Keskiviikkona palasin Satakunnasta Helsinkiin. Torstaina kaivoin museokortin esille ja lähdin kävelylle, jonka ensimmäinen kohde oli Inhan näyttely Valokuvataiteen museossa. Hieman hämäännyin kun sitä ei mainittu museon sisääntulossa ollenkaan. Piti oikein kännykällä verkkosivuilta tarkistaa, että näyttely oli käynnissä, ennenkuin lähdin kiertämään kokonaisuutta.
Kolmesta muusta näyttelystä löytyi sekä dokumentarisuutta että elämänkerrallisuutta historian ystävälle. Nita Veran taiteelliset valokuvat kertoivat perhesuhteista. Ismo Kajanderilta oli esillä kuvia Turun Port Arthurista ja Helsingin Pietarinkadun ihmisistä 1970- ja 80-luvun vaihteessa. Hannele Rantalan retrospektiivisessä näyttelyssä Ihanien aikojen loppu oli sekä dokumentoivaa että taiteellista. Voimakkaimman vaikutuksen teki (näyttelyä varten tehty?) elämänkerrallinen aikajana, jossa tiukan kronologian sijaan oli pieniä hyppyjä ja teemakokonaisuuksia.
Ja aivan lopussa oli Inhan valokuvia pikkuriikkisen. Olin jostain somesta/blogista lukenut pettyneen kävijäkommentin näyttelyn koosta, joten en ollut hirveän yllättynyt. En saanut otettua ihmisvapaata otosta, sillä kaksi vanhempaa tätiä tutkivat kuvia intensiivisesti. He ihmettelivät värillistä kuvaa, mutta selitykseksi riitti, että se oli "digitalisoitu".
Sitten Kiasmaan, jonka käynnissä olevista näyttelyistä en muistanut/tiennyt mitään. En edes Mapplethorpea. (Minä kun olen valokuviaan nähnyt New Yorkin Guggenheimissa jo vuosia sitten.) Niinpä tuli yllätyksenä, että esillä oli Ismo Kajanderin taidetta. Eikö Valokuvataiteenmuseon näyttelyyn olisi voinut laittaa jonkun mainoskyltin tästä ja tänne siitä?
Kajanderin taiteesta en saanut mitään irti, mutta tutustuin hänen museonäyttelyä muistuttavaan elämäkertaesitykseensä. Se keskittyi työhön ja taiteeseen eli oli oikeastaan hyvin perinteinen miehen muistelma.
Muotokuvateemainen Face to Face -näyttely pysäytti kahden teoksen rinnastuksella. Jan Kailan vastasyntyneistä ottamat mustavalkoiset valokuvat olivat yhdellä seinällä ja vierekkäisellä pyöri Seppo Renvallin teos Vapaudemme hinta, jossa vilahti matrikkelikuvia. Ensiajatukseni (teoksen nimeä lukematta) oli, että ne esittivät sisällissodan valkoisia eli puolensa valinneita. Mutta kyse oli talvisodan kaatuneista.
Lopuksi vielä Ateneumiin, jossa kuvauskieltolaput olivat esillä niin, että minäkin ne huomasin. Näyttely Tarujen kansat koostuu suomalaisesta ja norjalaisesta kansallisromatiikasta ja oli hyvä jatko Göteborgin taidemuseossa koetulle. Norjasta on lainassa hienoja teoksia, joita kannattaa mennä ihailemaan. Peruskansalaisen "ihan oikeaa taidetta" sisältävä näyttely olisi ehkä kannattanut nimetä vetävämmin?
lauantai 18. heinäkuuta 2015
perjantai 17. heinäkuuta 2015
Retkeilyä tiistaina enimmäkseen Eurassa
Vuonna 2009 olin bussiretkellä Kauttuan ruukilla ja "en saanut juuri mitään irti". Tämän viikon tiistaina keskityin näyttelytarjontaan, joka puolestaan keskittyi Alvar Aaltoon. (Jonka elämästä olinkin sopivasti juuri lukenut sarjakuvana.) Aloitimme tallista, jossa sai seisoen lukea lyhyet tekstit ja katsoa kuvia aiheesta Alvar Aalto Satakunnassa.
Sitten Terassitalolle, jota eräs edellä mainitulle bussiretkelle osallistunut piti erinomaisen kamalan näköisenä. Minä en.
Vuokralaiselta kesäksi vapautunut asunto oli sisustettu Artekilla ja samojen huonekalujen keskellä kasvaneena arvostin näkemääni. Aurinko sattui paistamaan, joten myös terassi vaikutti upealta.
Paikalla ollut opas oli kiinni edellisen ryhmän kanssa. Kuulin keskustelusta muutamia sanoja ja mieleen tuli viimeisimmässä graduharavoinnissa vastaan tullut Minna-Mari Mäkisen työ Pimeyden pesästä osaksi järjestäytynyttä työväkeä : Kauttuan paperitehtaan työntekijöiden ammatillisen järjestäytymisen edellytykset vuodesta 1906 lähtien 1920-luvun alkuun. Ja ryhmän lähdettyä pari sanaa vaihtamalla selvisi, että samainen Mäkinen oli kyseinen opas. Häneltä olisi voinut kysyä alueesta vaikka mitä, joten en kysynyt mitään.
Kohti Kauttuan tehtaitten museota ja linnavuorta, joista ensimmäisenä tuli vastaan jälkimmäinen. Pysähdyimme kun näimme tietotaulun, joka osoittautui narratiiviseksi: On suojakuu 1129 kesää sitten... Tiirailin sen kohdalla tien varresta linnavuorta kiroillen heinikkoa ja kaupunkikenkiäni. Eihän jyrkkää mäkeä saa edes näkymään kuvassa...
Vasta parempaa kuvakulmaa etsiessäni huomasin että viiden metrin päässä oli Museoviraston asiallisen kuivakas taulu sekä portaat ylös. Onneksi en lähtenyt yrittämään omatoiminousua!
Kyltin mukaan kyseessä on ihan ehta linnavuori, jolla on kivisiä ja soraisia puolustusvalleja. Paikalla on tehty arkeologisia kaivauksia ja löydetyt esineet on ajoitettu 700-800 -luvuille.
Kauttuan tehtaitten museo oli erittäin hyvin maastoutunut, mutta onneksi kyltitetty hyvin, tämäkin.
Sisällä valkeni, että paikalla on ollut rautaruukki jo 1600-luvulta alkaen. Paperitehdas lähti pyörimään vasta 1900-luvun alussa. Sen tuotantoon on kuulunut myös paperipohjaiset pakkaukset, joita on aina yhtä hauska ihmetellä. Ranskalaisia perunoita pienessä rasiassa pakasteena!?
Museon seinässä mainostettiin Luistarin muinaispuiston opastuspisteen (tms.) olevan auki, joten lisäsimme sen ohjelmaan. Vanhassa talousrakennuksessa oli paljon luettavaa ja katsottavaa vuosikymmeniä kestäneistä kaivauksista, jotka alkoivat kun viemäriä kaivanut osui miekkaan.
Blogin pidon aikana en hakujen perusteella ole Luistarissa pysähtynyt, vaikka mielestäni olin siellä joskus aiemminkin ollut. Niin tai näin, en lähtenyt kaupunkikengissäni kiertämään hautojen merkkejä, sillä lampaiden maastonhoitotyö vaikutti keskeneräiseltä, mutta olin varma, että ne olivat aloittaneet lannoituksen. Ahvenanmaanlampaat olisi kyllä ollut kiva nähdä, mutta ne olivat kaukana opastuspisteestä.
Sitten Säkylän puolelle, jossa kävimme katsastamassa ulkoapäin sievän puukirkon, jonka katosta tuli mieleen hanke Pelastetaan terva, jossa kerätään rahoitusta uuden lainsäädännön vaatimaan kemikaalirekisteröintiin.
Sekä sen vieressä vieläkin sievemmän käännettävän tuulimyllyn. Kuisti!
Säkylän pääkohteenamme oli Säkylän talvi-ja jatkosotamuseo, joka ei varsinaisesti houkutellut ulkoa.
Eikä niin hirvittävästi sisälläkään.
Reipas lipunmyyjä ilmoitti opastuksen kuuluvan lipun hintaan eikä katsonut tarpeelliseksi kysyä halusimmeko sellaisen. Ihan hyvä, sillä ilman sitä olisimme kävelleet ulos noin viidessä minuutissa saamatta irti mitään. Opastuksella esineet saivat taustaa ja uskallauduimme jopa kokeilemaan sodan aikaisten aseiden painoa tähän varatuin kappalein. Kyllä, painavia olivat. Opas oli ilmiselvästi alan (nuoria) miehiä ja olisi varmasti osannut vastata myös kysymyksiin.
Alkukesän Köyliön reissulla (osa 1 ja osa 2) huomasin tien varressa kyltin "Lallin asumus". Tuolloin paluumatkalla satoi, joten ei ollut sopiva keli kääntymiseen. Toisin kuin nyt. Pientä tietä ajoimme niin hitaasti, että luvattu etäisyys 1,9 km tuntui olleen ja menneen ennen kuin kyltti kohti metsää tuli vastaan. (Paluumatkalla käytimme auton trippimittaria ja totesimme etäisyyden aivan oikeaksi.)
Täällä ei ollut Museoviraston taulua vaan Köyliön muiden kohteiden numeroituun sarjaan kuuluva. (Jossain listaus näistä?) Sen mukaan "perimätieto kertoo Lallin asuneen tällä paikalla 1156 tapahtuneen veriteklonsa jälkeen". "Väinö Nummiston ansiosta kiveen kiinnitettiin laatta 1970-luvulla", mutta joku sankari on sen sittemmin irroittanut.
Jos Joulupukilla on koti, niin toki Lallillakin voi olla asumus?
Sitten Terassitalolle, jota eräs edellä mainitulle bussiretkelle osallistunut piti erinomaisen kamalan näköisenä. Minä en.
Vuokralaiselta kesäksi vapautunut asunto oli sisustettu Artekilla ja samojen huonekalujen keskellä kasvaneena arvostin näkemääni. Aurinko sattui paistamaan, joten myös terassi vaikutti upealta.
Paikalla ollut opas oli kiinni edellisen ryhmän kanssa. Kuulin keskustelusta muutamia sanoja ja mieleen tuli viimeisimmässä graduharavoinnissa vastaan tullut Minna-Mari Mäkisen työ Pimeyden pesästä osaksi järjestäytynyttä työväkeä : Kauttuan paperitehtaan työntekijöiden ammatillisen järjestäytymisen edellytykset vuodesta 1906 lähtien 1920-luvun alkuun. Ja ryhmän lähdettyä pari sanaa vaihtamalla selvisi, että samainen Mäkinen oli kyseinen opas. Häneltä olisi voinut kysyä alueesta vaikka mitä, joten en kysynyt mitään.
Kohti Kauttuan tehtaitten museota ja linnavuorta, joista ensimmäisenä tuli vastaan jälkimmäinen. Pysähdyimme kun näimme tietotaulun, joka osoittautui narratiiviseksi: On suojakuu 1129 kesää sitten... Tiirailin sen kohdalla tien varresta linnavuorta kiroillen heinikkoa ja kaupunkikenkiäni. Eihän jyrkkää mäkeä saa edes näkymään kuvassa...
Vasta parempaa kuvakulmaa etsiessäni huomasin että viiden metrin päässä oli Museoviraston asiallisen kuivakas taulu sekä portaat ylös. Onneksi en lähtenyt yrittämään omatoiminousua!
Kyltin mukaan kyseessä on ihan ehta linnavuori, jolla on kivisiä ja soraisia puolustusvalleja. Paikalla on tehty arkeologisia kaivauksia ja löydetyt esineet on ajoitettu 700-800 -luvuille.
Kauttuan tehtaitten museo oli erittäin hyvin maastoutunut, mutta onneksi kyltitetty hyvin, tämäkin.
Sisällä valkeni, että paikalla on ollut rautaruukki jo 1600-luvulta alkaen. Paperitehdas lähti pyörimään vasta 1900-luvun alussa. Sen tuotantoon on kuulunut myös paperipohjaiset pakkaukset, joita on aina yhtä hauska ihmetellä. Ranskalaisia perunoita pienessä rasiassa pakasteena!?
Museon seinässä mainostettiin Luistarin muinaispuiston opastuspisteen (tms.) olevan auki, joten lisäsimme sen ohjelmaan. Vanhassa talousrakennuksessa oli paljon luettavaa ja katsottavaa vuosikymmeniä kestäneistä kaivauksista, jotka alkoivat kun viemäriä kaivanut osui miekkaan.
Blogin pidon aikana en hakujen perusteella ole Luistarissa pysähtynyt, vaikka mielestäni olin siellä joskus aiemminkin ollut. Niin tai näin, en lähtenyt kaupunkikengissäni kiertämään hautojen merkkejä, sillä lampaiden maastonhoitotyö vaikutti keskeneräiseltä, mutta olin varma, että ne olivat aloittaneet lannoituksen. Ahvenanmaanlampaat olisi kyllä ollut kiva nähdä, mutta ne olivat kaukana opastuspisteestä.
Sitten Säkylän puolelle, jossa kävimme katsastamassa ulkoapäin sievän puukirkon, jonka katosta tuli mieleen hanke Pelastetaan terva, jossa kerätään rahoitusta uuden lainsäädännön vaatimaan kemikaalirekisteröintiin.
Sekä sen vieressä vieläkin sievemmän käännettävän tuulimyllyn. Kuisti!
Säkylän pääkohteenamme oli Säkylän talvi-ja jatkosotamuseo, joka ei varsinaisesti houkutellut ulkoa.
Eikä niin hirvittävästi sisälläkään.
Reipas lipunmyyjä ilmoitti opastuksen kuuluvan lipun hintaan eikä katsonut tarpeelliseksi kysyä halusimmeko sellaisen. Ihan hyvä, sillä ilman sitä olisimme kävelleet ulos noin viidessä minuutissa saamatta irti mitään. Opastuksella esineet saivat taustaa ja uskallauduimme jopa kokeilemaan sodan aikaisten aseiden painoa tähän varatuin kappalein. Kyllä, painavia olivat. Opas oli ilmiselvästi alan (nuoria) miehiä ja olisi varmasti osannut vastata myös kysymyksiin.
Alkukesän Köyliön reissulla (osa 1 ja osa 2) huomasin tien varressa kyltin "Lallin asumus". Tuolloin paluumatkalla satoi, joten ei ollut sopiva keli kääntymiseen. Toisin kuin nyt. Pientä tietä ajoimme niin hitaasti, että luvattu etäisyys 1,9 km tuntui olleen ja menneen ennen kuin kyltti kohti metsää tuli vastaan. (Paluumatkalla käytimme auton trippimittaria ja totesimme etäisyyden aivan oikeaksi.)
Täällä ei ollut Museoviraston taulua vaan Köyliön muiden kohteiden numeroituun sarjaan kuuluva. (Jossain listaus näistä?) Sen mukaan "perimätieto kertoo Lallin asuneen tällä paikalla 1156 tapahtuneen veriteklonsa jälkeen". "Väinö Nummiston ansiosta kiveen kiinnitettiin laatta 1970-luvulla", mutta joku sankari on sen sittemmin irroittanut.
Jos Joulupukilla on koti, niin toki Lallillakin voi olla asumus?
torstai 16. heinäkuuta 2015
Kesälomakokemuksia kotimaassa (torstaista maanantaihin)
Göteborgista palattua oli sattuneesta syystä hinkunani säästää rahaa ja vältellä kylmää ilmaa. Niinpä en ilmoittautunut tykkisluuppi Dianan purjehdukselle vaan kävin kauniin illan kävelyllä katsastamassa aluksen satamassa.
Olisiko ollut samana päivänä vai seuraavana kun ryhdistäydyin heiluttamaan Museokorttiani Design-museossa. Kuljen ohi matkalla kirjastoon tai sieltä kotiin lähes joka päivä, mutta museossa en ole käynyt vuosiin.
Nyt siellä on näyttelynä Suomimuodin antologia, jota oli ihan mukava katsoa. Mutta lukuunottamatta tasa-arvo -osiota muoti tuntui olevan täysin irti todellisuudesta. Näyttelytilassa en nähnyt mitään merkkiä siitä, että näyttelyn yhteydessä kerätään suomalaisten muotimuistoja. Jotain kautta tieto on levinnyt, sillä Muotimuisto-sivustolla on sisältöä. Ja osallistumisohjeet sekä -ehdot.
(Unohdin tutustua pienempään näyttelyyn Wirkkala revisited. Ehkäpä pääsen ovesta sisään toisenkin kerran?)
Jo raportoituun SuomiAreena-keskusteluun mennessä poikkesimme Friitalan nahkamuseoon Ulvilassa. Sarjassa erikoisia kokemuksia... Itse rakennus oli tuttu, lähinnä kakkostiellä ohiajettuna toiselta puolelta. Joskus 80-luvulla taisin käydä tehtaanmyymälässä ostamassa nahkapalojakin.
Ulkona olevan opastustaulun avulla tiesimme mistä ovesta mennä sisälle ja sisällä oli runsas kyltitys. Ehdin hetken ajatella, että museo oli käytävän varrella olevat vitriinit
Mutta niiden jälkeen oli avoin oviaukko oikealle hyvin hämärään huoneeseen. Jostain syystä hämäryys ei salamatta otetussa kuvassa näy ollenkaan, mutta uskokaa lausuntoani. Niin pimeää, että tuskin näin lukea kaikkia tekstejä tai pystyin erottamaan esineitä.
Outoa tunnelmaa lisäsi se, että paikalla ei ollut mitään henkilökuntaa. Multimediaesityksenkin olisi itse saanut laittaa päälle.
Esillä oli kuvin ja esinein sekä Friitalan nahkatehtaan työntekoa että sen tuloksia. Jälkimmäiset olivat helpompia ymmärtää.
SuomiAreena keskustelu pidettiin Porissa Rakennuskulttuuritalo Toivon pihapiirissä, johon kuuluu Korsmanin talo. Sen vuotta 1951 elävän emännän blogia olen seurannut jo vuosia, joten oli ilo päästä tutustumaan kotiinsa. Kiersimme kuin museossa kunnes sisälle sattui tulemaan työntekijä, joka kertoi, että kaikkeen saa koskea ja laatikkojakin avata.
Tuli kyllä toisenlainen fiilis tutustumiseen.
Olisiko ollut samana päivänä vai seuraavana kun ryhdistäydyin heiluttamaan Museokorttiani Design-museossa. Kuljen ohi matkalla kirjastoon tai sieltä kotiin lähes joka päivä, mutta museossa en ole käynyt vuosiin.
Nyt siellä on näyttelynä Suomimuodin antologia, jota oli ihan mukava katsoa. Mutta lukuunottamatta tasa-arvo -osiota muoti tuntui olevan täysin irti todellisuudesta. Näyttelytilassa en nähnyt mitään merkkiä siitä, että näyttelyn yhteydessä kerätään suomalaisten muotimuistoja. Jotain kautta tieto on levinnyt, sillä Muotimuisto-sivustolla on sisältöä. Ja osallistumisohjeet sekä -ehdot.
(Unohdin tutustua pienempään näyttelyyn Wirkkala revisited. Ehkäpä pääsen ovesta sisään toisenkin kerran?)
Jo raportoituun SuomiAreena-keskusteluun mennessä poikkesimme Friitalan nahkamuseoon Ulvilassa. Sarjassa erikoisia kokemuksia... Itse rakennus oli tuttu, lähinnä kakkostiellä ohiajettuna toiselta puolelta. Joskus 80-luvulla taisin käydä tehtaanmyymälässä ostamassa nahkapalojakin.
Ulkona olevan opastustaulun avulla tiesimme mistä ovesta mennä sisälle ja sisällä oli runsas kyltitys. Ehdin hetken ajatella, että museo oli käytävän varrella olevat vitriinit
Mutta niiden jälkeen oli avoin oviaukko oikealle hyvin hämärään huoneeseen. Jostain syystä hämäryys ei salamatta otetussa kuvassa näy ollenkaan, mutta uskokaa lausuntoani. Niin pimeää, että tuskin näin lukea kaikkia tekstejä tai pystyin erottamaan esineitä.
Outoa tunnelmaa lisäsi se, että paikalla ei ollut mitään henkilökuntaa. Multimediaesityksenkin olisi itse saanut laittaa päälle.
Esillä oli kuvin ja esinein sekä Friitalan nahkatehtaan työntekoa että sen tuloksia. Jälkimmäiset olivat helpompia ymmärtää.
SuomiAreena keskustelu pidettiin Porissa Rakennuskulttuuritalo Toivon pihapiirissä, johon kuuluu Korsmanin talo. Sen vuotta 1951 elävän emännän blogia olen seurannut jo vuosia, joten oli ilo päästä tutustumaan kotiinsa. Kiersimme kuin museossa kunnes sisälle sattui tulemaan työntekijä, joka kertoi, että kaikkeen saa koskea ja laatikkojakin avata.
Tuli kyllä toisenlainen fiilis tutustumiseen.
keskiviikko 15. heinäkuuta 2015
Keskiviikko Göteborgissa
Viimeisen päivän ensimmäinen kohde oli Emigranternas hus, jossa on maksua vastaan mahdollisuus nähdä näyttelyitä ja tehdä siirtolaistutkimusta. Näyttelyt eivät olleet mitenkään erikoisia.
Parasta oli luettavaksi annettu pruju, jossa kerrottiin, miten siirtolaisia rekrytoitiin maaseudulta. Göteborgin rautatieasemalle päästyään he pääsivät suoraan satamaan pitkin yhtä katua, jonka varrella oli laivayhtiöiden konttorit ja väliajan majoitus. Tätä reittiä kulkivat jotkut suomalaisetkin, muistaakseni.
Uutta tietoa oli ruotsalaisten nuuskariippuvuus, jonka mukaan nimettiin uudella mantereella katuja ja asuinalueita.
Tein lyhyen kertauskierroksen kaupunginmuseoon odotellessani lääketieteellisen museon avautumista. Se on sijoitettu 1800-luvun alussa sairaalana toimineeseen rakennukseen. Sisällöltään hyvin samantapainen kuin muutkin alan museot. Taisin nyt kyllä nähdä ensimmäisen kupan uhrille suunnitellun tekonenän kiinnitysmekanismeineen.
Kohdelistaus veteli viimeisiään, joten poikkesin kaupunginkirjastoon selailemaan tuoreita sukututkimuslehtiä.
Matkan aikana oli sähköpostiin tullut toiselta tutkijalta viitteitä Svenska Släktkalenderniin, joten kun aikaa oli niin kysyin kirjastonhoitajalta oikeaa hyllyä, jota en maanantaina omatoimisesti löytänyt. Kirjastonhoitaja vei minut tuttuun suuntaan, mutta kulki jo tuttujen hyllyjen ohi takaseinän rullahyllyille, joissa oli sukututkimuksen perusteosten lisäksi lisää Göteborgia!
Huuliltani taisi päästä ruma sana. Maanantaina toinen kirjastonhoitaja oli ohjannut minut avohyllyn eteen ja antanut ymmärtää että siinä oli kaikki. Prkle. Turhan hätäinen (sillä myöhemmin aikaa taas oli yllin kyllin) läpikäynti tuotti hieman lisätietoa.
Sitten taidemuseoon hyvästelemään lemppariteokset. Suurena suunnitelmanani oli lopettaa kaupunkiloma kahdeksaan asti auki olevassa Världskulturmuseetissa, jonka vierestä pääsisin lentokenttäbussiin. Olinpahan vaan lukenut aukioloajat väärin. Osassa Göteborgin kohteissa kesä tarkoitti pidennettyjä ja laajennettuja aukioloaikoja, mutta täällä lyhennettyjä. Kylmässä ja sateessa en viitsinyt pakittaa enää kirjastolle, sillä lentokentällehän on aina hyvä lähteä ajoissa...
P. S. Harri Blomberg on koonnut tietoa suomalaisista Göteborgissa - ennen 1900-luvun muuttoja. Hän mainitsee myös Amerikan siirtolaiset.
Parasta oli luettavaksi annettu pruju, jossa kerrottiin, miten siirtolaisia rekrytoitiin maaseudulta. Göteborgin rautatieasemalle päästyään he pääsivät suoraan satamaan pitkin yhtä katua, jonka varrella oli laivayhtiöiden konttorit ja väliajan majoitus. Tätä reittiä kulkivat jotkut suomalaisetkin, muistaakseni.
Uutta tietoa oli ruotsalaisten nuuskariippuvuus, jonka mukaan nimettiin uudella mantereella katuja ja asuinalueita.
Tein lyhyen kertauskierroksen kaupunginmuseoon odotellessani lääketieteellisen museon avautumista. Se on sijoitettu 1800-luvun alussa sairaalana toimineeseen rakennukseen. Sisällöltään hyvin samantapainen kuin muutkin alan museot. Taisin nyt kyllä nähdä ensimmäisen kupan uhrille suunnitellun tekonenän kiinnitysmekanismeineen.
Kohdelistaus veteli viimeisiään, joten poikkesin kaupunginkirjastoon selailemaan tuoreita sukututkimuslehtiä.
Matkan aikana oli sähköpostiin tullut toiselta tutkijalta viitteitä Svenska Släktkalenderniin, joten kun aikaa oli niin kysyin kirjastonhoitajalta oikeaa hyllyä, jota en maanantaina omatoimisesti löytänyt. Kirjastonhoitaja vei minut tuttuun suuntaan, mutta kulki jo tuttujen hyllyjen ohi takaseinän rullahyllyille, joissa oli sukututkimuksen perusteosten lisäksi lisää Göteborgia!
Huuliltani taisi päästä ruma sana. Maanantaina toinen kirjastonhoitaja oli ohjannut minut avohyllyn eteen ja antanut ymmärtää että siinä oli kaikki. Prkle. Turhan hätäinen (sillä myöhemmin aikaa taas oli yllin kyllin) läpikäynti tuotti hieman lisätietoa.
Sitten taidemuseoon hyvästelemään lemppariteokset. Suurena suunnitelmanani oli lopettaa kaupunkiloma kahdeksaan asti auki olevassa Världskulturmuseetissa, jonka vierestä pääsisin lentokenttäbussiin. Olinpahan vaan lukenut aukioloajat väärin. Osassa Göteborgin kohteissa kesä tarkoitti pidennettyjä ja laajennettuja aukioloaikoja, mutta täällä lyhennettyjä. Kylmässä ja sateessa en viitsinyt pakittaa enää kirjastolle, sillä lentokentällehän on aina hyvä lähteä ajoissa...
P. S. Harri Blomberg on koonnut tietoa suomalaisista Göteborgissa - ennen 1900-luvun muuttoja. Hän mainitsee myös Amerikan siirtolaiset.
tiistai 14. heinäkuuta 2015
Tiistai Mariestadissa
Etten suosisi vain kalleilla tonteilla asuneita Hohenthal-esisetiä lähdin Göteborgista tiistaiaamuna katsastamaan Augustinin veljen Karlin elin- ja kuolinpaikkaa Mariestadia.
(Matkalla juna pysähtyi Alingsåsissa, jossa asui 1700-luvulla Flachsenius-jälkeläisiä. Esiserkkujen vuoksi en tehnyt kierrosta ja kirjaani Flachsenius, muistiinpanoja kerätyt tiedotkin olivat jossain määrin unohtuneet.)
Mariestad osoittautui kerrassaan idylliseksi pikkukaupungiksi, jonka oli helppo kuvitella olleen saman oloinen 1700-luvun puolivälissä. Ehkä kuitenkin harmaampi.
Katsastetuani vanhan pappilan takaa pilkottavan kirkon suuntasin paikkakunnan museoon. Se sijaitsi komeassa ympäristössä maaherran residenssin sivurakennuksessa. (Päärakennus 1700-luvun puolivälistä samoin kuin monet sivurakennuksistakin.)
Museon kaupunkihistoriallisen näyttelyn anti oli vähäinen, mutta miettiessäni siirtymistä kirjastoon huomasin näyttelyalueen keskellä kirjahyllyt. Suurta määrää tietoa ne eivät antaneet, mutta kylläkin hätkähdyttävän elämyksen: Uusien kansien välissä oli aito alkuperäinen paikallishistoriallinen väitöskirja 1700-luvun puolivälistä! Valitettavasti latinaksi, mutta käännöskin oli hyllyssä. Syntyi käsitys, ettei kirjastossa todennäköisesti olisi enempää aineistoa.
Museon kesän vaihtuva näyttely esitteli suomalaista muotoilua ja siihen oli infotekstein yhdistetty tietoa kielivähemmistöistä. Oliko sitten ajateltu Mariestadin alueen 8% suomalaisvähemmistöä kun kuvassa oikealla näkyvä puku oli kyltitetty "Folkdräkt från Häme" eikä Tavastland?
Ehdin kaikessa rauhassa popsia pappilan kahvilassa kaksi vohvelia ennen junan (sen ainoan) lähtöä. Göteborgiin palatessani kuittasin junan ikkunasta kaupungin toisen puolustusskanssin Lejonet, joka olikin niin tiukasti raiteiden välissä etten lähemmäksi olisi osannut päästäkään.
(Matkalla juna pysähtyi Alingsåsissa, jossa asui 1700-luvulla Flachsenius-jälkeläisiä. Esiserkkujen vuoksi en tehnyt kierrosta ja kirjaani Flachsenius, muistiinpanoja kerätyt tiedotkin olivat jossain määrin unohtuneet.)
Mariestad osoittautui kerrassaan idylliseksi pikkukaupungiksi, jonka oli helppo kuvitella olleen saman oloinen 1700-luvun puolivälissä. Ehkä kuitenkin harmaampi.
Museon kaupunkihistoriallisen näyttelyn anti oli vähäinen, mutta miettiessäni siirtymistä kirjastoon huomasin näyttelyalueen keskellä kirjahyllyt. Suurta määrää tietoa ne eivät antaneet, mutta kylläkin hätkähdyttävän elämyksen: Uusien kansien välissä oli aito alkuperäinen paikallishistoriallinen väitöskirja 1700-luvun puolivälistä! Valitettavasti latinaksi, mutta käännöskin oli hyllyssä. Syntyi käsitys, ettei kirjastossa todennäköisesti olisi enempää aineistoa.
Museon kesän vaihtuva näyttely esitteli suomalaista muotoilua ja siihen oli infotekstein yhdistetty tietoa kielivähemmistöistä. Oliko sitten ajateltu Mariestadin alueen 8% suomalaisvähemmistöä kun kuvassa oikealla näkyvä puku oli kyltitetty "Folkdräkt från Häme" eikä Tavastland?
Ehdin kaikessa rauhassa popsia pappilan kahvilassa kaksi vohvelia ennen junan (sen ainoan) lähtöä. Göteborgiin palatessani kuittasin junan ikkunasta kaupungin toisen puolustusskanssin Lejonet, joka olikin niin tiukasti raiteiden välissä etten lähemmäksi olisi osannut päästäkään.
maanantai 13. heinäkuuta 2015
Tänä maanantaina Porissa
Pieni keskeytys Göteborgin raportointiin ajankohtaisaiheella. Poikkesin tänään Poriin kuuntelemaan SuomiAreenan keskustelun Museoiden tulevaisuus. Se sai lopulta kaikki penkit täyteen, nappasin valokuvan ennen aikojaan.
Museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä alusti keskustelua puhumalla toimintaympäristön muutoksesta, jossa julkisen talouden jakomekanismit sote-alueiden myötä muuttuvat ja digitalisointi luo "uusia mahdollisuuksiakin". Lisäksi hän mainitsi museot talouden kasvattajan roolissa.
Monia muitakin rooleja voisi ajatella. Vaikka kurssi Behind the Scenes at the 21st Century Museum tuli hutiloiden läpikäytyä (eikä blogitekstiä siitä ole tulossa) niin mieleen jäi esimerkiksi museoiden rooli terveyden ja hyvinvoinnin edistämisessä. Sillä voisi olla menekkiä Suomessakin? Välittää tietoa huumeiden vaarallisuudesta ja työstää vanhusten muistia/muistoja? Lähimpänä tällaisia ajatuksia roolista yhteiskunnassa oli keskustelijoista Kankaanpään kaupunginmuseon museonjohtaja Eeva-Kaisa Haikonen, joka mainitsi yhteistyön niin sairaalan kuin poliisinkin kanssa.
Museoiden tehtävistä OKM:n ylijohtaja Riitta Kaivosoja nosti tärkeimmäksi ymmärryksen (ei pelkän tiedon) välittämisen. Kansanedustaja Jaana Laitinen-Pesola mainitsi kulttuurikasvatuksellisen tehtävän ja joku mainitsi identiteettin luonnin. Tästä olisin mielelläni kysynyt yleisökysymyksen. Ymmärsivätkö/muistivatko kysyjät, että nämä tehtävät vaativat valintoja ja tulkintaa. Halutessaan museot voisivat (yrittää) muokata historiakuvaamme ja identiteettiämme. Mikä on poliittinen kysymys. Miksi minusta oli outoa, että Laitinen-Pesola ei omien sanojensa mukaan ymmärtänyt mitä varten hän oli tässä keskustelussa.
Nähdäänkö museot Suomessa vaikuttajina ollenkaan?
Median näkökulmaa paneelissa edusti Satakunnan Kansan kulttuuritoimittaja Jarmo Huida. Hän sanoi rehellisesti, että media ei tule katsomaan vitriiniä - ainakaan perusnäyttelyssä. Pitää olla vaihtuvuutta ja mielellään toimintaa. Hän ei jaksa itse lukea vitriinien opastustekstejä ja katsoisi valokuvat mielummin kotonaan koneelta kuin museossa pienen valikoiman.
Yleisöön vetoavana ja koskettavana Huida pitää lähihistoriaa. Haikonen yhtyi teemaan toteamalla että tamagotchit kiinnostavat heillä kävijöitä auroja enemmän. Kun hän jatkoi puhumalla haasteesta tiedon siirtämisessä tulevaisuuteen, luulin, että kyse oli menneen elämän realitettien hiljaisesta tiedosta tms. Ei, vaan digitoidusta tiedosta, jonka formaattimuutokset ovat heille tuottaneet jo tiedostoja, joita ei saada auki.
Yleisöstä kysyttiin ovatko museot ilman kokoelmia mahdollisia? Toki, sillä kysyjä itse tiesi yhden, paneelissa istunut Werstaan museonjohtaja Kalle Kallio toisen ja minä (hiljaa mielessäni) kolmannen. Mutta Suomessa sellainen ei voi saada valtionapua. Tämä yksi asia keskustelussa tuli aivan selväksi.
Lisäys 20:01: Hartiani ja takaraivoni pääsivät valokuvaan.
.@SuomiAreena:n museokeskustelu menossa, äänessä mm. @KalleKallio. Kokoelmat hyvin esillä, @takoverkosto mainittu. pic.twitter.com/2UKY173D6U
— Johanna Jakomaa (@jakomaa) July 13, 2015
Maanantai Göteborgissa
Arkiaamun aloitus Göteborgin kaupunginkirjastossa. Kuten arvelinkin, siellä oli esillä hyvä valikoima kotiseutukirjallisuutta,
josta löytyi useita opuksia läpikäytäväksi.
Ehkä jonkun näistä olisin saanut Suomessakin käsiini, mutta tämä oli kyllä tehokkaampi tapa etsiä taustatietoa esisedän elämään. Nyt minulla on kirjallisuusviite vahvistamaan Augustinin tontin sijainnin erinomaisuutta ja tiedän, että kaupunki oli 1700-luvulla vapautettu henkiverosta eli niitä tietoja on turha etsiä.
Aluetta hieman jo hutkineena osasin kaivata yhtä perusteosta ja kirjastotietokanta kertoi sen olevan varastossa. (Josta kirjastonhoitaja sen ystävällisesti nouti.) Kaikki ei siis ole hyllyssä ja hyödyllistä kirjallisuutta jäi varmasti selaamatta. (Aiheeseen palataan keskiviikkona.)
Ei koko päivää yhdessä kohteessa, joten kovaksi nousseessa tuulessa ja pienessä sadevihmassa juoksin aukion poikki Göteborgin taidemuseoon. Muistan käyneeni siellä aiemmallakin Göteborgin keikallani, mutta en muistanut kuinka monta ihanaa pohjoismaista kansallisromantiikan maalausta kokoelmissa on. Mukaanlukien Edelfeltin Merellä. Suomalaisesta näkökulmasta kiinnostivat myös Elias Martinin Viapori-maalaukset.
Kävijöiden herättämiseksi vanhan taiteen lomassa saattoi olla jotain ihan muuta. Kuten Esko Männikön valokuvateoksia. (Moderni taide oli yhdistetty myös kaupunginmuseon arkeologiseen osuuteen.)
Taidemuseoon olisin voinut jäädä loppupäiväksi, mutta kaupunkikortti poltti taskussa. Siis kohti kolmatta kiertoajelua ja sen alkua odottaessa Alfons Åbergs kulturhusetiin, joka ei ollut yksinäisen aikuisen juttu ollenkaan.
Hieman isompia lapsia vilisi Universumissa, mutta siellä riitti katsottavaa ja mietittävää minullekin. Aloitin kierroksen kiltisti kassan ohjeen mukaan Ruotsin vesistön mallista. Todellisuuden kuvaus, johon on upotettu aitoja eläimiä. Helpompi omaksua kuin todellisuus. Paljonko aitoa pitää olla mukana kiinnostuksen herättämiseksi?
Skippasin elävien apinoiden ohikävelyn minisademetsässä. (Koettu kerran Skansenissa. Riitti.) Suuntasin kattoterassille, jonne oli kesäksi avattu mammuttinäyttely. Luonnontieteellisen museon dioraamaperinnettä kunnioittaen siellä esiteltiin mammutteja ja aikansa eläimiä. Nämä vaan eivät olleet aitoa eläintä nähneetkään ja ne oli animoitu tavaratalon jouluikkunasta tutulla tavalla heiluttamaan päätään.
Eläimet olivat varmasti oikean kokoisia ja näköisiä, mutta epäaidompaa kokemusta vaikea kuvitella. Menneisyyden esitystä tämäkin.
Ihmisasumukset olivat mukana kertomassa inhimillisestä yhteydestä, joka olisi (teoriassa) voitu esittää myös metsästyskohtauksella. Dioraamojen vieressä, pienessä teltassa oli hieman (!) faktaa mammuteista, erityisesti siitä miten niistä tiedetään mitä tiedetään. Yhdessä julisteessa selostettiin mahdollisuus herättää mammutti eloon muokkaamalla elefantin DNA:ta. En ehkä olisi kiinnittänyt esityksen tiedepositiivisuuteen suurempaa huomiota ellei muistissa olisi ollut äskettäin kuunneltyu podcast, jossa huomautettiin, että generoitu "mammutti" kasvatettaisiin (todennäköisesti) elefanttien joukossa ja ilman kaltaisiaan. Olisiko se silloin oikea mammutti?
josta löytyi useita opuksia läpikäytäväksi.
Ehkä jonkun näistä olisin saanut Suomessakin käsiini, mutta tämä oli kyllä tehokkaampi tapa etsiä taustatietoa esisedän elämään. Nyt minulla on kirjallisuusviite vahvistamaan Augustinin tontin sijainnin erinomaisuutta ja tiedän, että kaupunki oli 1700-luvulla vapautettu henkiverosta eli niitä tietoja on turha etsiä.
Aluetta hieman jo hutkineena osasin kaivata yhtä perusteosta ja kirjastotietokanta kertoi sen olevan varastossa. (Josta kirjastonhoitaja sen ystävällisesti nouti.) Kaikki ei siis ole hyllyssä ja hyödyllistä kirjallisuutta jäi varmasti selaamatta. (Aiheeseen palataan keskiviikkona.)
Ei koko päivää yhdessä kohteessa, joten kovaksi nousseessa tuulessa ja pienessä sadevihmassa juoksin aukion poikki Göteborgin taidemuseoon. Muistan käyneeni siellä aiemmallakin Göteborgin keikallani, mutta en muistanut kuinka monta ihanaa pohjoismaista kansallisromantiikan maalausta kokoelmissa on. Mukaanlukien Edelfeltin Merellä. Suomalaisesta näkökulmasta kiinnostivat myös Elias Martinin Viapori-maalaukset.
Kävijöiden herättämiseksi vanhan taiteen lomassa saattoi olla jotain ihan muuta. Kuten Esko Männikön valokuvateoksia. (Moderni taide oli yhdistetty myös kaupunginmuseon arkeologiseen osuuteen.)
Taidemuseoon olisin voinut jäädä loppupäiväksi, mutta kaupunkikortti poltti taskussa. Siis kohti kolmatta kiertoajelua ja sen alkua odottaessa Alfons Åbergs kulturhusetiin, joka ei ollut yksinäisen aikuisen juttu ollenkaan.
Hieman isompia lapsia vilisi Universumissa, mutta siellä riitti katsottavaa ja mietittävää minullekin. Aloitin kierroksen kiltisti kassan ohjeen mukaan Ruotsin vesistön mallista. Todellisuuden kuvaus, johon on upotettu aitoja eläimiä. Helpompi omaksua kuin todellisuus. Paljonko aitoa pitää olla mukana kiinnostuksen herättämiseksi?
Skippasin elävien apinoiden ohikävelyn minisademetsässä. (Koettu kerran Skansenissa. Riitti.) Suuntasin kattoterassille, jonne oli kesäksi avattu mammuttinäyttely. Luonnontieteellisen museon dioraamaperinnettä kunnioittaen siellä esiteltiin mammutteja ja aikansa eläimiä. Nämä vaan eivät olleet aitoa eläintä nähneetkään ja ne oli animoitu tavaratalon jouluikkunasta tutulla tavalla heiluttamaan päätään.
Eläimet olivat varmasti oikean kokoisia ja näköisiä, mutta epäaidompaa kokemusta vaikea kuvitella. Menneisyyden esitystä tämäkin.
sunnuntai 12. heinäkuuta 2015
Sunnuntai Göteborgissa
Aamun aluksi koukkasin tarkistamaan lähietäisyydeltä edellisen illan kanava-ajelulla Hagan alueelta silmään pistäneen kruunun eli puolustusrakenteen Skansen Kronan. Se valmistui vuoden 1700 paikkeilla eikä koskaan joutunut/päässyt tositoimiin.
Toisin kuin seuraava kohde: Nya Älvsborg. Sinne matkattiin laivalla puoli tuntia ja ensi vaikutelma toi mieleen Suomenlinnan. Tarkemman tutustumisen perusteella linnoitus on Suomenlinnaa varhaisempi ja pienempi.
Pakettiin kuului draamaopastus eli esittäjien mukaan "show". Se alkoi alkuperäisen Älvsborgin ensimmäisistä ja toisista lunnaista, jotka 1500- ja 1600-luvun taitteeseen päätyneille sukututkijoille ovat tuttuja. Mutta vasta nyt yhdistin ne viikinkiajan danegeldiin, jonka saatuaan tanskalaiset lupasivat lähteä Englannista kotiin. Ja tulivat myöhemmin uudelleen. Neljä sataa vuotta myöhemmin lupasivat ruotsalaisille Älvsborgin linnoituksen rahaa vastaan. Ja valtasivat sen sitten uudelleen.
Mantereelle palattuani vingutin kaupunkikorttiani päästäkseni minijunalla kaupunkikierrokselle. Aikamoista rytyytystä mukulakivillä! Sitten kipin kapin taideteolliseen Röhsska museetiin, jossa kehdattiin rahastaa vaihtuvasta näyttelystä, vaikka 2/3 museosta oli kiinni. Kipin kapin pois.
Ratikalla Klippanille, jossa ehdin piipahtamaan Röda Sten Konsthallissa. Kannatti. Koettavana oli Janet Cardiffin The Forty Part Motet, jossa 40 kaiuttimesta kaikuu kuorosävellys vuodelta 1573. Ei aivan keskiaikaista, mutta mieleen tuli, että Vapriikin pyhiinvaellusnäyttelyn "saapuminen kohteeseen" -vaiheessa joku musiikkipläjäys olisi voinut kohottaa tunnelmaa.
Varsinainen syy ratikoida Klippanille oli palata aamun puolustusrakenneteemaan katsastamalla sen lunnaiden arvoisen Älvsborgin jäänteet. Onneksi olin löytänyt historiablogin kuvauksen paikasta ja ottanut tulosteen mukaan. Muuten en olisi astunut tälle pihalle...
lähtenyt nousemaan näitä portaita...
seurannut tätä polkua...
Vasta mutkan takana olleissa portaissa oli pieni infokyltti.
Ja tältä ylhäällä näytti. Useista tägeistä päätelleen ainakin joku ryhmä käy rauniolla toisinaan.
Toisin kuin seuraava kohde: Nya Älvsborg. Sinne matkattiin laivalla puoli tuntia ja ensi vaikutelma toi mieleen Suomenlinnan. Tarkemman tutustumisen perusteella linnoitus on Suomenlinnaa varhaisempi ja pienempi.
Pakettiin kuului draamaopastus eli esittäjien mukaan "show". Se alkoi alkuperäisen Älvsborgin ensimmäisistä ja toisista lunnaista, jotka 1500- ja 1600-luvun taitteeseen päätyneille sukututkijoille ovat tuttuja. Mutta vasta nyt yhdistin ne viikinkiajan danegeldiin, jonka saatuaan tanskalaiset lupasivat lähteä Englannista kotiin. Ja tulivat myöhemmin uudelleen. Neljä sataa vuotta myöhemmin lupasivat ruotsalaisille Älvsborgin linnoituksen rahaa vastaan. Ja valtasivat sen sitten uudelleen.
Mantereelle palattuani vingutin kaupunkikorttiani päästäkseni minijunalla kaupunkikierrokselle. Aikamoista rytyytystä mukulakivillä! Sitten kipin kapin taideteolliseen Röhsska museetiin, jossa kehdattiin rahastaa vaihtuvasta näyttelystä, vaikka 2/3 museosta oli kiinni. Kipin kapin pois.
Ratikalla Klippanille, jossa ehdin piipahtamaan Röda Sten Konsthallissa. Kannatti. Koettavana oli Janet Cardiffin The Forty Part Motet, jossa 40 kaiuttimesta kaikuu kuorosävellys vuodelta 1573. Ei aivan keskiaikaista, mutta mieleen tuli, että Vapriikin pyhiinvaellusnäyttelyn "saapuminen kohteeseen" -vaiheessa joku musiikkipläjäys olisi voinut kohottaa tunnelmaa.
Varsinainen syy ratikoida Klippanille oli palata aamun puolustusrakenneteemaan katsastamalla sen lunnaiden arvoisen Älvsborgin jäänteet. Onneksi olin löytänyt historiablogin kuvauksen paikasta ja ottanut tulosteen mukaan. Muuten en olisi astunut tälle pihalle...
lähtenyt nousemaan näitä portaita...
seurannut tätä polkua...
Vasta mutkan takana olleissa portaissa oli pieni infokyltti.
Ja tältä ylhäällä näytti. Useista tägeistä päätelleen ainakin joku ryhmä käy rauniolla toisinaan.