Ylistaron Mäki-Horellissa 1800-luvun lopussa asuneen Kalle Fredrik Kallenpoika Hakalan tai Rostedtin ja Maria Juhontyttären lapsista neljä lähti Amerikkaan.
Kalle Villehart (s. 14.8.1882 Kokemäki) lähti vuoden 1902 paikkeilla. Hänet ilmoitti vastaanottajaksi serkku Frans Werner Tanskila 10.6.1903 ja vuonna 1877 syntynyt sisaren- tai veljenpoika Kalle Sakarias Wickström, joka oli ottanut passin 18.08.1905 ja saapui Quebeciin 9.9.1905. Kalle oli vastaanottajana myös 20 vuotta ja 9 kuukautta vanhalle Fanny Aurora Niemiselle, joka tuli maahan 20.12.1903. Fanny oli syntynyt Kokemäellä 20.2.1883 ylistarolaisen nahkurin Heikki Niemisen ja vaimonsa Johanna Aurora Kallentyttären tyttäreksi.
Kalle eli nyt Charles Rostedt asui vuonna 1910 Emily-vaimon ja 3-vuotiaan Carl-pojan kanssa Minneapoliksessa. Charles oli englanninkielentaitoinen ja töissä boilerin tekijänä rautateillä. Hän oli jo ottanut Yhdysvaltojen kansalaisuuden. Vaimon nimi ensimmäisen maailmansodan kutsuntakortissa on muodossa Emeline ja Charles boilerintekijä. Vuoden 1920 väestönlaskennassa lasta ei mainita ja vuonna 1930 Charlesilla on vaimo nimeltä Katherine. Charles teki tuolloin edelleen boilereita.
Kallen sisko Fanny Maria Rostedt (s. 12.2.1885 Kokemäki) otti passin 15.7.1903 ja tuli Yhdysvaltoihin vuoden 1904 paikkeilla. Pari vuotta tämän jälkeen hän meni naimisiin suomalaisen John Salan kanssa. Tämä oli räätäli.
Fanny lähti käymään Suomessa. Palatessa 12.8.1909 hänellä oli mukana 2-vuotias Yhdysvalloissa syntynyt tytär Allie (?), Suomessa syntynyt 4 kuukautta vanha tytär Auli sekä 17-vuotias sisarensa Varma Hakala. Ikänsä puolesta Allie on muissa lähteissä esiintyvä Miriam, joka High Schoolinsa vuosikirjassa vuonna 1924 esiintyi oikealla näkyvällä kuvalla.
Fanny ja John asuivat ainakin vuosina 1920 ja 1930 Minneapoliksessa. Miriamin ja Aulin, joka Amerikassa oli Aileen, lisäksi perheessä oli poika Eino (s. 25.12.1910) ja tytär Lillian (s. ~1918). Eino joutui armeijaan 23.3.1942, jolloin hän oli jo naimisissa. Hän kuoli Los Angelesissa 8.12.1866. Äitinsä Fanny oli kuollut Minnesotassa 24.6.1961.
Kallen, Fannyn ja Varman sisko Alma Aliina Hakala (s. 22.4.1894 Kokemäki) tuli Philadelphian satamaan 5.12.1911 ilmoittaen vastaanottajakseen siskonsa miehen John Salan.
Lähteet:
Kokemäki rippikirja 1881-1890 s. 339, 430
Ancestry.com. Border Crossings: From Canada to U.S., 1895-1956
Siirtolaisuusinstituutti passiluettelo
Ancestry.com. 1910 United States Federal Census (Year: 1910; Census Place: Minneapolis Ward 4, Hennepin, Minnesota; Roll T624_701; Page: 12B; Enumeration District: 72; Image: 878.)
Minneapolis Naturalizations, 1890-1965
Ancestry.com. World War I Draft Registration Cards, 1917-1918 (Registration Location: Hennepin County, Minnesota; Roll 1675614; Draft Board: 4.)
Ancestry.com. 1920 United States Federal Census (Year: 1920;Census Place: Minneapolis Ward 5, Hennepin, Minnesota; Roll T625_834; Page: 14B; Enumeration District: 98; Image: 563.)
Ancestry.com. 1930 United States Federal Census (Year: 1930; Census Place: Minneapolis, Hennepin, Minnesota; Roll 1092; Page: 2A; Enumeration District: 57; Image: 102.0)
Ancestry.com. 1920 United States Federal Census (Year: 1920;Census Place: Minneapolis Ward 4, Hennepin, Minnesota; Roll T625_833; Page: 12B; Enumeration District: 72; Image: 868.)
Ancestry.com. 1930 United States Federal Census (Year: 1930; Census Place: Minneapolis, Hennepin, Minnesota; Roll 1092; Page: 10A; Enumeration District: 65; Image: 370.0.)
Ancestry.com. Minnesota Death Index, 1908-2002
Ancestry.com. U.S. School Yearbooks (Minnesota, Minneapolis, North High School, 1924)
National Archives and Records Administration. U.S. World War II Army Enlistment Records, 1938-1946
Ancestry.com. California Death Index, 1940-1997 (Place: Los Angeles; Date: 8 Dec 1966; Social Security: 475092956.)
Ancestry.com. Philadelphia Passenger Lists, 1800-1945 ( Roll T840_98; Line: 2.)
lauantai 18. syyskuuta 2010
Pari vanhaa juttua
"Onkos maapallo pyöreä? " kysyi kerran jokseenkin päissään oleva mies muutamelta sivukulkevalta.
" Pyöreä kaiketi se lienee koska ette sen päällä seisallanne tahdo pysyä", oli vastaus.
Eräs mies, jolle kaikki yritykset huonosti onnistui, sanoi kerran tuskissansa: "Jos minä olisin ruvennut hattumaakariksi, niin olisivat varmaankin kaikki ihmiset syntyneet ilman päätä."
Nämä löytyivät kirjan Yhteinen Historia kansa-koulujen tarpeeksi (1847) loppukaneettina.
(Onko nykyajan koulukirjoissa (tarpeeksi) huumoria?)
" Pyöreä kaiketi se lienee koska ette sen päällä seisallanne tahdo pysyä", oli vastaus.
Eräs mies, jolle kaikki yritykset huonosti onnistui, sanoi kerran tuskissansa: "Jos minä olisin ruvennut hattumaakariksi, niin olisivat varmaankin kaikki ihmiset syntyneet ilman päätä."
Nämä löytyivät kirjan Yhteinen Historia kansa-koulujen tarpeeksi (1847) loppukaneettina.
(Onko nykyajan koulukirjoissa (tarpeeksi) huumoria?)
perjantai 17. syyskuuta 2010
Keskustelua toisaalla
Sukupuoliroolien epäjohdonmukaisuuksiin keskittyvä Myytinmurtaja oli kirjoittanut äskettäin julkistetusta oppikirjatutkimuksesta ja saanut tekstiinsä runsaasti kommentteja. Valikoituja otteita keskustelusta:
Kalastusta ja penkkiurheilua harrastava Tomi: "Joissakin aiheissa miehet pakosti nousevat esille, esim. historiassa ja erityisesti tieteen historiassa. Ei kai sellaisissa tilanteissa pakolla ruveta vääntämään naisesimerkkejä."
Myytinmurtaja: "Niin, siis - nimenomaan "historiassahan" noin puolet ihmiskunnasta oli naisia. (Historian Superstaroista tunnetaan toki vain ne miehenpuolet, mutta niitä tyyppejähän oli joka tapauksessa vain kourallinen maapallon kaikkien aikojen koko ihmispopulaatiosta.) Mitä Kuuluisiin Ukkeleihin tulee, niin alalta kuin alalta löytyy suurelle yleisölle tuntemattomia naistekijöitä. Heistä ei vain ole ollut tapana pitää melua."
Anonyymi: "Kröhöm.. Tuskin ketään kiinnostaa jokin lady butterfly tutkimassa hevosten paskaa. Sillä ei ole ollut historiaan mullistaa arvoa, siksi naisia ei ole suurissa tutkijoissa, poikkeuksiakin löytyy kuten Curie, mutta huomaa että hänen keksintönsä todella on MERKITTÄVÄ. Saat tietysti palvoa pitsin nyplääjiä ihan vapaastai , mutta turha tulla änkyröimään niitä historian suurmiesten joukkoon. "
T: "Valitettavasti kouluhistoria keskittyy menneisyyden merkkitapahtumiin ja mullistuksiin. Niissä miehet ovat monesti hyvin keskeisessä roolissa." "Yleensä alaa esiteltäessä otetaan esille vain merkittävimmät henkilöt. "
M: "Ei, Tomi. Kyllä historianopetuksessa on viimeisten vuosikymmenten aikana painotettu ihan myös sitä oikeitten ihmisten (versus kuninkaitten) elämää. Sankarinpalvonta-tyylinen historianopetus taitaa olla tyyliin viisikymmenluvun juttu."
T: "Kyllä minulle kerrottiin historiassa, kreikkalaisfilosofeista, Rooman keisareista, suurista löytö retkistä, uskonpuhdistuksesta ja maailman sodista (myös muista sodista). Tavallisen kansan historia jäi kohtalaisen vähäiselle käsittelylle. Tämä siis oli 90-luvun opetusta. "
M: "Tomi, historianopetus on muutakin kuin vain tietyn, kaanoninmukaisen ukkolauman edesottamusten kuvaamista. Minä puhun - ja polarcontrolkin olettaakseni puhuu - paradigman muutoksesta, uudesta katsantokannasta. Siis niin, että yleishissassa on syytä kertoa enemmän vaikkapa Valistuksen ajan normi-ihmisen elämästä noin yleensä, eikä välttämättä sataa sivua juuri de Lavoisierista, kuuluisa setä eli ei.
Esimerkiksi se on mielenkiintoinen kysymys, jotta miksi tietyillä väestönosilla oli mahdollisuus 1700-luvulla paneutua luonnontieteisiin (no, niiksi me niitä nykyisin kutsumme), ja suurimmalla osalla ei.
Minä siis perään köyhien ja naisten historiaa. No sehän on itse asiassa täysin sama historia. "
A: "Niin, postmodernissa historiantutkimuksessa nämä ovat jo. Ja jälki sen mukaista.. No voisinhan minäkin alkaa kirjoittamaan sukuni historiaa, jossa olemme aina olleet köyhempiä kuin Manniset, voivoi. "
M: "Täällä on sulle mieleistäsi historiankirjoitusta. "
Eilen ensimmäisellä luennolla
HY AY Hhs 110 Historiantutkimuksen johdantokurssi, syksy 2010
En suoraan sanottuna päässyt kärryille. Olo oli (ikävästi) kuin markkinoinnin perusteiden luennolla LTKK:ssa lukuvuonna 1990-91. Kaikki kuullosti itsestäänselvyydeltä, enkä koskaan päässyt kurssista läpi.
Järkevimmät muistiinpanoni näyttäisivät olevan "kriittisyys", "absoluuttista totuutta ei ole" ja "tulee pitää ero lähteiden ja tutkimuskirjallisuuden välillä". Paljon puhuttu tutkimusprosessi koostui otsikoista "Tavoitteet ja tehtävät", "Kysyminen jne.", "Valinta ja rajaus" sekä "Dokumentointi, todistaminen ja perustelu". Prosessiin palataan myöhemmin, sitten kun esseetehtävä on palautettu. Järjestyksellä varmaankin pedagoginen peruste.
(Jos tänne sattuu eksymään joku samalla luennolla ollut niin tiedoksi, että salissa kierrätetystä tamperelaisten Praeceptasta on hieman tuoreempi versio verkossa.)
Luentojen lisäksi kurssiin kuuluu opastetut käynnit Kansalliskirjastoon ja Kansallisarkistoon. En sano, ettenkö voisi oppia jotain uutta, mutta taidan silti jättää väliin. (Suomalaisessa sananlaskussa ylpeys kävi minkä edellä?)
Kronologiatentin rakenne paljastui vihdoin. Joko 20 tai 40 monivalintakysymystä. Pitää läpäistä ja tulos voi "subjektiivisella painoarvolla" vaikuttaa loppuarvosanaan. Yhtä läpinäkyvä ja selvä systeemi kuin työnantajani palkitsemispolitiikka. Turha tuon jälkeen oli kysyä kuinka paljon vaikutusta on esseetehtävällä versus lopputentillä.
Esseetehtävä on pienoiselämäkerta isovanhemmasta. Tekisi mieli fuskata ja tarjota isovanhemman vanhempaa. Niistä olisi kaksi käypää tekstiä ja yksi korjattavissa oleva. Isoisän elämän olen kirjannut vuoteen 1944 asti. Sadasta kirjan sivusta voisi vähän lyhentää ja sitten tarvittaisiin enää nafti 60 vuotta lisää. Ai niin, valinta ja rajaus. Sekä kriittisyys.
torstai 16. syyskuuta 2010
Vielä kerran rajanvetoja
"Kaikkia historiaa koskevia tutkimuksia voidaan kyllä perustellusti pitää historian esityksinä, mutta valtaosa historian esityksistä jää yhtä perustellusti historiantutkimuksen ulkopuolelle." "Historiantutkimuksen sen sijaan erottavat muista historiankirjoituksen lajeista juuri tieteellisen työskentelyn periaatteet." "Mutta mikä historiaa koskeva esitys sitten on tieteellinen ja mikä ei? ... historiantutkijalle on perusteltua esittää tietoteoreettinen vaatimus, että hänen on nimenomaisesti argumentoitava tutkimustulostensa puolesta. Historiantutkija myös tietää, että hän ei saa esittää perustelemattomia väitteitä. ... Historiantutkijan kokonaistulkinnan on oltava johdonmukainen ja sisäisesti ristiriidaton."
Jorma Kalela: Historiantutkimus ja historia s. 47, 62, 162
"Yksi historiantutkijan harrastajasta erottava piirre onkin se, että tutkijan on aina ilmoitettava lähteensä. Tässä suhteessa myös historiantutkijan ja toimittajan työt eroavat toisistaan." "Kaikessa tieteellisessä tutkimuksessa vaaditaan tietojen luotettavuutta, verifioitavuutta ja edustuksellisuutta."
Marjatta Hietala: Mitä tutkia ja miten?
Historioitsijan arki & tutkimuksen prosessi s. 17, 22
Historioitsijan arki & tutkimuksen prosessi s. 17, 22
"Monelle historianharrastajalle historia on vain kuvailevaa kertomusta, joka karttuu kerronnan ja erilaisten kokemusten kautta, eikä menneisyyden hahmottamiseen tarvita teoreettisia lähtökohtia. Riittää, kun kertoo miten asiat ovat oikeastaan olleet eli Leopold von Ranken sanoin "wie es eigentlich gewesen ist". Yhä useammat tutkijat ovat hylänneet rankelaiset lähtökohdat huomatessaan, ettei menneisyyden rekonstruoiminen ole koskaan mahdollista. Historiantutkija voi vain lähestyä menneisyyden tapahtumaa ja väittää tietyllä todennäköisyydellä, miten asiat ovat saattaneet olla."
Marjatta Hietala: Mitä tutkia ja miten?
Historioitsijan arki & tutkimuksen prosessi s. 21
Historioitsijan arki & tutkimuksen prosessi s. 21
"Harjaantunut historioitsija on yhtä varma tulkintojensa epävarmuudesta kuin aloittelijakin. Ammattilainen eroaa aloittelijasta siinä, että hän ei pidä työssään kohtaamaansa epävarmuutta omana vikanaan, hairahdu pitämään itseänsä kyvyttömänä ihmisenä."
Markku Hyrkkänen: Historian arvo ja viehätys.
Tutkijan kirja s. 187
Tutkijan kirja s. 187
"Historiantutkimukselle on ominaista se, että välillä tutkimuksen eteneminen puuroutuu. ... Tämän tiedostaminen ja hyväksyminen helpottaa kohtaamaan tutkimukseen valitettavasti kuuluvaa ahdistusta. Ehkä tämä on asia, joka erottaa ammattitutkijan opiskelijasta - ammattihistorioitsija tietää ahdistuksen odottavan ja on valmiimpi kohtaamaan sen."
Autio, Katajala-Peltomaa, Vuolanto: Ongelma, oivallus ja onnistumisen ilo.
Historioitsijan arki & tutkimuksen prosessi s. 151
Historioitsijan arki & tutkimuksen prosessi s. 151
Yhteistyö on iloinen asia ja kirjastot hienoja paikkoja
Kirjoitusprojektini ei ole edennyt kuukausiin, joten projektikatsauksia ei ole ollut järkeä julkaista. Mutta jos keskitytään pieniin onnistumisiin...
Jo jokin aika sitten kuvittelin saaneeni Sonnenburgin problematiikan hallintaan. Mutta kun lauantaiaamuna sitä väänsin kirjaan sopivaksi tekstiksi, tuntui että edelleen puuttui jotain. Googlella tuli lupaava osuma. Löytö oli erinomainen, väitöskirja, joka käsitteli oikeaa aikaa ja paikkaa (Adamson, Andres: Hertsog Magnus ja tema "Liivimaa kuningriik"). Pikkiriikkinen ongelma syntyi kuitenkin kielestä. Siitä sain juuri sen verran tolkkua, että tiesin missä olivat kriittiset kohdat ja tajusin myös monen muun luvun sisältävän hyödyllistä tietoa. Kielitaitoa ei minuuteissa eikä päivissä tekaista, mutta eräs ystävä tarjosi kääntäjäksi äitiään. Voisi olla myös hyödyllistä ottaa tekijään itseensä yhteyttä, tämä edelleen harkinnassa.
Maanantaina oli blogitekstinä asiaa registratuurasta. Sain siihen Anu Lahtiselta arvokkaita kommentteja, joiden perusteella lähetin jo samana päivänä tiedustelun Riksarkivetiin. He olivat yhtä tehokkaita kuin aiemminkin ja jo keskiviikkona postilaatikkooni (ilman kustannuksia!) lennähti ote registratuuran henkilöhakemistosta. Kaksi ensimmäistä sivua Sonnenburgin aikaa, joten ainakin minulla on nyt Almquistin kirjan lisäksi toinenkin lähteentapainen sille, että Olof Ångerman siellä tosiaan huseerasi.
Tiistaina käväisin pitkästä aikaa SSS:n kirjastossa, sillä tiesin siellä saavani käsiini tänä vuonna ilmestyneen Jan Bruniuksen kirjan Vasatidens samhälle. En vägledning till arkiven 1520-1620 i Riksarkivet (Skrifter utgivna av Riksarkivet nr 32). Pelkällä selauksellakin löytyivät kriittiset lauseet "Riksregistraturet har vissa luckor. De brev som gällde fogdarna och deras skatteuppbörd skrevs inte alltid in i registraturet utan finns oftast enbart bevarade i avskrifter som bilagor till fogderägenskaperna." , jotka vahvistivat maanantaina esittämäni arvailut. Kun puolellani on kaksi ruotsalaista ja yksi hyvinkääläinen niin uskallan olla eri mieltä kuin yksi yksilö, joka saa kuvitella minut höpsöksi sukututkijaksi, jos niin haluaa.
SSS:n kirjastossa käynti säästi suunnitellun Balttia-kirjasto vierailun. Molempien kirjastoluetteloissa oli samat puhtaaksikirjoitetut maakirjat Saarenmaalta, jotka sain SSS:n kirjastosta kotiin lainaksi. Esittelytekstit viroksi ja saksaksi, tilit saksaksi. Joko tekstiä oli modernisoitu tai sitten Porissa opetettiin 1960-luvulla erittäin vanhanaikaista saksaa. Äitini nimittäin innostui ja onnistui kääntämään ravintolaruokaa odottaessamme verotavaroista kolmenlaista sianlihaa ja olisi varmaan jatkanut ruokatavaroita eteenpäin ellen olisi kiskonut kirjaa käsistään.
Kokeilin myös onniarvoon hyllysurffausta SSS:n kirjaston Balttian kohdalla. Täysosuma! Suomeksi käännetty Balthasar Russowin Liivinmaan kronikka, joka kattaa oikean ajan ja kuvaa asioita suunnilleen niin kuin Olofini ne on kokenut tai kuullut. Moderneissa historiankirjoissa on herkullisimmat tapahtumat (kuten Tallinan linnaan hyökkäys käymäläkuiluihin laskettuja köysiä myöten) kirjoitettu kronikkoja lähteenä käyttäen, joten mielekkäämpää käyttää niitä suoraan. Viikonloppuna olin jo ehtinyt lukea toista kronikkaa, jonka englanninkielinen käännös on julkaistu verkossa, mutta suomenkielinen oli vielä parempi juttu.
Eilen onnistuin myös ilmoittautumaan lauantaiselle Siuntion retkelle eli pääsen taas maisemiin, joissa Olof liikkui! Jos vaan saisin sen kirjoittamispuolen aikaiseksi, niin kyllä tästä aktiviteetista jonkinlainen 1500-luvun sekasalaatti tulee.
Jo jokin aika sitten kuvittelin saaneeni Sonnenburgin problematiikan hallintaan. Mutta kun lauantaiaamuna sitä väänsin kirjaan sopivaksi tekstiksi, tuntui että edelleen puuttui jotain. Googlella tuli lupaava osuma. Löytö oli erinomainen, väitöskirja, joka käsitteli oikeaa aikaa ja paikkaa (Adamson, Andres: Hertsog Magnus ja tema "Liivimaa kuningriik"). Pikkiriikkinen ongelma syntyi kuitenkin kielestä. Siitä sain juuri sen verran tolkkua, että tiesin missä olivat kriittiset kohdat ja tajusin myös monen muun luvun sisältävän hyödyllistä tietoa. Kielitaitoa ei minuuteissa eikä päivissä tekaista, mutta eräs ystävä tarjosi kääntäjäksi äitiään. Voisi olla myös hyödyllistä ottaa tekijään itseensä yhteyttä, tämä edelleen harkinnassa.
Maanantaina oli blogitekstinä asiaa registratuurasta. Sain siihen Anu Lahtiselta arvokkaita kommentteja, joiden perusteella lähetin jo samana päivänä tiedustelun Riksarkivetiin. He olivat yhtä tehokkaita kuin aiemminkin ja jo keskiviikkona postilaatikkooni (ilman kustannuksia!) lennähti ote registratuuran henkilöhakemistosta. Kaksi ensimmäistä sivua Sonnenburgin aikaa, joten ainakin minulla on nyt Almquistin kirjan lisäksi toinenkin lähteentapainen sille, että Olof Ångerman siellä tosiaan huseerasi.
Tiistaina käväisin pitkästä aikaa SSS:n kirjastossa, sillä tiesin siellä saavani käsiini tänä vuonna ilmestyneen Jan Bruniuksen kirjan Vasatidens samhälle. En vägledning till arkiven 1520-1620 i Riksarkivet (Skrifter utgivna av Riksarkivet nr 32). Pelkällä selauksellakin löytyivät kriittiset lauseet "Riksregistraturet har vissa luckor. De brev som gällde fogdarna och deras skatteuppbörd skrevs inte alltid in i registraturet utan finns oftast enbart bevarade i avskrifter som bilagor till fogderägenskaperna." , jotka vahvistivat maanantaina esittämäni arvailut. Kun puolellani on kaksi ruotsalaista ja yksi hyvinkääläinen niin uskallan olla eri mieltä kuin yksi yksilö, joka saa kuvitella minut höpsöksi sukututkijaksi, jos niin haluaa.
SSS:n kirjastossa käynti säästi suunnitellun Balttia-kirjasto vierailun. Molempien kirjastoluetteloissa oli samat puhtaaksikirjoitetut maakirjat Saarenmaalta, jotka sain SSS:n kirjastosta kotiin lainaksi. Esittelytekstit viroksi ja saksaksi, tilit saksaksi. Joko tekstiä oli modernisoitu tai sitten Porissa opetettiin 1960-luvulla erittäin vanhanaikaista saksaa. Äitini nimittäin innostui ja onnistui kääntämään ravintolaruokaa odottaessamme verotavaroista kolmenlaista sianlihaa ja olisi varmaan jatkanut ruokatavaroita eteenpäin ellen olisi kiskonut kirjaa käsistään.
Kokeilin myös onniarvoon hyllysurffausta SSS:n kirjaston Balttian kohdalla. Täysosuma! Suomeksi käännetty Balthasar Russowin Liivinmaan kronikka, joka kattaa oikean ajan ja kuvaa asioita suunnilleen niin kuin Olofini ne on kokenut tai kuullut. Moderneissa historiankirjoissa on herkullisimmat tapahtumat (kuten Tallinan linnaan hyökkäys käymäläkuiluihin laskettuja köysiä myöten) kirjoitettu kronikkoja lähteenä käyttäen, joten mielekkäämpää käyttää niitä suoraan. Viikonloppuna olin jo ehtinyt lukea toista kronikkaa, jonka englanninkielinen käännös on julkaistu verkossa, mutta suomenkielinen oli vielä parempi juttu.
Eilen onnistuin myös ilmoittautumaan lauantaiselle Siuntion retkelle eli pääsen taas maisemiin, joissa Olof liikkui! Jos vaan saisin sen kirjoittamispuolen aikaiseksi, niin kyllä tästä aktiviteetista jonkinlainen 1500-luvun sekasalaatti tulee.
keskiviikko 15. syyskuuta 2010
Kansallisarkisto juhli
Jollain, ei niin kaukaisella, käynnillä Kansallisarkistossa luettelohuoneeseen kuului juhlinnan äänet epätavallisesta suunnasta. Päivystäjä kertoi käynnissä olevan juhlat henkilöstölle Kansallisarkiston rakennuksen merkkipäivän kunniaksi.
Lieneekö sitten osa juhlintaa, että digitaaliarkiston seurakuntavaltaiseen uutuuslistaan ilmaantui Valtionarkiston rakennuspiirrustuksia polulle Rakennushallitus > Rakennushallituksen piirustukset II (kokoelma) > Kirjastot ja arkistot >. Alla ote yhdestä näistä.
Lieneekö sitten osa juhlintaa, että digitaaliarkiston seurakuntavaltaiseen uutuuslistaan ilmaantui Valtionarkiston rakennuspiirrustuksia polulle Rakennushallitus > Rakennushallituksen piirustukset II (kokoelma) > Kirjastot ja arkistot >. Alla ote yhdestä näistä.
Ukkosia ja tilastoja
Kesän 2010 ukkoset ovat nyt mennyttä, kun on kerran kesäkin. Jonka aikana kerroin kesän 1761 ukkoskuolemista. Väliin jää pari vuosisataa, jolloin ukkosti myös.
Vuosien 1894, 1896, 1897, 1898, 1899, 1900, 1901, 1902 osalta on melko vaivattomasti tarkistettavissa missä ukkosti ja kuinka kauan, sillä tuolloisen havaintoverkoston raportteja julkaistiin koottuna Suomen tiedeseuran julkaisuun Bidrag till kännedom af Finlands natur och folk.
Osassa 59 on 2686 ukkoshavaintoa vuodelta 1894. Mukana on myös lista 225:sta vapaaehtoisista raportoijasta, joiden ansiosta tiedämme toukokuun 12:sta päivän osalta esimerkiksi ukkostaneen Kokemäellä:
Vuosien 1896, 1897, 1898, 1899 tiedot ovat osassa 62 ja 1900, 1901, 1902 osassa 64, jossa on myös tilastoa vuosien 1891-1900 kuolleisuudesta.
Tilastoista ja kuolleisuudesta puheen ollen... Wikisourcesta löytyi P. Wargentinin vuonna 1767 julkaistu teksti Uti hvilka Månader flera Människor årligen födas och dö i Sverige. Kotuksen Varhaisnykysuomen korpuksessa puolestaan Paavo Tikkasen Suomen Suuriruhtinanmaan Nykynen Tilasto (1848) ja Väki-luvun ja Asukas-vaiheiden suhteita Suomessa (1859)
Vuosien 1894, 1896, 1897, 1898, 1899, 1900, 1901, 1902 osalta on melko vaivattomasti tarkistettavissa missä ukkosti ja kuinka kauan, sillä tuolloisen havaintoverkoston raportteja julkaistiin koottuna Suomen tiedeseuran julkaisuun Bidrag till kännedom af Finlands natur och folk.
Osassa 59 on 2686 ukkoshavaintoa vuodelta 1894. Mukana on myös lista 225:sta vapaaehtoisista raportoijasta, joiden ansiosta tiedämme toukokuun 12:sta päivän osalta esimerkiksi ukkostaneen Kokemäellä:
Kl. 11.55—12 f. m. öfver Kumo (åskslag antände ett fähus och splittrade telefonstolpar), Hvittis, Lavia, Ikalis och Sideby.Eli voisi "näppärästi" kerätä tietoja paikallistasolta. (Alkuperäiset paikalliset raportitkin ehkä tallessa jossain?)
Vuosien 1896, 1897, 1898, 1899 tiedot ovat osassa 62 ja 1900, 1901, 1902 osassa 64, jossa on myös tilastoa vuosien 1891-1900 kuolleisuudesta.
Tilastoista ja kuolleisuudesta puheen ollen... Wikisourcesta löytyi P. Wargentinin vuonna 1767 julkaistu teksti Uti hvilka Månader flera Människor årligen födas och dö i Sverige. Kotuksen Varhaisnykysuomen korpuksessa puolestaan Paavo Tikkasen Suomen Suuriruhtinanmaan Nykynen Tilasto (1848) ja Väki-luvun ja Asukas-vaiheiden suhteita Suomessa (1859)
tiistai 14. syyskuuta 2010
Leikkeitä alkusyksyn lehdistä
Viime viikon Talouselämä esitteli vuoden liikemieheksi valitun John Nurmisen. Hänen luotsaamansa yhtiön työpaikkaruokalaa koristavat vanhat merikartat ja yksi neuvotteluhuone on saanut sisuksensa aidon 1800-luvun höyrylaivan salongista. John Nurmisen säätiö on kustantanut monia hienoja kirjoja merihistoriasta ja Nurminen toteaa "Minulla on suuri himo kirjoittaa vielä merenkulun historiasta. Se on hyvää eläkehommaa, johon ei vielä ole aikaa tarpeeksi."
Saman numeron kirja-arvostelusivulla käsiteltiin Raija Orasen uutuus Metsästäjän sydän, korostaen sen toista päähenkilöä, talouselämässä vaikuttanutta Hjalmar Linderiä. Kirjaa luonnehditaan positiivisesti ja samoin tehtiin Hesarin kulttuurisivuilla 29.8. Itse aloitin kirjan lukemisen, mutta en jaksanut kuin Mannerheimin avioliittoon asti. Nämä miehet eivät vieneet minua mukanaan.
Hesarista (28.8.2010) tuli repäistyä myös juttu 120 vuotta sitten Suomeen iskeneestä hirmumyrskystä . Meteorologi Pauli Jokinen oli tutkinut sitä gradussaan. Ajan tuulimittarien tulokset olivat epäluotettavia, mutta Jokinen oli kaikkia mahdollisia lähteitä käyttäen arvioinut keskituulen nopeuden olleen Itämerellä 30-35 metriä sekunnissa ja maa-alueilla 17-23 m/s. Oikealla ajan raportointia, Uusi Suometar 29.8.1890.
Tekniikka & Talous puffasi 20.8. Tekniikan Historian Seuraa, joka oli mukana tuolloin Tampereella käynnissä olleen kokouksen Reusing The Industrial Past järjestämisessä. Seuralla on noin 300 henkilöjäsentä ja nuoria tekniikan opiskelijoita toivotaan mukaan toimintaan. (Hyvä ettei yli vuosikymmen sitten valmistuneen diplomi-insinöörin tarvitse liikauttaa eviään.)
Helsingin pitäjän kirkossa käydessäni nappasin mukaan seurakuntalehden Vantaan Lauri päiväyksellä 26.8.2010. Siinä esiteltiin yleisöltä suljettua Keskusrikospoliisin rikosmuseota. Jutussa todetaan "Tekninen rikostutkinta voidaan laskea alkaneeksi Suomessa 1800-luvun lopulla, jolloin rikoksiin syyllistyneitä alettiin valokuvata." Hmmm... eikö tekniseksi tutkinnaksi voitaisi laskea myös veritahrojen analysointi?
Saman numeron kirja-arvostelusivulla käsiteltiin Raija Orasen uutuus Metsästäjän sydän, korostaen sen toista päähenkilöä, talouselämässä vaikuttanutta Hjalmar Linderiä. Kirjaa luonnehditaan positiivisesti ja samoin tehtiin Hesarin kulttuurisivuilla 29.8. Itse aloitin kirjan lukemisen, mutta en jaksanut kuin Mannerheimin avioliittoon asti. Nämä miehet eivät vieneet minua mukanaan.
Hesarista (28.8.2010) tuli repäistyä myös juttu 120 vuotta sitten Suomeen iskeneestä hirmumyrskystä . Meteorologi Pauli Jokinen oli tutkinut sitä gradussaan. Ajan tuulimittarien tulokset olivat epäluotettavia, mutta Jokinen oli kaikkia mahdollisia lähteitä käyttäen arvioinut keskituulen nopeuden olleen Itämerellä 30-35 metriä sekunnissa ja maa-alueilla 17-23 m/s. Oikealla ajan raportointia, Uusi Suometar 29.8.1890.
Tekniikka & Talous puffasi 20.8. Tekniikan Historian Seuraa, joka oli mukana tuolloin Tampereella käynnissä olleen kokouksen Reusing The Industrial Past järjestämisessä. Seuralla on noin 300 henkilöjäsentä ja nuoria tekniikan opiskelijoita toivotaan mukaan toimintaan. (Hyvä ettei yli vuosikymmen sitten valmistuneen diplomi-insinöörin tarvitse liikauttaa eviään.)
Helsingin pitäjän kirkossa käydessäni nappasin mukaan seurakuntalehden Vantaan Lauri päiväyksellä 26.8.2010. Siinä esiteltiin yleisöltä suljettua Keskusrikospoliisin rikosmuseota. Jutussa todetaan "Tekninen rikostutkinta voidaan laskea alkaneeksi Suomessa 1800-luvun lopulla, jolloin rikoksiin syyllistyneitä alettiin valokuvata." Hmmm... eikö tekniseksi tutkinnaksi voitaisi laskea myös veritahrojen analysointi?
Tapahtui kesällä 1805
Lainattuna suoraan Satakunnan numerosta 6.2.1890
"Torppari Samuli Santamäki, Nurkilan kylästä Perniön pitäjässä, oli kirkonvarkauden ja muiden konnantekoinsa takia vankina Turun linnassa kesällä 1805 Kun Samuli Santamäki Kesäkuun 15 päivänä oli toisien vankien ja vahdin seuraamana ulkona, valitti hän olevansa kipiä ja 19 p:n aamulla ilmoitettiin kuolleeksi. Linnan vahtimestari Kaarlo Fredrik Kajander otti vanginvartija Juho Simolinin ja Matti Pelanderin sekä monen muun läsnäollessa rautapultit pois kuolleen Santamäen jaloista ja nostatti ruumiin puumajaan, jonka ovi lukittiin esilukolla. Höyläämättömistä laudoista kyhättiin heti ruumisarkku, mutta niin hatara, että ruumis hyvin näkyi sen raoista ja tunnettiin Santamäen ruumiiksi.
Siinä arkussa saman päivän illalla vietiin ruumis linnan hautausmaalle, jonneka oli kaivettu 2 kyynärää syvä hauta — veden tähden ei saatu syvempää — ja siihen laskimat toiset vangit arkun ruuminensa, Simolinin ja haudankaivaja Juho Grönroosin saapuvilla ollessa. Ennenkuin Grönroos peitti haudan, kutsui hän saattoväen lähimpään kapakkaan ottamaan hautajaisryyppyjä. Sen tehtyä meni haudankaivaja ja täytti haudan mullalla.
Heinäkuun 26 päivänä varastettiin Lähdekankaren torpasta Perniön pitäjässä ja samaan aikaan torppari Mustajärveltä Kemiön pitäjässä, ja niistä syytettiin kuollutta ja haudattua Santamäkeä. Huhuna kerrottiin että Santamäki oli ollut anomissa yösijaa Kemiön pitäjän Kirakbölen ratsutilalla, vaan ei saanut ja että Santamäki oli kaksi päivää asunut Ilson torpassa. Tämä huhu saapui Turkuunkin ja Syyskuun 4 päivänä vietiin Kajander ja Simolin maaherran kansliaan tutkittavaksi ja pantiin kiinni, vaan Pelanderia ei mistään tavattu. Santamäen hauta avattiin ja arkku oli ihan tyhjä. Syyskuun 13 päivänä tuli Santamäki Turkuun ja saatiin kiinni. Pelander saatiin kiinni Lokakuussa.
Syyskuun 20 päivänä pidettiin linnan-oikeus, jossa Santamäki kertoi: olin kipeä; menehdyin, etten tiennyt mitä minulle tehtiin, hautaan vietäessä heräsin kärryjen kolinasta ja jyrystä, jonka luulin syntyvän vankien liikkeestä; että hän pyysi vankien olemaan hiljaa, mutta kun samassa huomasi ahtaan asemansa ja että pultit oli poissa, luuli hän hourailevansa; että kun arkkua laskettiin hautaan, käsitti hän asemansa ja peljästyi kauheasti, vaan huomasi samassa, että hauta jätettiin peittämättä. Kun mitään ei kuulunut, mietti hän miten pääsisi pois. Koki nostaa arkun kantta, vaan se oli turhaa. Tuskissaan potkasi, ja arkun jalkapäälauta läksi pois paikaltaan, jonka kautta hän ryömi ulos, nousi ylös ja meni haudan lähellä olevaan ojaan, josta kuuli kuinka haudankaivaja peitti haudan.
Viluisena ja voimatonna lähti hän kaupunkiin kello 11 illalla ja lepäsi kahdessa paikassa, mennen Ryssänmäen poikki Skanssin nummelle, jossa hän 3 päivää lepäsi risujen alla syömättä muuta kuin männyn kasvaimia, kunnes eräs karkulainen tapasi hänet ja
toi hänelle ruokaa ja viinaa; siinä oli hän sitten vielä 4 päivää. Skanssin nummelta läksi hän Perniöön, ja sillä tiellä, lähellä kaupunkia, varasti ruokapussin, jossa oli voirasia, kuusi leipää, yksi kakku, kaksi nisuleipää, kalaa ja juustoa. Saaliineen meni hän jälleen Skanssin nummelle 3 päiväksi ja sitten vasta meni Perniöön. Siellä hän Akseli Kirakbölen luona pyysi yösijaa, vaan ei päässyt sisälle. Ilson torpassa taikka muualla Kemiössä kielsi hän olleensa, eikä varastaneensa muuta kuin mainitun ruokapussin.
Kajander, Simolin ja Pelander tuomittiin menettäneeksi virkansa ja olemaan 14 vuorokautta vesi- ja leipävankeudessa. Ei tällaistakaan usein tadahdu, ja onkohan Suomessa tällaista sittemmin tapahtunutkaan, siihen nähden, että vainaja olisi haudankaivajan uutteruuden takia tullut elävänä haudatuksi?
"Torppari Samuli Santamäki, Nurkilan kylästä Perniön pitäjässä, oli kirkonvarkauden ja muiden konnantekoinsa takia vankina Turun linnassa kesällä 1805 Kun Samuli Santamäki Kesäkuun 15 päivänä oli toisien vankien ja vahdin seuraamana ulkona, valitti hän olevansa kipiä ja 19 p:n aamulla ilmoitettiin kuolleeksi. Linnan vahtimestari Kaarlo Fredrik Kajander otti vanginvartija Juho Simolinin ja Matti Pelanderin sekä monen muun läsnäollessa rautapultit pois kuolleen Santamäen jaloista ja nostatti ruumiin puumajaan, jonka ovi lukittiin esilukolla. Höyläämättömistä laudoista kyhättiin heti ruumisarkku, mutta niin hatara, että ruumis hyvin näkyi sen raoista ja tunnettiin Santamäen ruumiiksi.
Siinä arkussa saman päivän illalla vietiin ruumis linnan hautausmaalle, jonneka oli kaivettu 2 kyynärää syvä hauta — veden tähden ei saatu syvempää — ja siihen laskimat toiset vangit arkun ruuminensa, Simolinin ja haudankaivaja Juho Grönroosin saapuvilla ollessa. Ennenkuin Grönroos peitti haudan, kutsui hän saattoväen lähimpään kapakkaan ottamaan hautajaisryyppyjä. Sen tehtyä meni haudankaivaja ja täytti haudan mullalla.
Heinäkuun 26 päivänä varastettiin Lähdekankaren torpasta Perniön pitäjässä ja samaan aikaan torppari Mustajärveltä Kemiön pitäjässä, ja niistä syytettiin kuollutta ja haudattua Santamäkeä. Huhuna kerrottiin että Santamäki oli ollut anomissa yösijaa Kemiön pitäjän Kirakbölen ratsutilalla, vaan ei saanut ja että Santamäki oli kaksi päivää asunut Ilson torpassa. Tämä huhu saapui Turkuunkin ja Syyskuun 4 päivänä vietiin Kajander ja Simolin maaherran kansliaan tutkittavaksi ja pantiin kiinni, vaan Pelanderia ei mistään tavattu. Santamäen hauta avattiin ja arkku oli ihan tyhjä. Syyskuun 13 päivänä tuli Santamäki Turkuun ja saatiin kiinni. Pelander saatiin kiinni Lokakuussa.
Syyskuun 20 päivänä pidettiin linnan-oikeus, jossa Santamäki kertoi: olin kipeä; menehdyin, etten tiennyt mitä minulle tehtiin, hautaan vietäessä heräsin kärryjen kolinasta ja jyrystä, jonka luulin syntyvän vankien liikkeestä; että hän pyysi vankien olemaan hiljaa, mutta kun samassa huomasi ahtaan asemansa ja että pultit oli poissa, luuli hän hourailevansa; että kun arkkua laskettiin hautaan, käsitti hän asemansa ja peljästyi kauheasti, vaan huomasi samassa, että hauta jätettiin peittämättä. Kun mitään ei kuulunut, mietti hän miten pääsisi pois. Koki nostaa arkun kantta, vaan se oli turhaa. Tuskissaan potkasi, ja arkun jalkapäälauta läksi pois paikaltaan, jonka kautta hän ryömi ulos, nousi ylös ja meni haudan lähellä olevaan ojaan, josta kuuli kuinka haudankaivaja peitti haudan.
Viluisena ja voimatonna lähti hän kaupunkiin kello 11 illalla ja lepäsi kahdessa paikassa, mennen Ryssänmäen poikki Skanssin nummelle, jossa hän 3 päivää lepäsi risujen alla syömättä muuta kuin männyn kasvaimia, kunnes eräs karkulainen tapasi hänet ja
toi hänelle ruokaa ja viinaa; siinä oli hän sitten vielä 4 päivää. Skanssin nummelta läksi hän Perniöön, ja sillä tiellä, lähellä kaupunkia, varasti ruokapussin, jossa oli voirasia, kuusi leipää, yksi kakku, kaksi nisuleipää, kalaa ja juustoa. Saaliineen meni hän jälleen Skanssin nummelle 3 päiväksi ja sitten vasta meni Perniöön. Siellä hän Akseli Kirakbölen luona pyysi yösijaa, vaan ei päässyt sisälle. Ilson torpassa taikka muualla Kemiössä kielsi hän olleensa, eikä varastaneensa muuta kuin mainitun ruokapussin.
Kajander, Simolin ja Pelander tuomittiin menettäneeksi virkansa ja olemaan 14 vuorokautta vesi- ja leipävankeudessa. Ei tällaistakaan usein tadahdu, ja onkohan Suomessa tällaista sittemmin tapahtunutkaan, siihen nähden, että vainaja olisi haudankaivajan uutteruuden takia tullut elävänä haudatuksi?
maanantai 13. syyskuuta 2010
Registratuuran salaisuudet
Kun aloitin Kansallisarkistossa käynnin, mikrofilminlukulaitteet olivat vielä vanhassa tutkijasalissa, jossa vietin suurimman osan arkistoajasta. Joten väistämättä huomasin erilliseen hyllykköön sijoitetut arvokkaat isot kirjat, joiden sisällön arvelin olevan tavalla tai toisella tärkeää. Mutta pienen kurkistuksen perusteella ei vaikuttanut aloittelevaa sukututkijaa auttavalta.
Vuosikymmenen verran ihmettelin sidoksia ulkoisesti.
Kunnes tänä keväänä istuin taas Kansallisarkistolla ja luin puhtaaksikirjoitettuja ja painettuja 1500-luvun asiakirjoja. Joukossa oli maininta Juhana III: n Olof Ångermanille lähettämästä kirjeestä, mutta ei varsinaista tekstiä. Silloin aivojen pohjakerroksista nousi palasia... "eikös niillä isoilla nahkaselkäisllä kirjoilla ollut jotain tekemistä kuninkaallisten kirjeiden kanssa?" Kyllä, se tuli selväksi pienellä selailulla ja hahmottui myös, että kopioitaviksi (siistillä, koulussa opetulla käsialalla) oli valittu Suomeen liittyviä kirjeitä.
Mutta tiedossa olevalla päivämäärällä ei löytynyt OÅ:lle lähetettyä kirjettä. Tiedustelin valintaperiaatteita vuorossa olleelta päivystäjältä, joka epävarmasti muisteli asiaa kysytyn aiemmin, kyllä piti olla Suomeen liittyviä, mutta oliko kaikki...?
Kirjeitä löytyi toisilla keinoilla ja jätin registratuuran rauhaan. Mutta se tuli puheeksi kesäkuussa Kustaa Vaasa -päivillä ja eräs sisämaan yliopiston historian professori totesi iloisesti, että kyllä Kansallisarkiston registratuurakopiossa on kaikki Suomeen liittyvät kirjeet. Voi tietenkin olla puutteita, mutta sitten vaan Ruotsiin katsomaan alkuperäistä rekisteriä.
Mukavia miehiä kuuntelee ja uskoo mielellään. Joten kulutin muutaman tunnin selaamalla sidoksista läpi OÅ:n voutivuosien sivut. Löysin neljä OÅ:lle lähetettyä kirjettä, mutta muista paikoista oli löytynyt reilu tusina. Missä mättää?
Ratkaisu löytyi Mats Hallenbergin kirjasta Kungen, fogdarna och riket. Lähteitään selostaessaan hän toteaa, että registratuurassa ei ole kaikkia kuninkaan konttorista lähteneitä kirjeitä. Eli kyllä: Kansallisarkiston otteissa on todennäköisesti kaikki kirjerekisteristä löytyneet Suomea koskevat kirjeet, mutta ei kaikkia kuninkaan nimissä kirjoitettuja kirjeitä.
Hiukan hankalasti tuli tähänkin lähteeseen tutustuttua, mutta ainakin opin jotain.
Jos kirjeisiin olisi nimi ja paikannimihakemistot, kuninkaallisista kirjeistä voisi löytyä paljon erilaisia tutkimuksia hyödyttäviä juttuja. Silmiin osui jopa yksittäisiä tiloja koskevia kirjeitä. Mutta vaikea kuvitella projektia, jota varten selaisin useamman osan. Puhumattakaan läpilukemisesta. Edellä mainitussa haussakin katsoin kirjeistä vain vastaanottajan nimen ja ohi saattoi mennä OÅ-maininta jollekin toiselle lähetetyssä kirjeessä.
Vuosikymmenen verran ihmettelin sidoksia ulkoisesti.
Kunnes tänä keväänä istuin taas Kansallisarkistolla ja luin puhtaaksikirjoitettuja ja painettuja 1500-luvun asiakirjoja. Joukossa oli maininta Juhana III: n Olof Ångermanille lähettämästä kirjeestä, mutta ei varsinaista tekstiä. Silloin aivojen pohjakerroksista nousi palasia... "eikös niillä isoilla nahkaselkäisllä kirjoilla ollut jotain tekemistä kuninkaallisten kirjeiden kanssa?" Kyllä, se tuli selväksi pienellä selailulla ja hahmottui myös, että kopioitaviksi (siistillä, koulussa opetulla käsialalla) oli valittu Suomeen liittyviä kirjeitä.
Mutta tiedossa olevalla päivämäärällä ei löytynyt OÅ:lle lähetettyä kirjettä. Tiedustelin valintaperiaatteita vuorossa olleelta päivystäjältä, joka epävarmasti muisteli asiaa kysytyn aiemmin, kyllä piti olla Suomeen liittyviä, mutta oliko kaikki...?
Kirjeitä löytyi toisilla keinoilla ja jätin registratuuran rauhaan. Mutta se tuli puheeksi kesäkuussa Kustaa Vaasa -päivillä ja eräs sisämaan yliopiston historian professori totesi iloisesti, että kyllä Kansallisarkiston registratuurakopiossa on kaikki Suomeen liittyvät kirjeet. Voi tietenkin olla puutteita, mutta sitten vaan Ruotsiin katsomaan alkuperäistä rekisteriä.
Mukavia miehiä kuuntelee ja uskoo mielellään. Joten kulutin muutaman tunnin selaamalla sidoksista läpi OÅ:n voutivuosien sivut. Löysin neljä OÅ:lle lähetettyä kirjettä, mutta muista paikoista oli löytynyt reilu tusina. Missä mättää?
Ratkaisu löytyi Mats Hallenbergin kirjasta Kungen, fogdarna och riket. Lähteitään selostaessaan hän toteaa, että registratuurassa ei ole kaikkia kuninkaan konttorista lähteneitä kirjeitä. Eli kyllä: Kansallisarkiston otteissa on todennäköisesti kaikki kirjerekisteristä löytyneet Suomea koskevat kirjeet, mutta ei kaikkia kuninkaan nimissä kirjoitettuja kirjeitä.
Hiukan hankalasti tuli tähänkin lähteeseen tutustuttua, mutta ainakin opin jotain.
Jos kirjeisiin olisi nimi ja paikannimihakemistot, kuninkaallisista kirjeistä voisi löytyä paljon erilaisia tutkimuksia hyödyttäviä juttuja. Silmiin osui jopa yksittäisiä tiloja koskevia kirjeitä. Mutta vaikea kuvitella projektia, jota varten selaisin useamman osan. Puhumattakaan läpilukemisesta. Edellä mainitussa haussakin katsoin kirjeistä vain vastaanottajan nimen ja ohi saattoi mennä OÅ-maininta jollekin toiselle lähetetyssä kirjeessä.
sunnuntai 12. syyskuuta 2010
Kerättyä
Oikealla on tupakan mukana myyty keräilykortti New York Public Libraryn kokoelmista. Symbolisoi Suomea, mitä ei ehkä ihan heti huomaa.
Blogissa jos yhtä, niin toista kans esiteltiin suomalaisten tulitikkujen etikettejä ulkomaita varten.
Ennen oli paremmin -blogiin oli löytynyt mainos, jossa Hannibalin (se, joka ylitti Alpit) avulla myytiin vehnäjauhoja. Mainostoimistossa osoitettu totista innovaatiivisuutta.
SLS:n blogissa Christer Kuvaja pähkäili på svenska autonomiaa edeltävän Suomen historian tutkimuksen tulevaisuutta. Aikaisemmin siellä kirjoitti Nelly Laitinen på svenska arkistopedagogiasta.
Myrsky teekupissa -blogissa testattiin tutkimuksen tekemistä kynttilän valossa ja teen voimalla.
Kata oli suhtautunut minua kriittisemmin Elizabeth Wayland Berberin kirjaan tekstiilien historiasta.
Juha Leinivaara kävi Helsingin luonnontieteellisessä museossa.
Jenni Jaakkola oli Tansaniassa miettinyt historian näkymistä nykyisyydessä.
Olli Seppälä tunnustautui omakustanteiden lukijaksi, todeten kuitenkin että "Omakustanteet ovat sekalaista joukkoa ja niitä lukiessa ymmärtää, mitä virkaa on kustannustoimittajalla. "
Simo Kymäläinen oli havainnut isyyden vaikuttaneen suhtautumiseensa sotahistoriaan. Toisessa Ylen blogissa Matti Laitinen välitti pettuleivän teko-ohjeita. Elävän arkiston Heidi Sommar oli havainnut ja oppinut Tampereen Netti-Nyssessä monta asiaa. Hän kirjoittaa:
Blogissa jos yhtä, niin toista kans esiteltiin suomalaisten tulitikkujen etikettejä ulkomaita varten.
Ennen oli paremmin -blogiin oli löytynyt mainos, jossa Hannibalin (se, joka ylitti Alpit) avulla myytiin vehnäjauhoja. Mainostoimistossa osoitettu totista innovaatiivisuutta.
SLS:n blogissa Christer Kuvaja pähkäili på svenska autonomiaa edeltävän Suomen historian tutkimuksen tulevaisuutta. Aikaisemmin siellä kirjoitti Nelly Laitinen på svenska arkistopedagogiasta.
Myrsky teekupissa -blogissa testattiin tutkimuksen tekemistä kynttilän valossa ja teen voimalla.
Kata oli suhtautunut minua kriittisemmin Elizabeth Wayland Berberin kirjaan tekstiilien historiasta.
Juha Leinivaara kävi Helsingin luonnontieteellisessä museossa.
Jenni Jaakkola oli Tansaniassa miettinyt historian näkymistä nykyisyydessä.
Olli Seppälä tunnustautui omakustanteiden lukijaksi, todeten kuitenkin että "Omakustanteet ovat sekalaista joukkoa ja niitä lukiessa ymmärtää, mitä virkaa on kustannustoimittajalla. "
Simo Kymäläinen oli havainnut isyyden vaikuttaneen suhtautumiseensa sotahistoriaan. Toisessa Ylen blogissa Matti Laitinen välitti pettuleivän teko-ohjeita. Elävän arkiston Heidi Sommar oli havainnut ja oppinut Tampereen Netti-Nyssessä monta asiaa. Hän kirjoittaa:
Netti-Nyssessä on laadittu myös digitarinoita. Ne koostuvat kuvista kuten tekijän omista valokuvista sekä kertojaäänestä. Jokainen saa laatia oman tarinansa haluamastaan aiheesta. Kun eräs vanhempi rouva ilmoitti tekevänsä tarinan kitkemisestä, oli lopputulos yllätys opettajille. Me arkistolaisetkin saimme Netti-Nyssen auditoriossa nähdä ja kuulla kyseisen digitarinan. Se alkoi siitä kun tekijä oli pienenä tyttönä hoitanut kasvimaata, mutta joutunut hylkäämään sen lähtiessään evakkoon ja päättyi siihen miten hänellä on nyt oma kasvimaa. Ja siihen välille mahtui koko elämä: sota, avioliitto, oma koti, lapsenlapset, vaikea sairaus. Olisi aika mahtavaa saada omasta mummostaan tai vaaristaan ikioma tarina heidän omalla äänellään kerrottuna.Elvira oli kirjoittanut sukututkimuksesta pätkän, joka kävisi mainoksesta:
Sukututkimus on intohimoni. En ymmärrä miksi sen pitäisi olla vain mummojen harrastus. Sukututkimus on parhaimmillaan kuin salapoliisin hommaa. Välillä joutuu selaamaan monta sataa sivua muinaisten pappien harakanvarpaita ennen kuin mitään löytyy ja kymmeniä ennen kuin hieroglyfit alkavat ylipäänsä avautua. Äitiyden myötä en ole ehtinyt nettiarkistoja penkomaan kuin satunnaisesti neidin nukkuessa. Se on ihanan rentouttavaa!
Arvostelussa Suuri perhekirja
WSOY:n Oppi & Ilo -sarjassa vuonna 2009 julkaistu Suuri perhekirja on takakannen hieman hämärän koodituksen perusteella tarkoitettu itseäni 30 vuotta nuoremmille. Mikä ei estänyt minua (tietenkään) siihen tarttumasta.
Heti ensimmäiseltä aukeamalta (s. 7) löytyy arvokasta tietoa, määritellään sekalaiset sukulaiset kuten isosedät, tädit ja serkut. Pikkuserkut ovat unohtuneet ja suomenkieliseen versioon ei ole mahtunut mukaan sedän ja enon oleellinen ero.
Sivulla 8 esitellään sukupuu ja aiheellisesti todetaan, että se voidaan piirtää loogisesti ja epäloogisesti. Siis esivanhemmat oksina tai juurina. Marginaalissa annetaan aivan oikeita ohjeita "aikamatkalle menneisyyteen": Kysy sukulaisiltasi, Etsi aarteita ullakolta ja Ryhdy sukututkijaksi.
Sivun 9 Sukunimet-osuus on toivottavasti tarkistettu suomalaisten sukunimien etymologiasta kertovista lähteistä. Ainakin itäsuomalaiset sukututkijat halunnevat uskoa virkkeeseen "Esivanhemmat on helpompi jäljittää, jos heillä on sama sukunimi kuin sinulla." Alakulman faktan "Sukuhistoriasta oppii myös maantietoa." voin itse puolestani allekirjoittaa. Tänäkin vuonna tullut opittua Viron ja Taalainmaan paikannimistöä enemmän kuin tarpeeksi.
Aukeama 10-11 esittelee kansainvälisiä perhemalleja ja jatkaa kirjassa jo aiemmin havaittavissa ollutta monikulttuurisuutta. "Na-heimossa... et edes tietäisi, kuka isäsi on!" ja sitä rataa.
Sukuteemaan palataan aukeamalla 24-25 perinteiden kautta ja seuraavalla aukeamalla otsikkona on Suku on pahin. Sen alakulmasta löytyy lyhyt sukuhaastattelun kysymyslista.
Sukuteeman esittely oli kirjassa mielestäni mallikkaasti tehty mutta en voi kuitenkaan suositella sitä tiedonlähteeksi aikuisille. Varsinkin kuin he pääsääntöisesti tietävät mitä erikoista on zanskarilaisten perheenmuodostuksessa.
Heti ensimmäiseltä aukeamalta (s. 7) löytyy arvokasta tietoa, määritellään sekalaiset sukulaiset kuten isosedät, tädit ja serkut. Pikkuserkut ovat unohtuneet ja suomenkieliseen versioon ei ole mahtunut mukaan sedän ja enon oleellinen ero.
Sivulla 8 esitellään sukupuu ja aiheellisesti todetaan, että se voidaan piirtää loogisesti ja epäloogisesti. Siis esivanhemmat oksina tai juurina. Marginaalissa annetaan aivan oikeita ohjeita "aikamatkalle menneisyyteen": Kysy sukulaisiltasi, Etsi aarteita ullakolta ja Ryhdy sukututkijaksi.
Sivun 9 Sukunimet-osuus on toivottavasti tarkistettu suomalaisten sukunimien etymologiasta kertovista lähteistä. Ainakin itäsuomalaiset sukututkijat halunnevat uskoa virkkeeseen "Esivanhemmat on helpompi jäljittää, jos heillä on sama sukunimi kuin sinulla." Alakulman faktan "Sukuhistoriasta oppii myös maantietoa." voin itse puolestani allekirjoittaa. Tänäkin vuonna tullut opittua Viron ja Taalainmaan paikannimistöä enemmän kuin tarpeeksi.
Aukeama 10-11 esittelee kansainvälisiä perhemalleja ja jatkaa kirjassa jo aiemmin havaittavissa ollutta monikulttuurisuutta. "Na-heimossa... et edes tietäisi, kuka isäsi on!" ja sitä rataa.
Sukuteemaan palataan aukeamalla 24-25 perinteiden kautta ja seuraavalla aukeamalla otsikkona on Suku on pahin. Sen alakulmasta löytyy lyhyt sukuhaastattelun kysymyslista.
Sukuteeman esittely oli kirjassa mielestäni mallikkaasti tehty mutta en voi kuitenkaan suositella sitä tiedonlähteeksi aikuisille. Varsinkin kuin he pääsääntöisesti tietävät mitä erikoista on zanskarilaisten perheenmuodostuksessa.