Kerättyä

Oikealla on tupakan mukana myyty keräilykortti New York Public Libraryn kokoelmista. Symbolisoi Suomea, mitä ei ehkä ihan heti huomaa.

Blogissa jos yhtä, niin toista kans esiteltiin suomalaisten tulitikkujen etikettejä ulkomaita varten.

Ennen oli paremmin -blogiin oli löytynyt mainos, jossa Hannibalin (se, joka ylitti Alpit) avulla myytiin vehnäjauhoja. Mainostoimistossa osoitettu totista innovaatiivisuutta.

SLS:n blogissa Christer Kuvaja pähkäili på svenska autonomiaa edeltävän Suomen historian tutkimuksen tulevaisuutta. Aikaisemmin siellä kirjoitti Nelly Laitinen på svenska arkistopedagogiasta.

Myrsky teekupissa -blogissa testattiin tutkimuksen tekemistä kynttilän valossa ja teen voimalla.

Kata oli suhtautunut minua kriittisemmin Elizabeth Wayland Berberin kirjaan tekstiilien historiasta.

Juha Leinivaara kävi Helsingin luonnontieteellisessä museossa.

Jenni Jaakkola oli Tansaniassa miettinyt historian näkymistä nykyisyydessä.

Olli Seppälä tunnustautui omakustanteiden lukijaksi, todeten kuitenkin että "Omakustanteet ovat sekalaista joukkoa ja niitä lukiessa ymmärtää, mitä virkaa on kustannustoimittajalla. "

Simo Kymäläinen oli havainnut isyyden vaikuttaneen suhtautumiseensa sotahistoriaan. Toisessa Ylen blogissa Matti Laitinen välitti pettuleivän teko-ohjeita. Elävän arkiston Heidi Sommar oli havainnut ja oppinut Tampereen Netti-Nyssessä monta asiaa. Hän kirjoittaa:

Netti-Nyssessä on laadittu myös digitarinoita. Ne koostuvat kuvista kuten tekijän omista valokuvista sekä kertojaäänestä. Jokainen saa laatia oman tarinansa haluamastaan aiheesta. Kun eräs vanhempi rouva ilmoitti tekevänsä tarinan kitkemisestä, oli lopputulos yllätys opettajille. Me arkistolaisetkin saimme Netti-Nyssen auditoriossa nähdä ja kuulla kyseisen digitarinan. Se alkoi siitä kun tekijä oli pienenä tyttönä hoitanut kasvimaata, mutta joutunut hylkäämään sen lähtiessään evakkoon ja päättyi siihen miten hänellä on nyt oma kasvimaa. Ja siihen välille mahtui koko elämä: sota, avioliitto, oma koti, lapsenlapset, vaikea sairaus. Olisi aika mahtavaa saada omasta mummostaan tai vaaristaan ikioma tarina heidän omalla äänellään kerrottuna.

Elvira oli kirjoittanut sukututkimuksesta pätkän, joka kävisi mainoksesta:

Sukututkimus on intohimoni. En ymmärrä miksi sen pitäisi olla vain mummojen harrastus. Sukututkimus on parhaimmillaan kuin salapoliisin hommaa. Välillä joutuu selaamaan monta sataa sivua muinaisten pappien harakanvarpaita ennen kuin mitään löytyy ja kymmeniä ennen kuin hieroglyfit alkavat ylipäänsä avautua. Äitiyden myötä en ole ehtinyt nettiarkistoja penkomaan kuin satunnaisesti neidin nukkuessa. Se on ihanan rentouttavaa!