Aikaisemmassa osassa esiintyi jo nimi Linteri. Mahdollisesti heille sukua oli 20-vuotias Verner Linteri, joka saapui St. Louis-laivalla New Yorkiin 9.6.1907, ilmoittaen vastaanottajakseen Oskar Mäen Minnesotan Nashwaukissa.
Seitsemän vuotta myöhemmin 24.8.1915 tuli Michiganin Sault Sainte Marieen Kokemäeltä kotoisin oleva 27-vuotias Wäinö Matti Linteri. Hän oli viettänyt vuodet 1907-1912 Minnesotan Hibbingissä eli on mahdollisesti sama henkilö kuin Verner. Wäinö Matti ilmoittaa myös tulleensa aiemmin maahan 1913 laivalla "Emp of Brit". Samaan satamaan, samalla ilmoituksella, tulee 28.2.1916 "Veino Matti", joka on viimeksi asunut Kanadan Ontariossa. Yhdysvaltojen puolelle hän on nyt tullut vierailulle, mutta kertoo mahdollisesti jäävänsä.
Näin ei kuitenkaan tapahdu vaan 32-vuotias Ontariossa viimeksi asunut Weini Linteri tulee 22.7.1920 Buffaloon tarkoituksenaan mennä Suomeen New Jerseyn kautta.
Lähteet:
Ancestry.com. Border Crossings: From Canada to U.S., 1895-1956
Ancestry.com. New York Passenger Lists, 1820-1957 (Year: 1907; Microfilm serial: T715; Microfilm roll: T715_916; Line: 20; .)
Ancestry.com. Michigan Passenger and Crew Lists, 1903-1965
lauantai 3. heinäkuuta 2010
Tarinoita
Pappi ja muu herra joutuivat yöksi posti-paikkaan, jossa heille, tilan vähyyden tähden, laitettiin ahdas lepo-sia yhteen sängyyn; vaan herra, joka tahtoi siinä yksinänsä levätä, kysyi papilda: ongo teissä ollut taikka ongo nyt pahaa tautia? Ei, kiitos Jumalan! vastasi pappi. Mutta minussa on, sanoi herra. Tästä peljästyi pappi ja meni pois koko huoneesta.
Pappi tahtoi peloittaa miestä viinan juomingista ja sanoi sen olevan ihmiselle vihollisen vertaisen. Niin kaiketi, vastasi mies; mutta Raamattu käskee meitä rakastamaan vihollistakin.
Pappi kysyi tuhmalda ukolda: ongo sinulla vahva usko Jumalaan? On, vastasi ukko rohkeasti. Ja hänen ainoaan poikaansa? toisti pappi. Eihän nuoriin voi niin luottaa, oli vastaus.
Pappi tahtoi peloittaa miestä viinan juomingista ja sanoi sen olevan ihmiselle vihollisen vertaisen. Niin kaiketi, vastasi mies; mutta Raamattu käskee meitä rakastamaan vihollistakin.
Pappi kysyi tuhmalda ukolda: ongo sinulla vahva usko Jumalaan? On, vastasi ukko rohkeasti. Ja hänen ainoaan poikaansa? toisti pappi. Eihän nuoriin voi niin luottaa, oli vastaus.
Jak. Juteini: Tarina- ja Kummituskirja (1858)
perjantai 2. heinäkuuta 2010
Yhdeksän pientä kotia
Niinkuin tänne viime kesänä totesin, Helsingin Työväenasuntomuseo ei tehnyt vaikutusta. Mutta Jere Jäppisen kirja Yhdeksän pientä kotia. Arjen historiaa Työväenasuntomuseossa miellytti. Siinä voisi jopa sanoa olevan uuden paikallishistorian suuntaviivoja.
Lähtökohta on ainakin niiden mukainen eli on rajattu reippaasti: yhdeksään asuntoon ja niissä asuneisiin perheisiin. Museon luonteen vuoksi keskitytään kodin ympäristöön, rajausta sekin. Mutta teksti ei pitäydy irtaimiston luettelussa vaan ottaa mukaan kodissa tapahtuvan toiminnan, faktaruuduin kodin ulkopuolisen elämään (!) liittyviä asioita. Monipuolisuus ja kokemuksellisuus ulottuu jopa reseptien sisällyttämiseen sivuille.
Kodit edustavat eri aikoja, joten liikutaan ajassa eteenpäin ja noteerataan muutokset. Näin tulee 1900-luvun Helsingin historia käsiteltyä, elämänmakuisesti ja monipuolisesti. Tutkimuskysymys ja tieteellisyys jäivät uupumaan, mutta "kaikella on paikkansa" ja tähän populaarihistoriaan ne eivät kuuluneet.
(Ainoa kritiikin kohde on sama kuin museossa. Miksi asiakirjalähteisiin rakentuvat perheet on esitelty vain etunimin?)
Lähtökohta on ainakin niiden mukainen eli on rajattu reippaasti: yhdeksään asuntoon ja niissä asuneisiin perheisiin. Museon luonteen vuoksi keskitytään kodin ympäristöön, rajausta sekin. Mutta teksti ei pitäydy irtaimiston luettelussa vaan ottaa mukaan kodissa tapahtuvan toiminnan, faktaruuduin kodin ulkopuolisen elämään (!) liittyviä asioita. Monipuolisuus ja kokemuksellisuus ulottuu jopa reseptien sisällyttämiseen sivuille.
Kodit edustavat eri aikoja, joten liikutaan ajassa eteenpäin ja noteerataan muutokset. Näin tulee 1900-luvun Helsingin historia käsiteltyä, elämänmakuisesti ja monipuolisesti. Tutkimuskysymys ja tieteellisyys jäivät uupumaan, mutta "kaikella on paikkansa" ja tähän populaarihistoriaan ne eivät kuuluneet.
(Ainoa kritiikin kohde on sama kuin museossa. Miksi asiakirjalähteisiin rakentuvat perheet on esitelty vain etunimin?)
Varakkuudesta pudonneet
Augusta Krookin muistelmakirjaa Mitt Helsingfors ei voi syyttää kaunistelusta. Hän kertoo isänsä masennuksesta ja itsemurhayrityksistä. Ja lyhyesti myös isänsä äidin ja tätiensä elämästä.
Augustan isä Carl August Krook oli kasvanut yltäkylläisyydessä, johon tuli äkillinen loppu juuri kun hän oli aloittamassa yliopisto-opintoja vuonna 1827. Isän kuolema tarkoitti kaiken omaisuuden myymistä, kultakelloa myöden. Opinnot piti lopettaa ja siirtyä veljen tapaan armeijauralle.
Sisaret ja äiti Maria Eleonora af Dittmer muuttivat Sauvoon pieneen keltaiseen puutaloon. He elättivät itsensä kehräämällä ja tukkimyssyjä tekemällä. Pojantyttären korviin ei tullut, että Maria Eleonoora olisi valittanut kohtaloaan. Mutta vaikeaa oli ollut saada tyttäret neljältä aamulla ylös ja rukin ääreen.
Olihan Maria Eleonoran äitikin selvinnyt leskenä. Joakin Ulrik af Dittmerin kuoltua Anna Katarina Vahlberg perusti sisariensa kanssa Turkuun koulun nuorille tytöille. Koulua kutsuttiin nimellä "Mamma Dittmers pension". Näin Krookin muistelmien mukaan, muuta tietoa koulusta en olen löytänyt.
Augustan isä Carl August Krook oli kasvanut yltäkylläisyydessä, johon tuli äkillinen loppu juuri kun hän oli aloittamassa yliopisto-opintoja vuonna 1827. Isän kuolema tarkoitti kaiken omaisuuden myymistä, kultakelloa myöden. Opinnot piti lopettaa ja siirtyä veljen tapaan armeijauralle.
Sisaret ja äiti Maria Eleonora af Dittmer muuttivat Sauvoon pieneen keltaiseen puutaloon. He elättivät itsensä kehräämällä ja tukkimyssyjä tekemällä. Pojantyttären korviin ei tullut, että Maria Eleonoora olisi valittanut kohtaloaan. Mutta vaikeaa oli ollut saada tyttäret neljältä aamulla ylös ja rukin ääreen.
Olihan Maria Eleonoran äitikin selvinnyt leskenä. Joakin Ulrik af Dittmerin kuoltua Anna Katarina Vahlberg perusti sisariensa kanssa Turkuun koulun nuorille tytöille. Koulua kutsuttiin nimellä "Mamma Dittmers pension". Näin Krookin muistelmien mukaan, muuta tietoa koulusta en olen löytänyt.
torstai 1. heinäkuuta 2010
Haudasta noussut testamenttilehmä jne.
Kuten taannoisessa Jyväskylän raportissani totesin, Georg Haggrén kertoi esityksessään hautausmaalta löytyneistä eläimen luista. Kahvitauon aikana kuulin hänen toteavan, että kyse oli lehmän luista. Aivoissani aktivoitui joku synapsi ja huudahdin "Testamenttilehmä!"
(Pitäisi muistaa, että ihan kaikkea mieleenjuolahtavaa ei kannata julkisella paikalla sanoa ääneen.)Kotimatkalle lähtiessäni, junassa istuessani, asia palasi mieleen ja aivoni tuottivat seuraavan hyödyllisen ajatuksen: "enkö mä kirjoittanut jotain testamenttilehmistä blogiin, joskus?" Kännykän selain käyntiin ja blogista löytyi teksti, joka tuntui tarjoavan lisäainesta a.o. arkeologisten löytöjen analysointiin.
(Blogijuttu perustui lukemaani artikkeliin. Josta tuskin olisi jäänyt mitään muistijälkeä, ellen olisi referoinut sitä omin sanoin. Ja jollei teksti olisi ollut blogissa, en olisi sitä mistään löytänyt. Ja jollei siinä olisi ollut lähdetietoja artikkelista, en olisi muistanut mihin esittämäni asiat perustuivat.)Päästyäni tietokoneen ääreen lähetin Haggrénille spostin. Siihen ei tullut mitään vastausta, joten jäi epäselväksi menikö perille. Jäi vähän vaivaamaan, joten kun Haggrén kirjoitti samaisista luista tällä viikolla Tutkimusretkellä-blogiin niin laitoin saman tiedon vielä kertaalleen kommentiksi. Vielä samana päivänä sain spostin, jossa Haggrén oli välittänyt viestini kolmelle muulle. Tiedonvälitys loppuun suoritettu.
(Jollei Haggrén olisi puhunut Jyväskylässä ja/tai kirjoittanut blogitekstiään, en olisi voinut yrittääkään auttamista. Esitykset ovat (käsittääkseni) perinteinen tapa kertoa tutkimuksesta. Vaikuttavat tehottomilta, kun kaikki eivät pääse niitä pitämään ja harva myöskään kuulemaan. Mutta ilmeisesti suurempaa tiedotustarvetta historiantutkijoilla ei ole. Blogeja ei kirjoiteta ja yliopistojen sivuilla tutkimuskohteet on esitelty perin lyhyesti tai jopa jätetty päivittämättä...
Mistä puheenolleen. Minä kirjoitan parhaillaan kroniikkaa Kokemäellä syntyneiden ja eläneiden Gabriel ja Sara Elisabet Gottlebenin esipolvista, jotka vilisevät 1600-luvun pappeja. Mukaan mahtuu myös muutama porilainen porvari ja yksi Siperiassa sotavankeudessa käynyt luutnantti. Kirjan liitteeksi on tulossa teksti Raaseporin vouti Olof Ångermanista, jonka esivanhemmuutta en saa todistettua, sekä jonkinlaista reflektointia 1600-luvun pappien ja porvarien tyttärien elämästä ennen avioliittoa.)
Vanhoista haudoista Eurassa
Satakunnan nuorisoseurojenliiton keräämien kirjoitusten joukossa oli "T. J.: Euran pitäjän emäkirkon alusta helmik. 1897" (Satakunnan Nuorisoseurojen Liitto 3/251, 
Kansanrunousarkisto, SKS). Siinä kuvataan vuonna 1897 tehtyjä havaintoja tuolloin hajoitetun vuoden 1728 kirkon alta löytyneistä haudoista, joista osa oli edellisen kirkon ajalta (piirroksessa vanhempi kirkko merkitty 2:lla ja uudempi 3:lla). Havaintoja oli nimimerkki T.J:n ohella ollut tekemässä rakennusmestari Johannes Raski.
Vanhemman kirkon alta löytyi 8 kivestä, tiilikivestä ja hongasta tehtyä muurihautaa. Niissä oli avaamisen aikaan 49 ehjää ruumisarkkua.
Haudassa 1, kuorin alla, "oli kaksi miehen ruumista ilman arkkua. Ruumiit olivat niin koviksi kuivaneet, että kun 72 kg painoinen työmies Kustaa Sundvall Kirkonkylästä, joka oli haudasta nostelemassa arkkuja, käveli ruumiiden rinnan ja vatsan päällä, eivät ne siitä ensinkään särkyneet tai pilaantuneet." "Ruumiit olivat ihan alasti, paitsi toisen jalassa oli vähän sukkia jälellä."
"Haudassa 2 oli mm. arkku, jonka kanteen oli leikattu viisiloppinen vuosiluku ja puumerkki seuraavalla tavalla: Kun arkku otettiin ylös, saatui paikalla olemaan myöskin lautamies, herrastuomari Juho Krouvila, joka tunsi arkun rarjapuussa olevan puumerkin Krouvilan talon puumerkiksi. Kun arkku avattiin, oli siellä miehen ruumis,
jonka käsissä oli hienot hansikkaat prompsi nappineen. Herrastuomari Krouvila kertoi sitten, että hänen isävainajansa oli hänelle sanonut, että Krouvilan muinoinen isäntä olisi ollut Ruotsissa valtiopäivillä ja siellä ollessaan tilannut ja sitten lahjoittanut Euran kirkkoon tuon muinaiskaluna arvokkaan, taideteoksesta jäljennetyn kopion, kuuluisan Langvart Pachin maalaamasta, viimeistä tuomiota esittävän taulun. Asiaa harkittua tultiin siihen johtopäätökseen, että tuo vainaja oli sama valtiopäivämies ja taulun lahjoittaja." "Tässä haudassa oli myöskin kaksi arkkua, jossa kummassakin oli naisen ruumis. Toisen arkun kannen harjapuussa oli vuosiluku 1767 ja toisessa 1776."
Haudassa 3 oli 1,83 metriä pitkän miehen ruumis. Arkun päähän oli leikattuna "Joh: Gomndi".
Haudan 4 päälimmäisessä arkussa oli "noin 20 vuotiaan naisen ruumis, hienosti vaatetettuna puhkahihoihin, pitsiin, nauhoihin ja silkkityynyihin. Päässä erittäin sievä kruunu, josta päättäen vainaja oli ollut neito."
Haudan 5 arkussa oli kaksi ruumista alustanaan ja peitteenään "n.s. luhtaheiniä".
Haudoissa 6, 7 ja 8 oli "ainoastaan ihmisluita".
Kansanrunousarkisto, SKS). Siinä kuvataan vuonna 1897 tehtyjä havaintoja tuolloin hajoitetun vuoden 1728 kirkon alta löytyneistä haudoista, joista osa oli edellisen kirkon ajalta (piirroksessa vanhempi kirkko merkitty 2:lla ja uudempi 3:lla). Havaintoja oli nimimerkki T.J:n ohella ollut tekemässä rakennusmestari Johannes Raski.Vanhemman kirkon alta löytyi 8 kivestä, tiilikivestä ja hongasta tehtyä muurihautaa. Niissä oli avaamisen aikaan 49 ehjää ruumisarkkua.
Haudassa 1, kuorin alla, "oli kaksi miehen ruumista ilman arkkua. Ruumiit olivat niin koviksi kuivaneet, että kun 72 kg painoinen työmies Kustaa Sundvall Kirkonkylästä, joka oli haudasta nostelemassa arkkuja, käveli ruumiiden rinnan ja vatsan päällä, eivät ne siitä ensinkään särkyneet tai pilaantuneet." "Ruumiit olivat ihan alasti, paitsi toisen jalassa oli vähän sukkia jälellä."
"Haudassa 2 oli mm. arkku, jonka kanteen oli leikattu viisiloppinen vuosiluku ja puumerkki seuraavalla tavalla: Kun arkku otettiin ylös, saatui paikalla olemaan myöskin lautamies, herrastuomari Juho Krouvila, joka tunsi arkun rarjapuussa olevan puumerkin Krouvilan talon puumerkiksi. Kun arkku avattiin, oli siellä miehen ruumis,
jonka käsissä oli hienot hansikkaat prompsi nappineen. Herrastuomari Krouvila kertoi sitten, että hänen isävainajansa oli hänelle sanonut, että Krouvilan muinoinen isäntä olisi ollut Ruotsissa valtiopäivillä ja siellä ollessaan tilannut ja sitten lahjoittanut Euran kirkkoon tuon muinaiskaluna arvokkaan, taideteoksesta jäljennetyn kopion, kuuluisan Langvart Pachin maalaamasta, viimeistä tuomiota esittävän taulun. Asiaa harkittua tultiin siihen johtopäätökseen, että tuo vainaja oli sama valtiopäivämies ja taulun lahjoittaja." "Tässä haudassa oli myöskin kaksi arkkua, jossa kummassakin oli naisen ruumis. Toisen arkun kannen harjapuussa oli vuosiluku 1767 ja toisessa 1776."Haudassa 3 oli 1,83 metriä pitkän miehen ruumis. Arkun päähän oli leikattuna "Joh: Gomndi".
Haudan 4 päälimmäisessä arkussa oli "noin 20 vuotiaan naisen ruumis, hienosti vaatetettuna puhkahihoihin, pitsiin, nauhoihin ja silkkityynyihin. Päässä erittäin sievä kruunu, josta päättäen vainaja oli ollut neito."
Haudan 5 arkussa oli kaksi ruumista alustanaan ja peitteenään "n.s. luhtaheiniä".
Haudoissa 6, 7 ja 8 oli "ainoastaan ihmisluita".
keskiviikko 30. kesäkuuta 2010
Balttiasta ja digitoiduista materiaalista
Sekaannuin SukuForumilla Balttiassa vaikuttaneita henkilöitä käsittelevään keskusteluun. Siinä oli jo ehditty viitata verkosta löytyvään kirjaan Genealogisches Handbuch der baltischen Ritterschaften, joka löytyy Bayerische Staatsbibliothekin ja Tarton yliopistokirjaston aikaansaamasta kokoelmasta Baltische biographische Lexika, jossa näyttää olevan muutakin henkilöhistoriallista.
Itse turvauduin Google Booksiin, josta löytyi kokonaisena Materialien zu einer Geschichte der Landgüter Livlands, Vol. 1-2 (1836), joka vilisi henkilönimiä ja kyse taisi olla maaomistuksista. Briefe und urkunden zur geschichte Livlands in den jahren 1558-1562 voisi kiinnostaa jotain 1500-luvun tutkijaa? Innostuin (tietenkin) keräämään muitakin uudelle Balttia-hyllylleni. Saksankielen puuttuva taito haittasi aktiviteettia hieman.
SukuForumin kysymykseen löytyi sattumalta apua myös sellaisesta kirjasta, josta ei ollut esillä Google Booksissa kuin osa sivuista. Näistä löydöistä kannattaa kaapata kuva muistiin, sillä seuraavalla kerralla näytillä voi olla eri sivut.
Jan Granath oli blogissaan todennut löytäneensä Google Booksista Anrepin Svenska Adelns Ättartavlor -sarjan kokonaisuudessaan. Minulla on siitä Riddarskap ja Adel-hyllyllä toistaiseksi vain yksi osa. Biografisk lexicon -hyllyllä on otsikkonsa mukaisen sarjan lisäksi muutakin vastaavaa kirjallisuutta. Granath toteaa asiallisesti, että osa tästä materiaalista on vanhentunutta tutkimuksen edistyttyä.
Itse turvauduin Google Booksiin, josta löytyi kokonaisena Materialien zu einer Geschichte der Landgüter Livlands, Vol. 1-2 (1836), joka vilisi henkilönimiä ja kyse taisi olla maaomistuksista. Briefe und urkunden zur geschichte Livlands in den jahren 1558-1562 voisi kiinnostaa jotain 1500-luvun tutkijaa? Innostuin (tietenkin) keräämään muitakin uudelle Balttia-hyllylleni. Saksankielen puuttuva taito haittasi aktiviteettia hieman.
SukuForumin kysymykseen löytyi sattumalta apua myös sellaisesta kirjasta, josta ei ollut esillä Google Booksissa kuin osa sivuista. Näistä löydöistä kannattaa kaapata kuva muistiin, sillä seuraavalla kerralla näytillä voi olla eri sivut.
Jan Granath oli blogissaan todennut löytäneensä Google Booksista Anrepin Svenska Adelns Ättartavlor -sarjan kokonaisuudessaan. Minulla on siitä Riddarskap ja Adel-hyllyllä toistaiseksi vain yksi osa. Biografisk lexicon -hyllyllä on otsikkonsa mukaisen sarjan lisäksi muutakin vastaavaa kirjallisuutta. Granath toteaa asiallisesti, että osa tästä materiaalista on vanhentunutta tutkimuksen edistyttyä.
Liikkeellä Satakunnan kesässä 1859
Miten suhtauduttiin vieraaseen kulkijaan Satakunnassa kesällä 1859? Kansanperinteenkerääjä nimimerkillä —s —t —n. kertoo (Suometar 13.01.1860):
Jokainen, joka vähänkin on maata vaeltanut, tuntee tarkoin kansan uteliaisuuden, nähdessänsä tuntemattoman ihmisen heidän asuntoonsa astuvan. Ensimäinen kysymys on aina ja oli nytkin: "mistä vieras on?" Tähän vastattuani, oli tavallisesti toinen kysymys: "onko mitään myydä". Tämän kieltäissä syntyi muita kysymyksiä. Vaan ei mistään saadessansa tyydyttäväisiä vastauksia, heräsi heissä kamo ja pikimiten pelko minun olevan jonkun pahan-tekiän eli jonkun muun "roiston", ja tarvitsin siis aina ensin vakuuttaa heitä matkani tarkoituksesta. Tämän selville saatua, ruvettiin keskustelemaan, vaan eivät kaikin paikoin sittenkään oikein uskoneet minua, josta kertomukseni pitkittäissä paikka paikoin saan vähän julkaista.Liikkeellä oli muutakin kuin kansanperinteenkerääjä:
Täällä ollessani ja tästä alkain kuulin aina maailman eli oikeemmin Suomen maan pohjaisen puolen hukkuvan maajäristyksessä tänä suvena; ajasta eivät olleet sentään juuri vissit. Lassilassa sanoivat sen tapahtuvan Helluntain pyhinä. Tämä luulo oli heissä niin lujana, että muutamat olivat lakanneet työtäkin tekemästä. Nämät nyt vaan istuivat kädet ristissä, odottain sitä kovaa hetkeä, ja tulipa minun täällä ollessani, eräs muijakin kysymään, olisiko asiassa perustusta vai eikö? Minäpä nyt koetin vakuuttaa muijaa koko kohinan oleman pelkkää valhetta ja jonkun petturin perättömiä puheita, ottain todistuksiani sekä historiasta että raamatusta. Tämän ennustetun tapauksen ei tapahtuessa Helluntaina, eikä Mittomaarian aikanakaan, jona sen viimeistäkin piti toteutumaan, päättivät jonkun "vanhurskaan" rukouksellansa estäneen sen.Mutta tervehtimiseen ja tapoihin palaten, Antero Vareliuksen huomioita Suomen kansoista vuonna 1847 on julkaistu suomeksi kirjassa Suomen kansaa. Kansatieteellisiä havaintoja suuriruhtinaskunnan alueelta. Siinä todetaan:
Vaikka suomalaisen väestön tavat ovat hyvin erilaisia eri seuduilla, ne osoittavat kaikkialla alkuperäistä korutonta yksinkertaisuutta ja pienempää eloisuutta kuin indogermaanisilla kansoilla. Hienostuneempia tai ehkä paremmin sanottuna turmeltuneita ne ovat rannikolla erityisesti kaupunkien läheisyydessä, mutta maan sisäosissa vallitsee suurempi karkeus ja luonnollisuus. Tervehdittäessä suodaan kumarrus tai niiaus ainoastaan herrasväelle, talonpoikaisväestö tervehtii toisiaan vain kättelemällä tai halaamalla. Suuteleminen on puhtaalle suomalaisluonnolle vastenmielistä lukuunottamatta sitä, että naisväki joskus sillä tavoin hyväilee pikkulapsia. Rakastuneiden kesken sitä tapahtunee joskus hyvin salassa. Äskenmainittu ei koske niitä, jotka pitävät itseään herrasväkenä eikä myöskään rannikolla asuvaa väestönosaa.
Hatun ottamista päästä sisällä tuvassa tai ulkona pitää talonpoika tarpeellisena vain säätyläisten läsnäollessa, joita hän haluaa kunnioittaa. Hän pitää niin mielellään hattua päässään, että vaikka tahtoisi olla mieliksi lukkareille, jahtivoudeille ja muille pienemmille herroille, hän joutuu niiden kanssa riitoihin ja kuulemaan uhkauksia, koska ei ota hattua päästään.(s. 58)
tiistai 29. kesäkuuta 2010
Avunanomus Pirkkalasta 1792 ja kuolinilmoitus Vesilahdelta 1780
Kun hätä on, niin apua pitää pyytää. Sanomalehdessä Inrikes tidningar julkaistiin 17.12.1792 Pirkkalan kappalaisen Alexander Ramstadiuksen kirje, jossa pyydettiin apua vänrikki Wilhelm Fredrik Munckin perheelle. Munck oli kruunun palveluksessa ja Porin jalkaväkirykmentin riveissä joutunut vangiksi ja jättänyt vaimonsa Margareta Lovisa Beckerin kuuden lapsen kanssa ahdinkoon. Becker oli "verta vuotavalla sydämellä ja itkevin silmin" pyytänyt kappalaista kääntymään hyväätekevän kansan puoleen.
Hiskin perusteella pariskunta oli vihitty Harjulla 3.11.1774. Lapsista Hiskistä löytyy Kiikassa 24.2.1794 syntynyt Johanna Agatha eli ilmeisesti Munck pääsi vankeudesta ja elämä jatkui mukavammissa merkeissä. Verkosta löytyneen sukutaulun mukaan mies kuitenkin kuoli jo 1806.
Muuta mielenkiintoista ei ruotsalaisista sanomalehdistä Pirkkalasta löytynyt. Joten täytteeksi esimerkki kuolinilmoituksesta läheisestä Vesilahden pitäjästä (Inrikes tidningar, 2.11.1780). Anna Dorothea Berg oli myös ollut sotilaan (vänrikki Joachim Wilhelm Tihlman) vaimo, verkosta löytyy sukutaulu, jossa Annalle parilla vuodella eroava syntymävuosi ja isä Ernst Johan Bergh sekä 10 lasta puuttuu.
Hiskin perusteella pariskunta oli vihitty Harjulla 3.11.1774. Lapsista Hiskistä löytyy Kiikassa 24.2.1794 syntynyt Johanna Agatha eli ilmeisesti Munck pääsi vankeudesta ja elämä jatkui mukavammissa merkeissä. Verkosta löytyneen sukutaulun mukaan mies kuitenkin kuoli jo 1806.
Muuta mielenkiintoista ei ruotsalaisista sanomalehdistä Pirkkalasta löytynyt. Joten täytteeksi esimerkki kuolinilmoituksesta läheisestä Vesilahden pitäjästä (Inrikes tidningar, 2.11.1780). Anna Dorothea Berg oli myös ollut sotilaan (vänrikki Joachim Wilhelm Tihlman) vaimo, verkosta löytyy sukutaulu, jossa Annalle parilla vuodella eroava syntymävuosi ja isä Ernst Johan Bergh sekä 10 lasta puuttuu.
Kokonaiskuvaa
Historia visualisoituna. Sillee hienosti, että näkisi koko maailman kerralla, pikakelauksella tai hidastettuna. Ja voisi zoomata yhteen ilmiöön tai maahan tai vaikka ihmiseen. Eliza Doolittleä lainaten "Wouldn't It Be Loverly".
Mutta valitettavasti epärealistista jopa nykyaikaisen multimedian aikana. Pohjimmiltaan ei sanottavaa edistystä sitten vuoden 1913, jolloin julkaistiin Thorsten Nordenfeltin Historiska samtidighetstabeller.
The Genealoguen blogissa oli jokin aika sitten esimerkkejä Yhdysvaltojen siirtolaisuuden historian visualisoinnista. Jason Salavon on tehnyt Yhdysvaltojen väestölaskentadatasta taidetta, jonka versioissa on nähtävissä myös datan ominaisuuksia. Yksi esiteltiin Slaten visualisointikoosteessa. Samaisessa koosteessa esimerkki lasten nimien yleisyyden kehityksestä.
Historiaan palatakseni, aikajanoillekin on kirjoitettu historia. Aikajanoja on pitkin verkkoa, Etälukion sivuilla keskiaika, 1500-luku, 1600-luku, 1700-luku, ... ja Agricola-sivustolla Suomen historian kronologia. On pitänyt väsätä vastaava paikallistasolla, mutta ei olekaan niin helppoa kuin päältä näyttää.
BBC:n sivuilla on sikäläisestä historiasta interaktiivinen aikajana, joka on vähän alkuhahmotteluni suuntainen. Aihealueiden kehitykseenkin erilliset selailut. Englannista puheenollen, siellä on kehityksen alla digitaaliset historialähteet yhdistävä hakuympäristö. Projekti: Connected Histories: Sources for Building British History, 1500–1900
Mutta valitettavasti epärealistista jopa nykyaikaisen multimedian aikana. Pohjimmiltaan ei sanottavaa edistystä sitten vuoden 1913, jolloin julkaistiin Thorsten Nordenfeltin Historiska samtidighetstabeller.
The Genealoguen blogissa oli jokin aika sitten esimerkkejä Yhdysvaltojen siirtolaisuuden historian visualisoinnista. Jason Salavon on tehnyt Yhdysvaltojen väestölaskentadatasta taidetta, jonka versioissa on nähtävissä myös datan ominaisuuksia. Yksi esiteltiin Slaten visualisointikoosteessa. Samaisessa koosteessa esimerkki lasten nimien yleisyyden kehityksestä.
Historiaan palatakseni, aikajanoillekin on kirjoitettu historia. Aikajanoja on pitkin verkkoa, Etälukion sivuilla keskiaika, 1500-luku, 1600-luku, 1700-luku, ... ja Agricola-sivustolla Suomen historian kronologia. On pitänyt väsätä vastaava paikallistasolla, mutta ei olekaan niin helppoa kuin päältä näyttää.
BBC:n sivuilla on sikäläisestä historiasta interaktiivinen aikajana, joka on vähän alkuhahmotteluni suuntainen. Aihealueiden kehitykseenkin erilliset selailut. Englannista puheenollen, siellä on kehityksen alla digitaaliset historialähteet yhdistävä hakuympäristö. Projekti: Connected Histories: Sources for Building British History, 1500–1900
maanantai 28. kesäkuuta 2010
Onko kaikella paikkansa?
Reijo Valta onnistui taannoisella blogitekstillään herättämään Kaikella on paikkansa. Uuden paikallishistorian suuntaviivoja -artikkelikokoelmaan ennenkokemattoman kiinnostuksen. Sain kirjan viime viikolla kirjastosta ja se osoittautui monella tavalla mielenkiintoiseksi ja hyödylliseksi lukukokemukseksi. Ajattelin ensin kirjoittaa yksityiskohtaisesti heränneistä ajatuksista, mutta siitä tulisi taas moniosainen riipustus ja niitä on täällä ollut jo muutenkin liikaa. Eli lyhyesti:
Paikallishistoriat on tietoisesti kirjoitettu kaavaa seuraten. Tämä on kirjoittajalle helppoa, tilaajalle helppoa ja tiedonetsijälle helppoa, sillä kaikki tuttu on mukana. Mutta kaavassa pysyminen ei tuota aina antoisaa lukukokemusta ja lopputulos usein hukkaa paikkakunnan elämän maun. Nämä argumentit löysin kirjasta ja olen niiden kanssa samaa mieltä.
Suuntaviivoja uuteen oli ripoteltu sinne tänne. Pitäisi ottaa tueksi tutkimuskysymys, rajata käsiteltäviä aiheita, käyttää sitten mikrohistorian otetta, pyrkiä narratiivisuuteen. Rajaus liittyy kysymykseen onko "pitäjänhistoria" järkevä kokonaisuus alun perinkään. Panu Pulman kirjoittamasta Pohjoismaiden katsauksesta selviää, että ruotsalaisten mielestä ei.
Aikanaan testasin maakuntalaulujen sanoja koehenkilön kanssa. Jollei teksti ollut tuttu oli mahdoton sanoa mistä maakunnasta oli kyse. Vastaavalla tavalla paikallishistorioissa on kieltämättä hukassa paikkakuntien omaleimaisuus (jos sitä sitten onkaan olemassa). Mutta silti haluaisin paikallishistoriaan tarttuessani vaivattomasti löytää tutut tiedot: milloin kirkko on valmistunut, missä käytiin markkinoilla ja kenellä oli valtaa tai kenellä ei. Rajatummat paikallisaiheet luen (tai kirjoitan) mielelläni toisenlaisilla otsikoilla varustettuna.
Paikallishistoriat on tietoisesti kirjoitettu kaavaa seuraten. Tämä on kirjoittajalle helppoa, tilaajalle helppoa ja tiedonetsijälle helppoa, sillä kaikki tuttu on mukana. Mutta kaavassa pysyminen ei tuota aina antoisaa lukukokemusta ja lopputulos usein hukkaa paikkakunnan elämän maun. Nämä argumentit löysin kirjasta ja olen niiden kanssa samaa mieltä.
Suuntaviivoja uuteen oli ripoteltu sinne tänne. Pitäisi ottaa tueksi tutkimuskysymys, rajata käsiteltäviä aiheita, käyttää sitten mikrohistorian otetta, pyrkiä narratiivisuuteen. Rajaus liittyy kysymykseen onko "pitäjänhistoria" järkevä kokonaisuus alun perinkään. Panu Pulman kirjoittamasta Pohjoismaiden katsauksesta selviää, että ruotsalaisten mielestä ei.
Aikanaan testasin maakuntalaulujen sanoja koehenkilön kanssa. Jollei teksti ollut tuttu oli mahdoton sanoa mistä maakunnasta oli kyse. Vastaavalla tavalla paikallishistorioissa on kieltämättä hukassa paikkakuntien omaleimaisuus (jos sitä sitten onkaan olemassa). Mutta silti haluaisin paikallishistoriaan tarttuessani vaivattomasti löytää tutut tiedot: milloin kirkko on valmistunut, missä käytiin markkinoilla ja kenellä oli valtaa tai kenellä ei. Rajatummat paikallisaiheet luen (tai kirjoitan) mielelläni toisenlaisilla otsikoilla varustettuna.
Pysäys Ulvilan kirkolla
Juhannussiirtymän yhteyteen osui mahdollisuus pysähtyä Ulvilan kirkolle. Liian hyvä mahdollisuus ohitettavaksi, kun täälläkin yksi esi-isä saarnasi ja kirjoittamaton kirja kaipaa kuvitusta. Gregorius Thomae poistui ajasta muistoihin vuonna 1662, joten hän on ehtinyt nähdä vuonna 1660 valmistuneen saarnastuolin ja mahdollisesti jaksanut kivutakin sinne sanoja sanomaan.
Kesäopas tuli tarjoamaan palveluksiaan, mutta en halunnut todistajia kamera-aktiviteetilleni, joten en kuunnellut kertauskurssia. (Vaikka todennäköisesti olisi kannattanut). Edelliseltä käynniltä erinäisiä vuosia sitten muistin hyvin koristeeksi asennetun hirvensarven. Vuonna 1803 hirvet olivat Satakunnassa niin harvinaisia, että tällainen oli tarpeeksi arvokas kirkkoon.
Oppaalta olisin ehkä sanut kuulla jokaikisen hautausvaakunan tarinan (tai sitten en). Tämä setti oli erikoisemman muotoinen:
Ulkona retkikumppani raportoi hieman kirkkotarhan ulkopuolella olevan muistokiven esittävän Aurora Karamzinia. Luulin hänen vitsailevan, sillä olin juuri edellisenä päivänä maininnut samasta kirjasta, josta kirjoitin tänne. Mutta ei, kyllä se oli Aurora. Jonka yhteys Ulvilaan on minulle tuntematon, uudelle historialliselle romaanille tilausta?
sunnuntai 27. kesäkuuta 2010
Poimittua
Sieniä voi poimia ja Tanskassa niitä on tuonkin näköisiä. Kuva BibliOdysseyn blogista ja alunperin kirjasta Beata Ruris Otia Fungis Danicis Impensa.Anna Möttölä kirjoitti Suomen elokuvatutkimuksen seuran kuukauden kolumnissa elämänkerrallisista elokuvista:
Historiallisella elokuvalla ei ole samanlaista velvollisuutta esityksensä todentamiseen kuin akateemisella historiantutkimuksella, mutta menneisyyden mielikuvituksellistaminen ei ole ongelmatonta. Vaikka teosten avoimesti myönnettäisiin olevan pitkälti fiktiota, jo oikeiden nimien käyttö asemoi elämäkertaelokuvan tositarinaksi. Tutkimuksessa pelkkä virheiden osoittelu tai tuomitseminen ei mielestäni kuitenkaan ole antoisaa. Sen pohtiminen, miksi poikkeuksia faktoista on tehty, ja mitä ne kertovat elokuvan tekoajasta sen sijaan on. Samoin historiallisen ja elämäkertaelokuvan kerrontakeinojen näkyväksi tekeminen.Outi Aution blogin nimi on Kosketan eilistä ja sieltä löytyi mm. tekstit
- Historiaa kera hapansillin ja merivettä päälle Virolahdelta Sotkamoon
- Kotkan Haapasaari 60°17′21″N, 27°11′32″E
- Heikki Yrjönpoika Pukki, vähäkyröläinen kirjanoppinut
- Vähäkyröläisiä: Heikistä Jormaan
- Hannu Hanski - onnekas sankaripurjehtija
- Virolahti oli satamapaikka jo 1336
- Lauri Valentininpoika Pungemakar oli kukkaromaakari 500 vuotta sitten
- Laki se Sielun hirmutta mutt Cristus sen tas lohdutta...
Juha Leinivaara reflektoi K.O. Lindeqvistin Suomen Historia-kirjan äärellä.
Jenni Sahramaa kirjoitti katonkatteista.
Arto Hautala tuoreen pääministerimme sukutaustasta.
Nimimerkki EE oli lukenut Irja Virtasen kirjan Kenttäharmaita naisia.
Reija Satokangas esitteli historian valintakokeiden vastausten helmiä. Osalle meistä oikeat vastaukset eivät ole itsestään selviä. Itseluottamuksen (mahdolliseksi) palauttamiseksi voi yrittää etälukion Suomen historian käännekohtia -kurssin testejä (jokaisen osion viimeisenä "Testaa tietosi"). Monivalintaa ja vain itse näet tuloksesi.
Olli Löytty oli lukenut Teemu Ikosen tänä vuonna ilmestyneen kirjan 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia eli Don Quijoten perilliset ja toteaa
Kirjaa selatessa muistuu väkisinkin mieleen historioitsijoiden toistelema ajatus siitä, että menneisyys on vieras kulttuuri. Toisaalta on kiehtovaa nähdä, mistä eräät nykyisin selviöinä pitämämme määritelmät ovat saaneet alkunsa.
Ancestry Magazine Mar-Apr 1994
Ancestry Magazine Mar-Apr 1994 alkaa artikkelilla onnettomuksiin liittyvien kuolinsyytutkimusten pöytäkirjoista. Minulla ei ole aavistustakaan mikä olisi vastaava materiaali Suomessa ja annettaisiinko moiseen arkistossa koskea.
Linda Herrick Swisher antaa ohjeita hyvien tiedustelujen kirjoittamiseen. On tarkoitettu lähinnä sukututkimusseurojen lehdissä julkaistavia eli aika on ajanut monen kohdan ohi. Mutta ei sen, että tiedusteluissa pitäisi mainita nimi, aika ja paikka! Internetin kehitys on vienyt merkityksen myös Sharon Plankersin jutulta sukututkimuksesta ja BBS:stä.
David Thackeray ohjaa kausijulkaisujen pariin. Vastaavia ei Suomessa ole kovin suuria määriä, mutta sitäkin helpompaa on siis oman tutkimusalueen sukututkimusseurojen julkaisut sekä paikallishistorialliset lehdet ja sarjat käydä läpi.
Beverley Puterbaugh patistaa perhehistorian kirjoittamiseen. Pitäisi, pitäisi, pitäisi...
Dewayne J. Lener kirjoittaa perheaarteiden säilytyksestä. Amerikkalaisissa jutuissa puhutaan usein tästä, Suomesta en muista yhtään juttua minkäänlaisessa lehdessä. Valokuvien säilytyksestäkään?
Roseann R. Hoganin juttu käsittelee naislinjojen tutkimusta, joka on amerikkalaisilla lähteillä varsin haastavaa. Suomessa ei ennen 1700-luvun alkua ole tässäkään mitään erityisongelmaa. Sitä vanhemmissa kastelistoissa (jos niitä on) saattaa äidin nimi jo puuttua ja kun ollaan henkikirjoja edeltävässä ajassa, ei vaimojenkaan nimiä kovin helposti löydy.
Linda Herrick Swisher antaa ohjeita hyvien tiedustelujen kirjoittamiseen. On tarkoitettu lähinnä sukututkimusseurojen lehdissä julkaistavia eli aika on ajanut monen kohdan ohi. Mutta ei sen, että tiedusteluissa pitäisi mainita nimi, aika ja paikka! Internetin kehitys on vienyt merkityksen myös Sharon Plankersin jutulta sukututkimuksesta ja BBS:stä.
David Thackeray ohjaa kausijulkaisujen pariin. Vastaavia ei Suomessa ole kovin suuria määriä, mutta sitäkin helpompaa on siis oman tutkimusalueen sukututkimusseurojen julkaisut sekä paikallishistorialliset lehdet ja sarjat käydä läpi.
Beverley Puterbaugh patistaa perhehistorian kirjoittamiseen. Pitäisi, pitäisi, pitäisi...
Dewayne J. Lener kirjoittaa perheaarteiden säilytyksestä. Amerikkalaisissa jutuissa puhutaan usein tästä, Suomesta en muista yhtään juttua minkäänlaisessa lehdessä. Valokuvien säilytyksestäkään?
Roseann R. Hoganin juttu käsittelee naislinjojen tutkimusta, joka on amerikkalaisilla lähteillä varsin haastavaa. Suomessa ei ennen 1700-luvun alkua ole tässäkään mitään erityisongelmaa. Sitä vanhemmissa kastelistoissa (jos niitä on) saattaa äidin nimi jo puuttua ja kun ollaan henkikirjoja edeltävässä ajassa, ei vaimojenkaan nimiä kovin helposti löydy.