Alustusten ja raportin pikaisen selailun perusteella kyse on selvityksestä, jossa suomalaisilta yliopistoilta on kysytty käsitelläänkö kursseillaan kolonialismin historiaa ja käykö kyseisillä kursseilla porukkaa. Oletuksella, että jos käsiteltäisiin, niin kursseilla istuvat tulevat aineopettajat osaisivat peruskouluissa ja lukioissa opettaa maahanmuuttajia ja maahanmuuttajataustaisia siten, että nämä kokisivat kuuluvansa Suomeen. Kertomalla, että Suomellakin oli yhteys kolonialismiin. (Olin luullut, että kouluhistorian piti opettaa nykyään kriittistä ajattelua eikä toimia kansakunnan hitsaussaumana, mutta ilmeisesti 1800-luvun mallilla jatketaan.)
Tai ehkä olikin tärkeämpää luopua kansallisesta historiasta ja opettaa vain globaalia historiaa, kuten seuraava alustaja selosti. (Viis siitä, ettei se ole vielä missään onnistunut.)
Näiden kahden keskenään ristiriitaisen vision jälkeen ääneen päästettiin kolmen etnisen vähemmistön edustajat paneelina (Yusuf M. Mubarak, Eilina Gusatinsky ja Leif Hagert). Heidät taustayhteisöineen oli otettu projektiin mukaan niin myöhäisessä vaiheessa, että saamelaisilta ei oltu saatu osallistujaa. Ja inkerinsuomalaiset oli unohdettu kokonaan. Puhumattakaan muista kuin etnisistä vähemmistöistä, joilla on oma historia. Kuten kuuroista.
Ja mitä panelistit kaipasivat? Näkyvyyttä historian kouluopetuksessa, jota Hagertin mukaan romanit ovat pyytäneet 1960-luvulta alkaen. Että opetuksessa taustoitettaisiin syyt, jotka ovat johtaneet tuloonsa Suomeen. Sitä, ettei alkuperämaataan esitettäisi vieraana vihollisena. Kulttuurisensitiivisyyttä.
Ratkeavatko nämä kertomalla Suomen yhteydestä siirtomaiden riistoon? Ehdottomasti olen sitä mieltä, että pitää tunnustaa Suomessa kulutetun orjatyöllä tehtyjä tuotteita - tämän kirjoitin jo vuonna 2014. Mutta minusta yhteys siitä inkerinsuomalaisiin ja venäläisiin integroitumassa Suomeen on hieman kaukaa haettu. Ja herätti suoraan sanottuna ajatuksen, että koko harjoituksen tarkoituksena oli saada näkyvyyttä Suomalaisen kolonialimismin historian tutkimusryhmälle. Itse raporttihan hautautunee OKM:n hyllyyn, ellei ole jonkun erityisintressissä kaivaa sitä esille.
Kun keskustelu avattiin yleisölle tuli esiin mitä moninaisempia kommentteja, joista moniin voisi tarttua. Hätkähdyttävimmän lausui käsittääkseni Suomen pakolaisapua edustanut mies, jonka nimi valitettavasti meni ohi korvieni. Hän huomautti, että Suomessa on erikoiskouluja, joissa opetetaan varmasti/varmaankin kohderyhmälleen suunnattua historiaa.
Totta tosiaan, lähes kymmenen vuotta sittenhän valmistui Janne Holménin selvitys (pdf), jossa hän toteaa "Däremot kan man fortfarande se skillnader i tyngdpunkterna mellan de finskspråkiga och den finlandssvenska läroboken." Eli kun on ollut OK ja toimivaa pitää ruotsinkieliset omissa kouluissaan oppimassa historiaa omasta näkökulmastaan, eikö olisi loogista tehdä erilliset oppikirjat kaikille kielellisille vähemmistöille ja opettaa heitä erillisissä ryhmissä kuten uskontokuntiakin?
Tosin vasta pari päivää sitten argumentoin, että pitäisi kirjoittaa Suomen väestön historiaa eikä suomalaisten historiaa ja taidan pysyä siinä linjassa. Mutta, jos joku tarttuu yleisökeskustelussa heitettyyn oppikirjojen ja opetuksen analysointiin niin suosittelisin kiinnittämään huomiota etnisyyden ja sukupuolen lisäksi maantietoon. Paljonko enemmän puhutaan turkulaisista ja helsinkiläisistä kuin peräpohjalaisista tai Karjalan kannaksesta? Tuntevatko kouluhistorian omakseen Suomen muinaiskuninkaista kotonaan kuulevat ja auttaisiko asiaa siirtyminen globaalihistorian suuriin linjoihin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti