Enkä epäillyt edellisenkään kirjan kanssa, enkä sitä edellisen. Jokaisessa projektissa olen toki oppinut uusia asioita, käyttänyt uusia lähteitä ja tutustunut ennen näkemättömiin historian puoliin. Mutta haastavaksi moista ei voi kutsua. On kuin karusellissa istuisi. Jossain määrin hauskaa.
Mukavuudenhaluisena ja laiskana ihmisenä en yleensä hakeudu haasteiden pariin, mutta saman toistaminen vuodesta toiseen alkaa olemaan niin tylsää, ettei sitä enää voi pitää mukavana. Niinpä kun keväällä tuli tilaisuus tarttua projektiin, jonka alkuun lähtökin on vielä epävarmaa, katsoin sen hyväksi ratkaisuksi. Heti ensimmäisessä kirjoitustehtävässä tajusin, että kyseinen teksti tulisi kokemaan lukuisia ja merkittäviä muutoksia, ja muistin inhoavani epävarmuuden lisäksi iteraatiota.
En kuitenkaan heti luovuttanut ja kesä on mennyt kuin vuoristoradalla. Välillä on tuntunut, että osaan asoita ja saan oivalluksia, välillä taas tunnen itseni sekä tyhmäksi että tietämättömäksi. Ja sitten sykli tietenkin toistuu. Vastaavaa en muista aiemmin kokeneeni. Sophy Bergrenheimin tuoreesta akateemisia taitoja käsittelevästä blogitekstistä löysin luovaa prosessia kuvaavan lainauksen, joka kuvasi tuntojani täysin. Sillä tietenkin fiilis on universaali.
En haluaisi kokea sykliä tällä intensiteetillä jatkossa koko ajan, mutta nyt tiedän, että kannattaa tarttua projekteihin, joissa on enemmän opittavaa ja enemmän epävarmuutta. Sillä se(kin) voi olla hauskaa.
Tiedä sitten, olenko samaa mieltä, jos projekti lähtee oikeasti liikkeelle. Silloin kyse ei enää ole samana toistuvasta vuoristoradasta vaan ennen näkemättömästä patikointireitistä. Jos sinne päädyn pitänee muistaa, että elämäni merkityksellisimpiä onnistumismuistoja on ensimmäinen päivä reitillä Two Moors Way.
Vaikka tiesin brittien reittimerkinnät minimaalisiksi, en ollut harjoitellut kompassin käyttöä etukäteen. Kun reitti sitten poikkesi selvältä tieltä (ja alkoi kevyesti sataa) huomasin suunnassa pysymisen varsin vaikeaksi. Kerta toisensa jälkeen päädyin takaisin samaan paikkaan, josta olin aloittanut, enkä ymmärtänyt mitä tein väärin. Päivän lopetuspisteeseen ei ollut pitkää matkaa ja itku tuli puseroon.
Yksi vaihtoehto olisi ollut kävellä takaisin päin ja hankkia ensimmäisestä sivilisaation edustuspisteestä autokuljetus majoitukseen. Mutta päätin (vesiesteiden sallimissa rajoissa) yrittää vielä kerran niin, että kävelisin vääräksi ajattelemaani suuntaan. Päädyin ensin pelottavan upottavaan hetteikköön ja sitten turhan ihmisystävällisten lampaiden keskelle. Lopulta kuitenkin myös hotelliin, jossa vaatteiden kuivattelun ohessa opettelin kompassin käyttöä.
Jolle oli käyttöä jatkossa. Kyseisellä reissulla näes opin, että "bridle way" ei ainakaan keväällä näy maastossa selkeästi. Sekä joitakin asioita reviiriään puolustavista eläimistä. Ja muistiin jäi nimenomaan se, että selvisin kaikista hankalista paikoista. Lopulta.
Kuvat: State Library of Queensland ja SKY-FOTO Möller. Helsingin kaupunginmuseo (CC BY 4.0)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti