Liikkeellä Satakunnan kesässä 1859

Miten suhtauduttiin vieraaseen kulkijaan Satakunnassa kesällä 1859? Kansanperinteenkerääjä nimimerkillä —s —t —n. kertoo (Suometar 13.01.1860):

Jokainen, joka vähänkin on maata vaeltanut, tuntee tarkoin kansan uteliaisuuden, nähdessänsä tuntemattoman ihmisen heidän asuntoonsa astuvan. Ensimäinen kysymys on aina ja oli nytkin: "mistä vieras on?" Tähän vastattuani, oli tavallisesti toinen kysymys: "onko mitään myydä". Tämän kieltäissä syntyi muita kysymyksiä. Vaan ei mistään saadessansa tyydyttäväisiä vastauksia, heräsi heissä kamo ja pikimiten pelko minun olevan jonkun pahan-tekiän eli jonkun muun "roiston", ja tarvitsin siis aina ensin vakuuttaa heitä matkani tarkoituksesta. Tämän selville saatua, ruvettiin keskustelemaan, vaan eivät kaikin paikoin sittenkään oikein uskoneet minua, josta kertomukseni pitkittäissä paikka paikoin saan vähän julkaista.

Liikkeellä oli muutakin kuin kansanperinteenkerääjä:

Täällä ollessani ja tästä alkain kuulin aina maailman eli oikeemmin Suomen maan pohjaisen puolen hukkuvan maajäristyksessä tänä suvena; ajasta eivät olleet sentään juuri vissit. Lassilassa sanoivat sen tapahtuvan Helluntain pyhinä. Tämä luulo oli heissä niin lujana, että muutamat olivat lakanneet työtäkin tekemästä. Nämät nyt vaan istuivat kädet ristissä, odottain sitä kovaa hetkeä, ja tulipa minun täällä ollessani, eräs muijakin kysymään, olisiko asiassa perustusta vai eikö? Minäpä nyt koetin vakuuttaa muijaa koko kohinan oleman pelkkää valhetta ja jonkun petturin perättömiä puheita, ottain todistuksiani sekä historiasta että raamatusta. Tämän ennustetun tapauksen ei tapahtuessa Helluntaina, eikä Mittomaarian aikanakaan, jona sen viimeistäkin piti toteutumaan, päättivät jonkun "vanhurskaan" rukouksellansa estäneen sen.

Mutta tervehtimiseen ja tapoihin palaten, Antero Vareliuksen huomioita Suomen kansoista vuonna 1847 on julkaistu suomeksi kirjassa Suomen kansaa. Kansatieteellisiä havaintoja suuriruhtinaskunnan alueelta. Siinä todetaan:

Vaikka suomalaisen väestön tavat ovat hyvin erilaisia eri seuduilla, ne osoittavat kaikkialla alkuperäistä korutonta yksinkertaisuutta ja pienempää eloisuutta kuin indogermaanisilla kansoilla. Hienostuneempia tai ehkä paremmin sanottuna turmeltuneita ne ovat rannikolla erityisesti kaupunkien läheisyydessä, mutta maan sisäosissa vallitsee suurempi karkeus ja luonnollisuus. Tervehdittäessä suodaan kumarrus tai niiaus ainoastaan herrasväelle, talonpoikaisväestö tervehtii toisiaan vain kättelemällä tai halaamalla. Suuteleminen on puhtaalle suomalaisluonnolle vastenmielistä lukuunottamatta sitä, että naisväki joskus sillä tavoin hyväilee pikkulapsia. Rakastuneiden kesken sitä tapahtunee joskus hyvin salassa. Äskenmainittu ei koske niitä, jotka pitävät itseään herrasväkenä eikä myöskään rannikolla asuvaa väestönosaa.

Hatun ottamista päästä sisällä tuvassa tai ulkona pitää talonpoika tarpeellisena vain säätyläisten läsnäollessa, joita hän haluaa kunnioittaa. Hän pitää niin mielellään hattua päässään, että vaikka tahtoisi olla mieliksi lukkareille, jahtivoudeille ja muille pienemmille herroille, hän joutuu niiden kanssa riitoihin ja kuulemaan uhkauksia, koska ei ota hattua päästään.(s. 58)