Historiantutkimuksen perjantai

Perjantaiaamun historiantutkimuksen päivillä aloitin joukkoviestinnän parissa. Aluksi Satu Sorvali selosti artikkeliaan Onko syytä suuttua? Ärtymyksen ilmaisu 1890-luvun yleisönosastossa. SItten Joonas Tammela selitti pappien saarnoja yhteiskunnan rakentamisen välineinä 1790-1820 käsittelevän väitöstutkimuksensa lähtökohtia. Jani Alatalo taas oli hakemassa Hesareista mielikuvia yläkoululaisista ja opettajista.

Tammelan esityksestä on muistiinpanoissani "Saarnastuoli aikansa paikallisyhteisön merkittävin ja ainoa poliittisen kasvatuksen väylä" varustettuna kommentillani "usko ylhäältä alas vaikutuksesta". Sama mietitytti Alatalon projektissa. Kuten hän itsekin totesi, on koulusta kaikilla omat kokemusperäiset näkemykset ja niitä jaetaan usein tuttavien kesken. Missä määrin sanomalehdellä on vaikutusta? Vain silloin kun se vahvistaa jo olemassaolevaa mielipidettä? Onko vain nykyajan ilmiö, että viestintä menee helpoiten perille vertaiskommunikaatiossa? Mikä on auktoriteettiuskon ja -vaikutuksen todellinen historia?

Keynotessa (Heiner Fangerau) oli kyse, siitä mikä nähtiin luotettavana tietona, kun lääketiede "tieteistyi" 1800-luvun loppupuolella. Alettiin uskoa mittauksiin, lukuihin ja mahdollisimman tarkkoihin kuviiin (miel. valokuviin). Ja ilmeisesti kuviteltiin, että näin päästäisin eroon subjektiivisuudesta. Kirjoitin kommentiksi "vrt. Leopold von Ranke", mutta en tainnut saada läheskään kaikkea mahdollista esityksestä irti.

Lounaan jälkeen päädyin sessioon, jossa käsiteltiin Ruotsin ja Suomen historiantutkimuksen eroja kolmella alalla. Aluksi Katja Tikka selitti, että varhaisten kauppakomppanioiden tutkimus on 1800-luvulta alkaen kansallisista syistä jakautunut niin, että Suomessa on tarkasteltu tervaa, usein hyvinkin käytännönläheisesti ja paikallisesti, ja Ruotsissa kupari- ja rautakomppanioita sekä viime aikoina kolonialisminosteessa Afrikan kauppakomppaniaa.

Tikka kertoi löytäneensä 1800-luvun tutkimusta, joka on myöhemmin unohtunut, ja huomautti, että Google Scholar ei kata (iki)vanhoja tutkimuksia. Enpä tosiaan olisi kuvitellutkaan/odottanutkaan löytäväni sieltä "mitään". Haravoidessani taannoin Bender-kirjallisuutta taisin kyllä hinkata Google Booksia ja Hathi Trustia. Jos jossain on historiallinen bibliografia -  joiden olemassaolosta keskusteluosiossa muistutettiin - jossa on vastaava lista niin olen jokseenkin yllättynyt.

Seuraavaksi Sami Sarviaho puhui Pohjoiskalotin valtiollisesta varhaishistoriasta ruotsalaisessa historiankirjoituksessa 1600- ja 1700-luvuilla. Vauhdissa oli vaikea pysyä mukana, mutta opin uutena sen, että saagojen käyttö historianlähteinä alkoi 1700-luvulla ja niitä käytettiin tuolloin myös pohjoiseen rajanvetoon, jossa tärkeänä kriteerinä tuntui olevan, kuka oli ehtinyt ekaksi saamelaisten verottajaksi. Lopuksi Petteri Norring selosti suurvalta-ajan valloitettujen alueiden erilaista käsittelyä historiankirjoituksessa. Kaikista kolmesta tulee varmasti mielenmkiintoiset artikkelit Historiallisen Aikakauskirjan teemanumeroon.

Melko niukka-antinen päivä loppui huippusessioon, sillä mikä olisi mielenkiintoisempaa kuin maataloushistoria? (Hämmästyttävän monet olivat kuitenkin valinneet toisen session.) Riitta Mäkisen alustus talonpojan käsitteestä oli niin monipuolinen, että kirjoitan siitä erillisen tekstin maanantaille.

Toinen puhuja oli Kirsi Laine, jonka väitöstutkimus Lounais-Suomen isojaoista toimijanäkökulmasta on valmistumaisillaan. Suureksi ilokseni yksi neljästä tutkimastaan paikkakunnasta on Huittinen ja tarkistin vielä session jälkeen, että Kauvatsa on mukana. Jees!

Laineen lähteinä ovat isojakotoimitusten pöytäkirjat, joista on tavoitettavissa se, mitä talolliset piytivät tärkeänä. Esityksessään Laine keskittyi aitaukseen ja laiduntamiseen. Ennen isojakoa yhteisiä vainioita kiersi yksi ainoa aita, joka tehtiin ja huollettiin yhteistyönä. Laine oli laskenut, että laadukkaan riukuaidan tekoon meni 9 päivää per 100 matriä ja 600 nuorta puuta. Niinpä ei ollut pikkujuttu, että isojaon perusratkaisussa jokaiselle olisi syntynyt yksi tai useampi peltomaa, joiden aitaus piti hoitaa omin voimin.

Laine valaisi kahdella esimerkillä sitä, että päätyminen erillisiin peltoihin tai pitäytyminen yhteisessä, ei seurannut suoraan peltojen sijainnista. Toisessa esimerkissä kylässä kaikki olivat niin riidoissa keskenään, että selvästä omasta hyvästäkin oltiin valmiita luopumaan, kunhan päästäisiin kaikesta yhteistyöstä.

Laiduntamisessa tehokkain tapa oli lähettää koko kylän lehmät paimenen kanssa metsään. Kun metsä ei ollut enää yhteistä, järjestelystä oli sovittava erikseen. Jos joku halusi irrottautua yhteistyöstä, lehmiä ei enää hänen metsäänsä voinut viedä.

Keskustelussa huomautettiin, että isojako on erilainen eri puolilla Suomea ja prosessi kesti pari sataa vuotta. On siis harhaanjohtavaa , oppikirjojen tapaan, kuvata sitä parilla ideaaliesimerkkillä. Ja ilmiselvästi isojaon pöytäkirjaan kannattaa tutustua omien tutkimuskohteiden osalta.

Historiantutkimuksen torstai

Ja taas on aika historiantutkimuksen päiville. Olen osallistunut yhtä lukunottamatta kaikille (eli 2012, 2015 ja 2017), joten suurempaa harkintaa käyttämättä suuntasin Ouluunkin. Ja niin teki moni muukin, rekisteröityneitä oli historiallisen suuri määrä eli 345 henkilöä.

Osallistujamäärän kehitys selvisi aloitussessiossa, jonka pääasiallinen anti olisi pitänyt olla historioriantutkijoiden tyypittelyä käsittelevä esitelmä, jota oli kutsuttu pitämään Herman Paul. Vaikka olen viime aikoina tankannut kaikenlaisia historiantutkimusta käsitteleviä tekstejä niin kuivaharjoitelu ei auttanut kyllä yhtään. Käsittääkseni Paul esitti, että historiantutkijoita olisi koulukuntien ja metodivalintojen sijaan hedelmällisempää tarkastella persooniksi kutsutuilla malleilla, jotka kattavat tavat, hyveet, taidot ja osaamisen. Tunnissa hän toki ehti sanoa paljon muutakin, mutta ei sellaista, josta pystyisin omin sanoin kertomaan.

Eli oli helpotus astua sessioon Kaukainen rajaseutu, jossa puhuttiin maanläheisesti. Ensimmäisenä Matti Leiviskä hahmotteli Pohjanmaan maakunnan väestö- ja rajahistoriaa. Pohjanmaata erotti Satakunnassa asumaton (?) metsä ja Savosta maanselkä. Jälkimmäisestä rajasta on rajankäyntejä 1400-luvulta ja 1600-luvulta oikeustapauksia.

Leiviskän tulevallle väitöskirjalle Pohjanmaan asutuksen synnystä löytyy varmasti lukijoita akatemian ulkopuolelta. Jo 800-luvun paikkeilla eteläisemmälle rannikolle oli saapunut pohjoiskantasuomen puhujia (tästä lisää tietoa Leiviskän ja Harri Mantilan artikkelissa). Karjalasta muutti porukkaa 1100-luvun tienoilla Pyhäjoen pohjoispuoliselle rannikolle. Ja kuten DSH:ssa kuulltiin, Ruotsista tuli rannikolle porukkaa 1200-luvulla ja savolaiset alkoivat siirtyä Pohjanmaan jokien latvoille sekä Kainuuseen 1500-luvun puolivälissä. Viipurin suunnalta, todennäköisesti sikäläisten levottomuuksien tähden, tuli uusi joukko muuttajia 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alussa.

Myös väitöskirjaa tekevä Maria Julku kertoi Pohjanmaan käskynhaltija Isak Behmin liikkumisesta virkakaudellaan 1605-1610. Syntyi vaikutelma, että Tukholmassa ei tajuttu mitään. (Ei niillä kyllä olluty alueesta kunnon karttaakaan.) Behm määrättiin järkkäämään sotaretkiä epärealistisessa aikataulussa, alueen asukkaiden olisi pitänyt lähteä päivätöihin satojen kilometrien päähän ja kuningas tarkisti vasta 2 vuotta Kajaanin linnan rakennuksen käynnistyttyä, että pitkäköhän matka sinne on Oulusta.

Kajaania linnoineen yhteisönä Brahen vapaaherrakauden aikana väitöskirjassaan tarkasteleva Eeva-Riikka Iisakkila  oli löytänyt tuomiokirjoista tapauksia, jotka ovat tuttuja muistakin 1600-luvun kaupungeista, kuten Helsingistä ja Norrköpingistä. Oliko Ruotsin kaupunkien välillä oikeastaan mitään eroja? Yhtenäiskulttuuri?

Lopuksi Matti Mäntylä selitti perusteita Pohjanmaan uudisasutuksesta 1700-luvulla, jolloin ensin proaktiivisesti ja myöhemmin viarnomaistyönä syntyi uusia tiloja aiemmin viljelemätömille alueille. Mäntylä oli aikanaan gradussaan todennut, että tutkimusalueellaan viljelijöiden vaihtuvuus oli huomattavaa ja hän tulkitsi tämän verojen pakoiluksi. Minusta tätä ja paikallisten viranomaisten esittämiä lausuntoja ehdotettujen tilojen maiden riittämättömydestä, selittää huomatavasti paremmin se, että tilat eivät kannattaneet verohelpotusten lakattua. Samaa mieltä oli Miikka Voutilainen, joka ehti kysymään minua ennen.

Seuraavassa sessiossa Voutilainen selosti luotuja aikasarjoja Suomen väestölle ja maataloustuotannolle 1647-1900. Nämä liittyvät projektiin, jonka tähtäimessä on menneisyyteen ulottuva BKT-sarja, ja josta olin viimeksi kuullut kesäkuussa.

Väestöä ajalle ennen suhteellisen kattavaa kirkonkirja-aineistoa ja/tai taulukkolaitosta on yleensä arvottu verotuslähteistä. Nyt oli yritetty jotain ihan muuta ja laskennallisella mallilla pyöritetty Hiskiin syötetyt kasteet ja hautaustiedot väestöksi. Kun minulla on jonkinlainen (lue: 25 vuoden kokemus) käsitys 1600-luvun historiakirjosta ja mallintamisestakin korkeakoulututkinto, niin en ihan yskimättä tulosta niele. Mutta esitettiin sentään todennäköisyysjakaumana.

Maataloustuotannon arviointi näytti huomattavasti simppelimmältä tapaukselta. Viljelysala per alamainen korreloi erittäin hyvin siihen pätkään dataa, jota on käytettävissä tuotannosta. Voutilainen sanoi itse yllättyneensä siitä kuinka vähäinen osa viljasta tuli kaskesta. Käsittääkseni huomio koski 1800-luvun alkupuolta.

Riina Turusen esitys teollisuudesta ja käsityöstä sekä Jari Ojalan ulkomaakaupasta eivät jättäneet muistiinpanoihini mitään jaettavaa. Syytetään vaikka yötä junan makuuvaunussa.

Tutkimusta 1700-luvun sanomalehdistä

Olen kymmenisen vuotta pyöritellyt Ruotsissa digitoituja 1700-luvun sanomalehtiä, julkaissut blogissa leikkeitä ja odotellut, että "joku" alkaisi niitä tutkimaan. Mutta ei.

Omalla työlistallani oli tietokirja-aihio "Suomi 1700-luvun sanomalehdissä", mutta ei kovin korkealla, sillä tiedostin sen vaativan huomattavan paljon kontekstointia. Eli tutkimustyötä.

Jos rupeaisi kunnolla tutkimaan... niin irtoaisiko tästä väikkäri? Se selviää aikanaan, mutta eilen mainittu jatko-opinto-oikeus myönnettiin työotsikolla "Ruotsin valtakunnallisten sanomalehtien kuvitellut yhteisöt 1732–1809". Benedict Andersoniin viittaaminen tuntui hetken huomattavalta oivallukselta, mutta sitten luin lisää ja tajusin, että jokainen 1700-luvun sanomalehdistä kirjoittava mainitsee hänet. (Ja Habermasin, mutta ei mennä siihen.)

Anders Ekmanin piirros.
Kansallisgalleria

Ja kun minut hakemuksen tutkimussuunnitelmaa varten patistettiin kirjallisuushakuihin, huomasin, että toki Ruotsissa on 1700-luvun sanomalehtiin koskettu. Mutta kuitenkin useimmiten käyttäen Tukholman ulkopuolella julkaistuja lehtiä - aivan kuten Suomessakin.

En ollut edes yksin ajatuksessani, että tutkimukselle olisi aihetta. Patrik Lundell oli kirjoittanut saman neljään artikkeliinsa, herättämättä ilmeisesti suurempaa intoa kenessäkään.

Minua kiinnostaa (ainakin nyt) se, miten sanomalehden kotimaanuutiset, joita (ilmeisesti) lehden lukijat itse julkaistavaksi lähettivät, vaikuttivat lukijakuntaan. Mikä oli Upplannissa asuvan lukijan aiempi tietous Savosta? Miltä tuntui nähdä sieltä uutinen, jossa kerrottiin Isänmaallisen seuran palkinnonjaosta, jollaisen lukija koki kotikirkossaan edellisenä vuonna? Syntyikö (aiempaa vahvempi) fiilis, että ollaan kaikki samaa porukkaa? Vai tuntuiko siltä, että huomionosoitus meni aivan väärään paikkaan? Oliko rokotustilanteen raportointi paikallisylpeyttä vai yleisen hyvän edistämistä? Miksi haluttiin kertoa koko valtakunnalle oman pitäjän hopeahäistä tai syntyneistä nelosista? Kun sanomalehdet alkoivat julkaisemaan hädänalaisten avunpyyntöjä, vastattiinko niihin läheltä vai kaukaa? Ja niin edelleen.

Elokuussa tehty tutkimussuunnitelma hävettää jo osin ja pian kai tämäkin blogiteksti. Mutta juuri se osoittaa, että väitöskirjan aloittamisessa on järkeä - minulla on oikeasti opittavaa.

Minustako väitöskirjan tekijä?

Vuosien varrella useat tuttavat ovat keskustelussa ohimennen ottaneet puheeksi väitöskirjan tekemisen. Niinkin kevyesti kuin "sinä kun kuljet paljon näissä tilaisuuksissa, niin voisit helposti jo tehdä väitöskirjan". Ööö, esitysten kuuntelussa ja väitöskirjan kirjoittamisessa on yhteistä lähinnä istuminen.

Monilla filosofian tohtoreilla(kin) tuntuu olevan käsitys, että Suomessa pääsee tekemään (suunnilleen) mitä tahansa jatkotutkintoa, jos on jo korkeakoulututkinto. Pysähtymällä ajattelemaan ihan hetkeksi ymmärtää, että yliopiston pitää kyllä vaatia myös todisteita osaamisesta jatko-opintojen alalta. Ja helpointa on vaatia formaalia tutkintoa. Joka minulta puuttuu. (Olen systeemi- ja operaatiotutkimusta pääaineena opiskellut diplomi-insinööri.)

Niinpä oli käänteentekevää, kun puolitoista vuotta sitten väitöskirja-ajatuksiani kysyi jatko-opiskelijoiden rekrytointia eräässä yliopistossa hoitava proffa, jolla oli ollut mahdollisuus tutustua tuolloin tuoreeseen tuotokseeni. En tiedä syntyikö siitä ynnä muista havainnoistaan todellisuutta vastaava kuva osaamisestani, mutta ainakin tiesin, että hänen pitää ymmärtää, mikä on mahdollisuuksien rajoissa oman yliopistonsa prosesseissa. Eli tässä oli (suunnilleen) ainoa mahdollisuuteni päästä yrittämään jatko-opinto-oikeuden hakua. Ja mahdollisesti sitten väitöskirjan varsinaista tekemistä.

Mieleeni ei vaan tullut aihetta/ainesta, jota pystyisin pyörittelemään neljä vuotta. Kunnes tämän vuoden vappuristeilyllä Tukholmaan keskellä yötä sain Idean, jonka kirjoitin oitis ylös. Meni pari viikkoa, että sain tekstin siirrettyä spostiin ja laitoin sitten menemään miettimättä enempää. Olisi kannattanut työstää "pikkasen", mutta tiesin, että iteraatiota tarvitaan joka tapauksessa.

Parin päivän kuluttua sain vastauksen ja illan suussa päivitin Facebookiin "Olisikohan ärtynyt olo sopiva mielentila avata puoli päivää pantattu sposti, jossa voi olla totaalinen potku persuuksille? Siideriä olisi jäljellä melkein lasillinen, joten here goes... EDIT: POSITIIVINEN VASTAUS!!!! UUSI KÄÄNNE ELÄMÄÄN?! UN-FUCKING-BELIEVABLE!"

Seurasi pari tehokasta ohjauspalaveria. Ja sitten tein loppukesän yksinäni hakemukseen tarvittua tutkimussuunnitelmaa, jollaista en ollut eläissäni nähnyt, joten koin kirjoittamisen "hieman haastavaksi". Itsevarmuuden heiteltyä alas ja ylös muutamia kesäisiä viikkoja oli pakko käyttää Kysy kaverilta -kortti. Asiantuntevalla sekä kannustavalla keskustelulla autettuna sain dokumentin lähetyskuntoon.

Lähettäminen elokuussa tietenkin jännitti vielä enemmän kuin toukokuussa, sillä enää kyse ei ollut luonnoksen puolikkaasta, vaan parhaasta, johon taitoni ja tietoni riittivät. Sain rakentavaa palautetta, kirjoitin uusiksi ja laitoin hakemuksen sisään.

Sitten piti vaan odotella. Aivan vihoviimeiseen päivään tulostiedotus ei jäänyt, vaan viime keskiviikkona sain yliopistolta spostin, joka kertoi, että jatko-opinto-oikeus on myönnetty ensi vuoden alusta alkaen. Reilusti yli puolet FB-kavereistani ovat asiaa peukuttaneet, eikä kukaan kysynyt olenko täysissä järjissäni. Satakuntalaisin FT sentään esitti onnittelujen sijaan osanottonsa. Mistä tulee mieleen viime vuonna väitellyt naapurini, jonka spontaani kommentti toukokuisissa pihajuhlissa aikeisiini oli "no, en tiedä suosittelisinko kenellekään".

Ja mikäkö oli hytissä saatu Idea? Siitä jotain huomenna.

Kuva: George Eastman Museum

1500-luvun muotia

Sunnuntaina mainitsemassani Sinebrychoffin Cranach-näyttelyssä on runsas ja laadukas esitelmäohjelma, josta samaisena sunnuntaina oli vuorossa kaksi esitystä. Ensimmäisenä puhui ja pukeutui Elina Nurmi ompelemaansa rekonstruktioon, joka perustuu Turun linnan seinämaalaukseen. Idioottina en a) muistanut tavanneeni hänet toukokuisella Ahvenanmaan matkalla ja b) istunut eturiville, josta olisi saanut parempia kuvia.

Ajan - eli 1530/40-luvun - ruotsalaisesta pukeutumisesta on vähän kuvalähteitä ja Turun linnan maalauksen tapaiset ovat voineet käyttää saksalaisia painokuvia inspiksenä. Ei siis voi sanoa, että parin näköisiä hengaili jokaisessa Turun kadunkulmassa. Mutta koska saksalaista vaikutusta kaupungissa oli, niin ehkä kuitenkin joskus jotain samantapaista.

Pukeutumista oli mielenkiintoista katsella. Itse en kyllä hinkuisi vetää päälleni kahta villaista liivihametta ja vielä niiden päälle tiukkaa jakkua. Miehen vaatteen sanottiin painavan kiloja.

(Paikan päällä oli oma tunnelmansa, mutta verkossakin on nähtävää. Esimerkiksi tässä on videolista eri aikojen vaatteisiin pukeutumisesta.) 

Malmin jälkeen puhui Nina Manninen hieman myöhäisemmästä eli Katarina Jagellonican vaatevarastosta, joista kertoo myötäjäisluettelonsa ja vuotta myöhempi inventaario. Uutta oli minulle se, että Puolassa oli oma muotinsa, johon ei haluttu läntisiä vaikutteita. Katarina on siis Turussa vaikuttanut varsin vieraalta ilmestykseltä kauhtanoineen ja päähineineen.

Manninen tekee väitöstutkimusta Katarinan tavaroista, vaatteista kertoi jo gradunsa Kultaa, silkkiä ja itämaiden kalleuksia : Katariina Jagellonican puvut kirjallisissa lähteissä vuosina 1562-1563 ja dokumentteihin perustuva pukurekonstruktio.

Sotilasaiheisessa sukututkimuspäivässä

Lauantaina järjestettiin parin korttelin päässä kotoani Nyländsk Släktforskardag, joten kipitin paikalle. Ohjelman intro-osuudesta selvisi, että yhdistyksen Helsingfors släktforskare hallitus on päättänyt käynnistää projektin, jossa kartoitetaan Uudenmaan sotilastorppia. Projektia ei enempää kuvailtu, joten jäi epäselväksi, ollaanko listaamassa, hakemassa kartoista vai maastosta. Ylen Arenassa katsottavissa olevassa ohjelmassa (5:00 alkaen) annetaan ymmärtää, että kyse on paikannuksesta maastossa ja rakennusinventoinnista.

Toimijaesittelyssä Gunilla Peräsalo ritarihuoneelta kertoi, että Carpelanin sukutauluista on jo tullut Johanna Aminoff-Winbergin täydentämiä osia ja luonnollisesti loputkin tulevat aakkosjärjestyksessä. Moinen oli mennyt minulta täysin ohi.

Sotilasteemaan liittyen Christer Kuvaja piti esitelmän sotaakäyvän armeijan ruuasta ja rehusta. Oli hyvä palauttaa mieleen, kuinka suuria määriä molempia tarvitaan ja kuinka vaikeaa hankinta on. Esimerkiksi hevosten rehuja piti olla niin paljon, että kuljetus kauempaa oli käytännössä mahdotonta. Olisi sitäpaitsi vaatinut vielä enemmän rehua. En muuten muista yhtään sotamuseota, jossa aihetta olisi käsitelty.

Hankintakeinoina Kuvaja luetteli ryöstön, paloveron, verotuksen ja oston. Paloverosta tuli mieleen sekä viikinkien englantilaisilta vaatima danegeld että Stenfelt-kirjassa kierrättämäni Maria Grapen tarina Krimin sodasta Oulussa, jossa englantilaiset olisivat luopuneet polttoaikeistaan, jos olisivat saaneet elintarvikkeita. Euroopan aineetonta kulttuuriperintöä?

Lounastauon jälkeen puhui ruotsalainen Lars Ericson Wolke sotilaslähteistä karoliinisotilaan vartioimana. Kaiken olisi pitänyt olla tuttua, mutta kertaus kannattaa aina. Olinko tullut ajatelleeksi, että sotilaslähteiden alku 1500-luvulla on liitettävissä Kustaa Vaasan hallintokehitykseen?

Sotamiesten ottoon liittyvät luettelot 1600-luvulla ovat jääneet minulle niin vieraiksi lähteiksi, etten edes muista niille oikeaa suomenkielistä nimeä. Periaatteessa olen tiennyt luetteloiden olemassaolosta, mutta milloinkaan en ole niitä hakenut, käyttämisestä puhumattakaan. Esimerkiksi Petter Sundin kanssa olisivat voineet auttaa Mörtsundan vaiheissa, eli aika vahva uups tähän väliin. Löytyvät Riksarkivetin digitoinneista nimellä Roterings- och utskrivningslängder 1620-1680.

Toinen uups-hetki oli Wolken mainitessa laivaston rullat. Jotain näistä kyllä mielestäni koskin Schildt-jälkeläisiä selvitellessä, mutta kun kirjaan tuli sukupolvittain laivastolaisia eikä ainoatakaan viitettä arkistoaineistoon, en tainnut tehdä tarpeeksi. Mahdollisesti olisi ollut hyötyä myös Ruotsin ruotuväkilaitoksen perusteoksesta, joka kulkee tekijänsä Grillin nimellä. Nopealla googlauksella löytyi Riksarkivetin haku sisältöön, joka ainakin todisti esivanhempieni tilan ratsutilaksi. Onneksi tiesin tämän muutenkin.

Suomen puolelta Grill oli tehnyt vähemmän yksityiskohtaisen selvityksen, joka julkaistiin lehdessä Kungl. Krigsvetenskapsakademiens tidskrift 1852, s. 481-497, 545-562.

Suuren Pohjan sodan yhteydessä Wolke mainitsi tilanteet, joissa paosta, vankeudesta tai sodasta muuten palannut löysi puolisonsa uudelleen avioituneena. Avioliittoja saatoi solmia myös poissaolija, kuten tässä ja tässä tapauksessa.

Lopuksi Wolke totesi vakuuttavasti sen, mitä olin puolihuolimattomasti epäillyt: Suomen joukkoyksikköjen rullat pitää käydä läpi sekä KA:n Militaria-sarjasta että KrA:n rullista. Jälkimmäiset ovat digitoituna Riksarkivetin sivuilla, jossa pitää muistaa tarkistaa sekä Genralmönsterrullor että Rullor.

Uusia näyttelyitä 2 tai 3 ja uusia museoita yksi

1) Jo runsas viikko sitten poikkesin Sinebrychoffin Lucas Cranachin näyttelyyn. En sieltä poistuessani ollut hirveän otettu vaan päivitin FB:hen "Olen melko varma, että olen muutamassa yksittäisessä maailman museossa nähnyt yhtä monta Cranachia kuin on Koffin näyttelyssä, mutta kyllä se kandee käydä katsomassa. Jos on Museokortti tai muu ilmaisväline."

Vasta jälkikäteen tuli mieleen, että on mahdollisuuksien rajoissa, että Paavali Juusten (ja muut suomalaiset Saksassa opiskelleet) olisi voinut nähdä esimerkiksi jonkun painokuvista. Jotka näyttivät nyt seksuaalisemmilta kuin muistinkaan. Lucretian tikarikin sai uusia merkityksiä, kun sitä jäi tarpeeksi kauan katsomaan.

2) Perjantaina talsin Pasilaan etsimään musiikkimuseo Famea, joka oli avattu edellisenä päivänä. Reittini perille ei ollut suoraviivainen, mikä oli osin oman ymmärrykseni puutetta. Paikka on helpointa löytää ulkoa: (samannimisen ravintolan) ovi on lähempänä Länsi-Pasilaa ja suunnilleen lasten kiipeilytelineen kohdalla.

Ylen promojuttu oli otsikoitu "Helsingin uusi musiikkimuseo on elämyksellisempi kuin Tukholman Abba-museo, mutta ahdasta siellä voi tulla". Ahtauteen on tosiaan mahdollisuus, sillä kauppakeskuksen kalliita neliöitä ei tarkoitukseen oltu ylettömästi hankittu. Ahdasta oli ainoalla Abba-museokäynnillänikin, mutta sain siellä kyllä huomattavasti enemmän elämyksiä ja positiivisia muistoja kuin tästä.

Kuten etukäteen oli kerrottu esillä oli musiikkihistoriamme kunniakaartiin nostetut. Eikä sitten paljon muuta. Kustakin avainhenkilöstä oli vitriinissä jotain aitoa ja kosketusnäytöllä pitkä teksti, musiikkinäytteitä ja mahdollisuus jättää oma muisto. Ilmeisesti B-sarjan henkilöitä löytyi saman tilan toisilta näytöiltä, mutta tarkastin vain sen, että museon aikajana ei todellakaan ulottunut 1870-lukua aiempaan.

Ja mitä oli se vähä muu? Alussa kuvaesitys, joka kävi läpi Suomen musiikkihistorian, jossa "entistä aikaa" edusti runonlaulajat. Sillä eihän meillä ollut populaarimusiikkia ennen gramofonia. Kaksi virtuaalikypäräpistettä, joihin en tutustunut. Ja C-sarjan huone, johon oli segregoitu naiset.

Tästä olisi voinut maksaa 25 euroa. Toistan kohdasta 1: "Jos on Museokortti tai muu ilmaisväline".

3) Perjantaina avautui Helsingin kaupunginmuseon Hakasalmen huvilassa ja Helsingin kaupungin taidemuseossa Anna Kortelaisen kuratoima näyttely Mieliala - Helsinki 1939-1945. (Yksi vai kaksi näyttelyä, tulkintakysymys.)

Vasta taidemuseoon ehdittyäni minulle selvisi, että Hakasalmen teemana oli ollut evakuointi. Toki näyttelyä kiertäessäni huomasin kaikkea evakuoidun ja pysähdyin erityisesti Valtionarkiston ja Helsingin yliopiston kirjaston kuvien kohdalle.

Jossain vaiheessa havahduin katsomaan kuvien lähteitä. Valtaosa oli SA-kuvia eli silkkaa propagandaa. Kommentointiinko tätä jossain? Ei minun nähdäkseni. Meille esitetään edelleen sotavuodet niin kuin valtio katsoi ne asialliseksi esittää jo 70 vuotta sitten. Onko näin hyvä? Kuvitteleekohan keskivertokävijä nähneensä totuudellista dokumentaatiota?

Taidemuseossa kuva-aineistossa oli enemmän säröjä, sillä oli tehty poimintoja poliisikuvista. Vakka SA-kuvia riitti tännekin. Itse taiteesta en löytänyt sotaa ollenkaan. Kaupunkikuvat olisivat voineet yhtä hyvin olla ajalta ennen tai jälkeen sodan. Ehkä mielenkiintoisinta koko jutussa.