveistäjä Walter Runeberg.
Pariisin ihmeiden lisäksi suomalaiset kohtasivat Pasteurin hoitolaitoksessa useampia kansalaisuuksia kuin oli koskaan kävellyt Helsingin katuja. Yhdellä käynnillä potilaista otti Pasteurin pyynnöstä pariisilainen valokuvaaja ryhmäpotretteja kansalaisuusryhmittäin. Liekö kuva kuudesta suomalaisesta päätynyt lehtiin kuten tuolloin arveltiin tai onko edes tallella Pasteurin arkistoissa?
Edelfelt kävi tarkistamassa suomalaisten naisten ulkonäön 14.4. ja osti (ruotsia puhuville ja nuorimmille) Karlille ja Erikille appelsiineja, rintasokeria ja paahdettuja manteleita.
Viimeinen hoitopäivä oli 15.4.
Kaikki koiranpuremat tulivat elossa ja terveinä kotiin. Pariisissa 5-vuotiaana käynyt Karl ei Geni-profiilinsa perusteella elänyt hirvittävän pitkää elämää, mutta sentään aikuiseksi.
Lähteinä linkitettyjen Edelfeltin kirjeiden lisäksi Finland 3.4.1886, Åbo Tidning 3.4.1886, Waasan lehti 7.4.1886, Nya Pressen 14.4.1886, Hbl 14.4.1886, Hbl 16.4.1886, Hämäläinen 21.4.1886, Ilmarinen 22.4.1886, Folkwännen 10., 11., 12.1.1887
Vielä vuotta aiemmin tämä olisi tarkoittanut lähes varmaa ja tuskallista kuolemantuomiota jokaiselle purruksi tulleelle. Mutta Louis Pasteur oli onnistunut heinäkuussa 1885 parantamaan ensimmäiset uhrit ja sen jälkeen joka puolelta matkustettiin Pariisiin hoitoonsa, joka kevääseen 1886 mennessä oli pelastanut 726. Vain yksi liian myöhään perille päässyt oli kuollut.
Helsingin puremista oli jo huolestuttavan pitkä aika, joten nopeus oli olennaista. Senaatti myönsi 3000 markkaa matkarahaa ja suuri väkijoukko todisti Helsingin rautatieasemalla iltakahdeksalta 2.4.1886 kuuden potilaan ja lääkäri A. W. Nordbladin matkaanlähtöä. 5-vuotiaan Karlin lisäksi hoidettavaksi lähti
- professori Gustafssonin palvelijattaret Erika Kiviniemi (31-vuotias, Pyhäjärveltä) ja Mariana Halonen (22-vuotias, Savosta)
- 14-vuotias Hufvudstadsbladetin jakelija Erik Finér
- ravintoloitsija A. Nybelinin palvelijatar Mathilda Brandt, joka oli 22-vuotias ja kotoisin Porvoosta
- konsuli Juhlin-Dannfeltin 35-vuotias palvelijatar Wilhelmina Suomi
Matka rautateitse Pietarin ja Berliinin kautta kesti 3 ja puoli päivää. Pariisissa sähkeellä hälytetty professori Homén ehti tehdä kaikki järjestelyt niin, että kun joukko saapui perille aamuyhdeksältä 6.4. heidät kiidätettiin lyhyen hotellipysäyksen jälkeen suoraan Pasteurin hoitoon. Albert Edelfelt kirjoitti samana päivänä: "Så rysligt med de rabiata helsingorsarne! De äro hit[?] kommo i dag. Lyckligtvis är Homén här och Pasteur lär ha varit myckit vänlig mot honom. Han är också en kunnig och fiffig karl och kan franska - den der döddansaren Nordblad ser mig icke ut att kunna débrouillera sig."
 |
| Vincent van Goghin maalaus Pariisista vuonna 1886 (Wikimedia) |
Pariisin ihmeiden lisäksi suomalaiset kohtasivat Pasteurin hoitolaitoksessa useampia kansalaisuuksia kuin oli koskaan kävellyt Helsingin katuja. Yhdellä käynnillä potilaista otti Pasteurin pyynnöstä pariisilainen valokuvaaja ryhmäpotretteja kansalaisuusryhmittäin. Liekö kuva kuudesta suomalaisesta päätynyt lehtiin kuten tuolloin arveltiin tai onko edes tallella Pasteurin arkistoissa?
Edelfelt kävi tarkistamassa suomalaisten naisten ulkonäön 14.4. ja osti (ruotsia puhuville ja nuorimmille) Karlille ja Erikille appelsiineja, rintasokeria ja paahdettuja manteleita.
Viimeinen hoitopäivä oli 15.4.
Pieni Kalle on kaikista iloisin kun taas saa mennä kotiin ja onkin moninaisilla merkeillä tätä riemuaan osoittanut. Eihän tuo liene hauskaa ollutkaan, kun joka päivä täällä täytyi antaa mahaansa neuloilla pistellä. Mutta kaikkea sitä vaivaa kestämään on hän ollut varsin reipas sankari.
Monasti näin hänen ikäisiänsä lapsia lääkäröidessä Pasteurin käyttäneen kaikkia keinoja niitten viihdyttämiseksi, mutta Kalle ei itkenyt koskaan; kävihän vaan nenänsä vähän vaaleaksi — siinä koko temppu.Kotimatkalle lähtöä ei viivytelty, vaikka matkan teossa ei ollut samaa kiirettä kuin tullessa. Matkan kustannukset 3983,45 mk (nykyrahassa 21720 euroa) raportoitiin tarkasti sanomalehdessä, mutta kukaan ei tunnu pitäneen tätä verovarojen väärinkäyttönä. Harmiteltiin vain, ettei Venäjän rautatieosuudelle ehditty saada vapaalippuja.
Kaikki koiranpuremat tulivat elossa ja terveinä kotiin. Pariisissa 5-vuotiaana käynyt Karl ei Geni-profiilinsa perusteella elänyt hirvittävän pitkää elämää, mutta sentään aikuiseksi.
Lähteinä linkitettyjen Edelfeltin kirjeiden lisäksi Finland 3.4.1886, Åbo Tidning 3.4.1886, Waasan lehti 7.4.1886, Nya Pressen 14.4.1886, Hbl 14.4.1886, Hbl 16.4.1886, Hämäläinen 21.4.1886, Ilmarinen 22.4.1886, Folkwännen 10., 11., 12.1.1887
sunnuntai 21. lokakuuta 2018
Onko suomalaisuus olennainen käsite Suomen historiankirjoitukselle?
Eli kirjoitin omaksi keskustelunavauksekseni...
Miikka Tervonen toteaa, että Yrjö-Koskisesta lähtien "useimmat Suomen historian yleisesitykset eivät eksplisiittisesti käsittele kysymystä siitä, keitä "suomalaiset" oikeastaan ovat." Kappaleen jatkosta käy selväksi, että näissä teoksissa on implisiittisesti kirjoitettu yhtenäisen kansan historiaa käsitellen (tietenkin) vain osaa Suomen alueella eläneiden ihmisten todellisuudesta. (Tietenkin, sillä historiankirjoitus vaatii aina rajauksia.)
Suomen historia on konventionaalisesti Suomen alueella asuneiden ihmisten historia. (Eläinten historiaa kyllä jo kirjoitetaan.) Koska kansa ei ole yhtenäinen toimija ja joukkobiografia ei ole (?) maan historia, ovat yleistykset ja yksinkertaistukset tarpeen tai ainakin käytäntönä. Niinpä Henrik Meinander kirjoittaa Suomen historiassaan 1600-luvun luterilaisesta yhtenäiskulttuurista, vaikka vasta vuosisadan lopulla kirjoitettiin ensimmäiset (heikkolaatuiset) katekismukset jollain saamen kielellä.
Olennaisempaa kuin miettiä ovatko saamelaiset suomalaisia - ja osa nykysaamelaisistahan ei suomalaisiksi identifioidu - on minusta historiasta kirjoittaessaan kertoa mistä kertoo. Mitä on rajattu käsittelyn ulkopuolelle. Avata käsitteet eikä olettaa, että lukija ymmärtää ne samoin. Ei saisi väittää kirjoittavansa suomalaisen X:n historiaa, jos käyttää ainoastaan lähteitä tietystä yhteiskuntaluokasta tai rajatulta alueelta.
Onko sitten nykyiselle historiankirjoitukselle aikaa tai yhteyttä, jolloin on merkityksellistä yleistää koko Suomen väestö? Onko jotain, joka koettiin samoin riippumatta maantieteellisestä paikasta, yhteiskunnallisesta asemasta, äidinkielestä ja sukupuolesta?
Ja onko tarpeen kutsua "Suomen väestöä" kansaksi tai määritellä se "suomalaiseksi"? Kun tiedetään, ja esimerkiksi Veikko Laakso kirjoittaa, että "mitään ajatuksellista suomalaisuutta ei vielä, varsinkaan rahvaan piiristä, Ruotsin-ajan lopulta 1700-luvulta tahdo löytyä."
Tietenkin historiantutkimuksessa pitää huomioida, että Suomessa asuvalle väestölle alettiin 1800-luvulta alkaen syöttää ajatusta suomalaisuudesta. Lukemamme artikkelit kertoivat siitä, miten tämä tapahtui ja mitä ajatuksia välitettiin, mutta onko joku tutkinut sitä mitä ajatuksia todella omaksuttiin? Ja kuinka laajasti.
Laakson virke
"Suomen itsenäistyttyä 1917 käsitys suomalaisuudesta ja Suomesta selkiintyi edelleen: itsenäisellä valtiolla on tarkoin määritellyt rajat, joiden sisällä asuvat, oikeuksistaan tietoiset kansalaiset kaikkine kulttuuripiirteineen ja ominaisuuksineen yhdessä alueen luonnon kanssa muodostavat suomalaisuuden ytimen."on nykyisen (perus)suomalaisuus-keskustelun valossa varsin kehityspositiivinen. Suomalaisuuden olemuksesta lienee enemmän mielipiteitä kuin on suomalaisiksi identifoituvia.
P. S. Olenko itse kirjoittanut suomalaisuudesta ja mitä? En näköjään mitään aikoihin, mutta aiemmin näitä:
- Dostojevskin vaimon suomalaistaustan selvittelyä (29.12.2010)
- Alkoholi&historiaorientoitunut pikakatsaus Perussuomalaisten vaaliohjelmaan (10.3.2011)
- Onkilahdella koettua (7.8.2011)
- Historiallisia romaaneita (ja sanomalehtiä) (13.2.2012)
- Suomi ei ole (vain!) ruotsalainen (22.1.2013)
- Monikulttuurinen maamme ja suomalaisuus (30.11.2013)
- Suomalainen oli erilainen kuin ruotsalainen (13.12.2013)
- Kolme näkökulmaa Suomen etniseen rakenteeseen (20.12.2013)
Rudolf Koivun kuvitus WSOY:n kuvitusarkistosta, Kansallisarkiston digitoimana.
Kuurot, tekniikka ja vääryydet
Kävin eilen kuuntelemassa Kuurojen liiton seminaarin, jossa yhdistettiin Kuurojen museon uuden näyttelyn esittely jo parissa aiemmassa tilaisuudessa aloiteltuun menneisyyden vääryyksien työstöön.
Näyttelyn esitteli perusteellisesti Kuurojen museon emo-organisaation Werstaan v. t. museonjohtaja Ulla Rohunen. Kun seminaarin päätyttyä pääsin näyttelyn katsomaan, ymmärsin kuinka perusteellisesti. Lähs jokaisen esineen. (Kuvassa opastanut museotutkija, jonka nimeä en huomannut laittaa muistiin.)
Esityksessään Rohunen totesi (enimmäkseen kuuron) yleisön tietävän laitteista enemmän kuin museolaiset. Tilaisuuden tullen kipitin luokseen kysymään, oliko tarkoitus tietoa jotenkin kerätä talteen. No, ei ollut suunnitelmia. Vitriinin joka tekstiä en lukenut, mutta ainakaan isommalla tekstillä ei kehoitettu jakamaan tietoa museoväelle tallennettavaksi. Hukkaan heitetty mahdollisuus, minusta.
Ensimmäinen osa nivoutui mukavasti toiseen, kun Rohunen puheopetuksen osin kidutusvälineiltä näyttävien instrumenttien lisäksi näytti kuulolaitteen anojan saaman hylkäyksen vuonna 1950. Ei ollut kodin ulkopuolella ansiotyössä, joten kuuleminen ei ollut tarpeen. Varsinaisesti menneisyyden vallan käytön nurjan puolen esittelyn aloitti Maija Koivisto. Hän totesi oralismin, asuntolakoulujen ja viittomakielen kieltämisen olleen jo esillä ja keskittyi siihen mitä tiedetään ja ei tiedetä 1900-luvun rotuhygienian innoittamista sterilisaatioista ja avioliittokielloista.
Viitaten Horst Biesoldin kirjaan Crying hands Koivisto aloitti toteamalla, että vuosina 1933-45 sterilisoitiin natsien hallinnon toimesta ainakin 1215, jotka Biesold haastatteli tai tunnisti kyselylomakkeella. (Etsin tästä lisätietoa verkosta, mutta en osunut sivulle, jossa olisi kerrottu milloin tutkimus oli tehty.)
Suomessa sekä kuuroihin että sterilisaatioon liittyy Jyväskylän kuuromykkäin koulussa 1904-20 opettanut Matti Pihkala, joka vuonna 1918 julkaistussa kirjassaan Minkälainen Suomi meidän on luotava kannatti sterilisointeja. Hänestä voi lukea lisää kuurojen näkökulmasta Outi Ahosen blogitekstistä. Koivisto otti esiin myös Laila Wainolan, joka koki oman kuuroutensa sellaisena kärsimyksenä, että kannatti sterilisaatiota, jotta moista ei muut joutuisi kokemaan. Tämän hän kertoi kirjassaan Hiljainen tie, joka valitettavasti osui Koiviston käteen teini-ikäisenä.
Sterilisointilaki säädettiin Suomessa 1935. Kuurous ei ollut lain mukaan peruste pakkosterilisoinnille. Koivisto viittasi Markku Mattilan tutkimukseen, jonka mukaan rotuhygieenisin syin sterilisoitiin Suomessa 7530 henkilöä. Näistä 14 oli kuuroja, joilta on toimenpiteeseen lain mukaan täytynyt saada suostumus. Mutta kun tilanteessa on voinut olla lääkärin lisäksi kuurojen pappi tai muu auktoriteetti tulkkina, pelkkä paperin olemassaolo ei todista täyttä ymmärrystä eikä halua.
Sterilisaatioista on enemmän yksittäisiä kertomuksia kuin kokonaista totuutta ja Koivisto kaipasi tutkimusta. Sitä voisi kohdistaa hänen mukaansa myös vuoden 1929 avioliittolakiin, jonka mukaan kaksi syntymästään asti kuuroa eivät saaneet mennä keskenään naimisiin. Koivisto huomautti, että mitään muuta mahdollisesti geneettisesti välittyvää ominaisuutta ei laissa mainita.
Ihmisoikeusliiton edustajan Kaari Mattilan puhuessa sain flashbackin parin viikon taakse, jolloin kuuntelin Kirsi-Maria Hytösen esitystä SMY:n kuukausikokouksessa. Hytönen oli ollut tekemässä valtion tilauksesta selvitystä sijaishuollon kokemuksista. Kansainvälinen malli työlle oli olemassa ja ehkä siksi myös painetta sen teettämiseen. Sen sijaan vähemmistöjen menneisyyden voivat hoitaa järjestöt, Mattilan ministeriöltä kuuleman vastauksen mukaan. (Toukokuisesta Ihmisoikeusliiton seminaarista Historian vääryydet - Miten valtio voi hyvittää mennyttä? on näköjään tallenteet verkossa.)
Alustusten jälkeen Markku Jokisen johtamaan vilkkaseen paneelikeskusteluun osallistuvat Salla Fagerström, Outi Ahonen, Maija Koivisto ja Kaari Mattila. Mattilaa lukuunottamatta puhuivat viittomakielellä ja tulkkausta hyödyntävänä en pysynyt aina kärryillä siinä kuka puhui, joten en voi jokaista ajatusta liittää sanojaansa.
Tutkimusta, keskustelua, anteeksipyyntöä ja mahdollisesti hyvitystä tai korvausta kaipaavia menneisyyden aiheita:
- Oralismi. Puhe nostettiin arvokkaammaksi kuin viittomat, jotka lopulta vuosikymmeniksi kiellettiin. En ymmärrä miten lapset oppivat kouluissa mitään. Joku puhuja yhdisti liikkeen nationalismin "yhden kielen" ajatukseen/henkeen eikä välttämättä ole kaukana totuudesta.
- Asuntolakoulut. Esiintyikö näissä samoja ongelmia kuin on muussa laitosselvityksissä tullut ilmi? Panelistit olivat valmiita uskomaan, että henkistä ja fyysistä väkivaltaa sekä seksuaalista hyväksikäyttöä on ollut. Ensimmäistä aivan varmasti ja kenelle lapset olisivat puhuneet jälkimmäisistä kun/jos heillä ei ollut yhteistä kieltä vanhempiensa kanssa. Eivätkä vanhemmat näin ollen voineet kertoa mikä on sopivan raja. Itse asuntolakoulussa teini-ikäisenä 90-luvulla ollut panelisti totesi, etteivät laitoksen hoitajat osanneet viittoa. Toinen kärjisti viittaamalla eläintensuojelijoiden videoihin: kun yhteistä kieltä ei ole, voi toista eävää helpommin kohdella kaltoin.
- Lainsäädäntö. Palautettiin mieleen, että vielä 90-luvulla kuurot eivät saaneet suorittaa opettajan tutkintoa ja kuuro pappikin on saanut vihkimyksen vasta vuonna 2010. Mitä muuta?
(Tähän osittain liittyen koulusta keskusteltaessa todettiin, ettei kuurojen kiinnostusta koulutukseen on toisinaan (tai usein?) lannistettu.) - Sterilisaatio. Ks. yllä.