Anna Erkintytär Närpiöstä (Inrikes tidningar 27.4.1798)
Ulrica Matintytär Appellöf Lapväärtistä (Inrikes tidningar 14.12.1798)
lauantai 23. kesäkuuta 2012
Myötäjäisarpajaisvoittajia 1798
Elisabet Erkintytär Kalvolasta (Inrikes tidningar 2.2.1798)
Anna Erkintytär Närpiöstä (Inrikes tidningar 27.4.1798)
Ulrica Matintytär Appellöf Lapväärtistä (Inrikes tidningar 14.12.1798)
Anna Erkintytär Närpiöstä (Inrikes tidningar 27.4.1798)Ulrica Matintytär Appellöf Lapväärtistä (Inrikes tidningar 14.12.1798)
Antonin päivänä 1857 (2/2)
Eilen oli saatu kanuuna paikalleen ja tarina jatkuu...
Siin se sitt makas, juhlalise näkösen se Minervan kanuun ja ny ei oll muut tehtvä ko lauast se. Mnää ajatteli ens: ett kyll mar se Vilkk sen kunnian tahto ittelles, ko hän se ol ladannukki. Mutt mitä viel. Vilkk meinas mnuu, ett pist snää vaan päretikun kans valkkia fänk reikkähä; snää jouda kyll sen työn tehd, kosk mnää se ole ladann. Sillo mnää ymmärsi ett Vilkk pelkäs, ja pelkäsin, piru viekkö, ittekki, vaikken kehdan näyttä stää. Ja ko mnää muisti viel ett mnää oli saan kiitokse' rohkeudestan ko engelsman meijä haminan poltt, nii mnää sohafi yks kaks päresoitol fänkpannuhu.
Ja sillo se paukatt! Jumalist ko se paukatt! Kyll se ol juhlalinen täräys! Kaffepann lens jumal ties mihe, piik seisos silmä' riipi raapin pääs eik saan sana ulos suustas ja kaikk akkna talos krapisi palasiks. Mutt Vilkk sieppas kanuunan kainlohos ja kas näi lykkämän pakko, Vilkk kanuunoines edell ja mnää peräs. Ko me tulin portil, nii me näi ett naaprisakki, Simelil, oliva akkna rikk ja ko me sitt painoi Palotontti päi, niin Kringelin pist pääs ulos akkunboogist ja huus meijän peräsän: "nog ser jag er godt, kära vänner, kom dricka kaffe". Mutt me em oll kuulevannas kon painetti vaa makasiinitten työ Palotontin taa.
Mutt kyll se Vilkk ol sendä aika poik. Ja hyvä kurssi ei meild kummaldakka sendän puuttun, vaikkan ite sano. Arvakkast mitä me tei? Juu, ladattin kanuun uudest ja ko se ol saatt kuntto — se Vilkk ol siihen koko mestar — nii mentti toinen kert Kringelinin työ, pantti kanuun vanhall paikalles ja jyskytettiin taas kert. Mutt sillo emme lykänn enä pakkoho, ko mentti
tervettämä Antoni. Ja hyvi meit trahteeras Anton ja kiitt meit vähä mond kertta juhlalisuudest. Ja juhlalise ne olivakki ne paukautse. Niin tykkäsivä kaikk pait yks muij naapuris ko ol vähä kippi. — Nii siell ol saat pikkassi.
Jaa-a muista mar mnää hyvi sen päivä viel. Mutt se ol siihe aikka, ko viel sai vähä lystikin pittä. Mutt menkkäst ny tähä aikka mailma panema jotta juhlallisemppa toime, nii ova fiskaali ja poliisi koht teijän kimbussan. Sissi.
Tässä muodossa (+- kopiontivirheeni) juttu julkaistiin Rauman purjehdusseuran lehdessä Ahti 2/1898, josta kansikuva alla. Heti tuli mieleen H. J. Nortamo ja samannäköinen juttu onkin Nortamo-seor -sivustolla. Ja Vanhan Rauman sivuilla. Mutta ei ollut meikäläisen silmiin tullut ja tykkäsin, että oli hauska.
Siin se sitt makas, juhlalise näkösen se Minervan kanuun ja ny ei oll muut tehtvä ko lauast se. Mnää ajatteli ens: ett kyll mar se Vilkk sen kunnian tahto ittelles, ko hän se ol ladannukki. Mutt mitä viel. Vilkk meinas mnuu, ett pist snää vaan päretikun kans valkkia fänk reikkähä; snää jouda kyll sen työn tehd, kosk mnää se ole ladann. Sillo mnää ymmärsi ett Vilkk pelkäs, ja pelkäsin, piru viekkö, ittekki, vaikken kehdan näyttä stää. Ja ko mnää muisti viel ett mnää oli saan kiitokse' rohkeudestan ko engelsman meijä haminan poltt, nii mnää sohafi yks kaks päresoitol fänkpannuhu.
Ja sillo se paukatt! Jumalist ko se paukatt! Kyll se ol juhlalinen täräys! Kaffepann lens jumal ties mihe, piik seisos silmä' riipi raapin pääs eik saan sana ulos suustas ja kaikk akkna talos krapisi palasiks. Mutt Vilkk sieppas kanuunan kainlohos ja kas näi lykkämän pakko, Vilkk kanuunoines edell ja mnää peräs. Ko me tulin portil, nii me näi ett naaprisakki, Simelil, oliva akkna rikk ja ko me sitt painoi Palotontti päi, niin Kringelin pist pääs ulos akkunboogist ja huus meijän peräsän: "nog ser jag er godt, kära vänner, kom dricka kaffe". Mutt me em oll kuulevannas kon painetti vaa makasiinitten työ Palotontin taa.
Mutt kyll se Vilkk ol sendä aika poik. Ja hyvä kurssi ei meild kummaldakka sendän puuttun, vaikkan ite sano. Arvakkast mitä me tei? Juu, ladattin kanuun uudest ja ko se ol saatt kuntto — se Vilkk ol siihen koko mestar — nii mentti toinen kert Kringelinin työ, pantti kanuun vanhall paikalles ja jyskytettiin taas kert. Mutt sillo emme lykänn enä pakkoho, ko mentti
tervettämä Antoni. Ja hyvi meit trahteeras Anton ja kiitt meit vähä mond kertta juhlalisuudest. Ja juhlalise ne olivakki ne paukautse. Niin tykkäsivä kaikk pait yks muij naapuris ko ol vähä kippi. — Nii siell ol saat pikkassi.
Jaa-a muista mar mnää hyvi sen päivä viel. Mutt se ol siihe aikka, ko viel sai vähä lystikin pittä. Mutt menkkäst ny tähä aikka mailma panema jotta juhlallisemppa toime, nii ova fiskaali ja poliisi koht teijän kimbussan. Sissi.
Tässä muodossa (+- kopiontivirheeni) juttu julkaistiin Rauman purjehdusseuran lehdessä Ahti 2/1898, josta kansikuva alla. Heti tuli mieleen H. J. Nortamo ja samannäköinen juttu onkin Nortamo-seor -sivustolla. Ja Vanhan Rauman sivuilla. Mutta ei ollut meikäläisen silmiin tullut ja tykkäsin, että oli hauska.
perjantai 22. kesäkuuta 2012
Antonin päivänä 1857 (1/2)
Juhannuksen kunniaksi tarinaa toisesta juhlinnasta, josta kertoo "Kivelän kapteeni". Loppupuolisko huomenna.
Mnää muista valla hyvi viel tämän päivä, Antonin päivä 1857. Sillo el viel, helkkaris nii, ja elä vieläkki, Anders Anton Kringelin. Hän asus siihe aikka Isoll poikkiskadull siin vastpäät Simelin talo ja ol hausk mies, vaikk olikin kivuloine. Antonin päiv ol sinä vuon Keskiviikko päiv. Tiista ehtost tul Tasala Vilkk, iloinen poik niinko mnääki siihe aikka, — ja sanos: kuulest, niinkos tiedä, o huome Antonin päiv ja Kringelisen tarvittis herättä vähä juhlallisemin ko tavallisest.
— "No, niin kaiketakki, oleks fundeeran mittä? — Soitta' semsis tilasuuksis pruukata ja jos mnää lainaisi Teukon Kallen klaneetin krapa ja snää kraapeisi fioolias, nii olis seki jotta" — sanoisi mnää. Mutt olisitt sillo nähn Tasala Vilku. Sill miehell ol ai oma tuumas, ai se asia ymmärs laillssen kuntton pann, niingo satt kuull.
"Soitta'! — meinas Vilkk. Soitetan kyll semsin päivin, mutt tykkäs snää et se olis juhlalist. Ei millän tavall. Mutt toist olis, jos ammutais ja mnää ole ajatell ett Anton herätetä parill laukauksell huome aamust. —
Olkko menneks. Mistäst pyssy' oteta.
— Pyssy'! Tykkäks snää ett se olis juhlallist, jos joku snuu nimipäivälläs tulis herättämä snuu pyssynpaukauksell? Tukkaks ettäs
heräisi haulpyssyn präiskäyksest?
— Engöst mahdais sendä. Mutt milläst me' sitt ammu.
Mill! Helkkaris, kanuunall tietyste. Ja snää toimita kanuunan tännäi huome aamust hyvi aikasi. Se Minervan kanuun, se on poikka, mnää ole sen kans ennenki jyräytel.
— No, o snuull koiran kuri. Mutt ei snuun tuumas hullumb ol. Ja kyll kanuun tänn tlee hyvis ajois. Ko ensmäine lehterkuorm mene meijän plassill, nii mnää hyppän kuormanpääll, mene Minervaha, pistän kanuuna säkkihi ja pääsen talonpoja hevosel haminast kotti jäll kanuunoinen.
Ja nii mnää teingi. Minervan kanuun ol meil jo enne viitt seuravan aamun ja kas näi Vilkk ja mnää ladama stää. Mutt voi sun turkanen ko se vet kruutti. Mnää rupesi jo tyyreksymän koko juhlalisuutt, mutt Vilkk ol tytyväine. Silmä kiilsivä pääs niinkon tinaknapi' ko se poik mänttäs puupalikal ja vasaral, toppingeit kanunaha ja sylk siihe ai joukko ett kummingin piukka olis menn. — En mnää ol paljon kanuna ladamisis toiminn, mutt kyll mnää sendä ymmärsi, ett siit juhlalinen paukaus pit tleeman ko se lauasti, se Vilku lading. Sill ett, niingo sanott, kruutti siin ol kourattaisi ja toppninkki Vilkk ol hakann sen täytte suuhu saakk. Ja nii stää sitt menttin painettin Kringelinin työ. Hissuksis kuljetti ja päästin köökkihi sisäl Antonin tietmät. Kuultti vaan kon poik kuorsas toises huones. Ei ollu koko talos herel viel kukka muu kon piik. Se ol tehn valu takkaha ja pelas siin kaffepannuines. Mutt mnää sanosi händ ett: "menest hiukan pois tield, meill o meining vähä amppu präjäyttä täsä Antonin kunniaks". Piik ymmärs koht meiningi', jätt kaffepannus siihe ja pääst mnuun tällämän kanuunan laillse asenttoho.
Mnää muista valla hyvi viel tämän päivä, Antonin päivä 1857. Sillo el viel, helkkaris nii, ja elä vieläkki, Anders Anton Kringelin. Hän asus siihe aikka Isoll poikkiskadull siin vastpäät Simelin talo ja ol hausk mies, vaikk olikin kivuloine. Antonin päiv ol sinä vuon Keskiviikko päiv. Tiista ehtost tul Tasala Vilkk, iloinen poik niinko mnääki siihe aikka, — ja sanos: kuulest, niinkos tiedä, o huome Antonin päiv ja Kringelisen tarvittis herättä vähä juhlallisemin ko tavallisest.
— "No, niin kaiketakki, oleks fundeeran mittä? — Soitta' semsis tilasuuksis pruukata ja jos mnää lainaisi Teukon Kallen klaneetin krapa ja snää kraapeisi fioolias, nii olis seki jotta" — sanoisi mnää. Mutt olisitt sillo nähn Tasala Vilku. Sill miehell ol ai oma tuumas, ai se asia ymmärs laillssen kuntton pann, niingo satt kuull.
"Soitta'! — meinas Vilkk. Soitetan kyll semsin päivin, mutt tykkäs snää et se olis juhlalist. Ei millän tavall. Mutt toist olis, jos ammutais ja mnää ole ajatell ett Anton herätetä parill laukauksell huome aamust. —
Olkko menneks. Mistäst pyssy' oteta.
— Pyssy'! Tykkäks snää ett se olis juhlallist, jos joku snuu nimipäivälläs tulis herättämä snuu pyssynpaukauksell? Tukkaks ettäs
heräisi haulpyssyn präiskäyksest?
— Engöst mahdais sendä. Mutt milläst me' sitt ammu.
Mill! Helkkaris, kanuunall tietyste. Ja snää toimita kanuunan tännäi huome aamust hyvi aikasi. Se Minervan kanuun, se on poikka, mnää ole sen kans ennenki jyräytel.
— No, o snuull koiran kuri. Mutt ei snuun tuumas hullumb ol. Ja kyll kanuun tänn tlee hyvis ajois. Ko ensmäine lehterkuorm mene meijän plassill, nii mnää hyppän kuormanpääll, mene Minervaha, pistän kanuuna säkkihi ja pääsen talonpoja hevosel haminast kotti jäll kanuunoinen.
Ja nii mnää teingi. Minervan kanuun ol meil jo enne viitt seuravan aamun ja kas näi Vilkk ja mnää ladama stää. Mutt voi sun turkanen ko se vet kruutti. Mnää rupesi jo tyyreksymän koko juhlalisuutt, mutt Vilkk ol tytyväine. Silmä kiilsivä pääs niinkon tinaknapi' ko se poik mänttäs puupalikal ja vasaral, toppingeit kanunaha ja sylk siihe ai joukko ett kummingin piukka olis menn. — En mnää ol paljon kanuna ladamisis toiminn, mutt kyll mnää sendä ymmärsi, ett siit juhlalinen paukaus pit tleeman ko se lauasti, se Vilku lading. Sill ett, niingo sanott, kruutti siin ol kourattaisi ja toppninkki Vilkk ol hakann sen täytte suuhu saakk. Ja nii stää sitt menttin painettin Kringelinin työ. Hissuksis kuljetti ja päästin köökkihi sisäl Antonin tietmät. Kuultti vaan kon poik kuorsas toises huones. Ei ollu koko talos herel viel kukka muu kon piik. Se ol tehn valu takkaha ja pelas siin kaffepannuines. Mutt mnää sanosi händ ett: "menest hiukan pois tield, meill o meining vähä amppu präjäyttä täsä Antonin kunniaks". Piik ymmärs koht meiningi', jätt kaffepannus siihe ja pääst mnuun tällämän kanuunan laillse asenttoho.
torstai 21. kesäkuuta 2012
Historian raaka-aineista
Riippumatta historiankirjoittajan tavoitteista, toteaa Tosh kirjassaan The pursuit of history, mahdolliset saavutukset määrittyvät tallella olevien lähteiden laajuudesta ja luonteesta. Selvää kauraa kuten myöskin se, että historian lähteet kattavat kaikki ihmistoiminnan jättämät jäljet.
Noteerattuaan lähteiden potentiaalisen kirjon Tosh keskittyy kirjoitettuun tekstiin, josta saa irti tarkkoja aikamääreitä, paikannuksia sekä yksilön ajatuksia ja tekoja. Riippumatta tekstin alkuperäisestä tarkoituksesta, siitä on hyötyä historioitsijalle. Mutta arvokkaimpia ovat lähteet, jotka syntyvät suoraan päivittäisestä elämästä niin, että kynän pielijä ei ajattele tulvia sukupolvia ollenkaan.
Tosh jakaa kirjalliset lähteet kolmeen ryhmään: kertovat tekstit, asiakirjat ja yksityiset aineistot. Kertovat tekstit on (ainakin jossain määrin) tarkoitettu säilyviksi. Niissä on valmis kronologia, mutta myös vahvasti kirjoittajan näkökulma. Tosh laskee tähän ryhmään sanomalehdet, joilla on kolme (!) arvokasta ominaisuutta. Ne ilmaisevat ajan merkittävimmät poliittiset ja yhteiskunnalliset näkemykset, tarjoavat päivän tarkan kronologian ja toisinaan julkaisivat laajempia selvityksiä. Kertovien tekstien käsittelyn lopuksi Tosh mainitsee kaunokirjalliset kirjat, mutta mielestäni ei missään faktakirjoja.
Asiakirjojen kohdalla Tosh on syvällä Iso-Britannian arkistoissa, enkä saanut sisällöstä mitään merkittävää irti. Yksityisten aineistojen osiossa hehkutetaan kirjeitä ja päiväkirjoja. Lähdekritiikistä ei vielä puhuta mitään, tullee seuraavassa luvussa. Tämä luku loppuu siihen, että Tosh pitää minkä tahansa historiatutkimuksen ensimmäisenä askeleena lähteiden laajuuden kartoittamista. Lähteet eivät tule luokse, niitä pitää etsiä.
Noteerattuaan lähteiden potentiaalisen kirjon Tosh keskittyy kirjoitettuun tekstiin, josta saa irti tarkkoja aikamääreitä, paikannuksia sekä yksilön ajatuksia ja tekoja. Riippumatta tekstin alkuperäisestä tarkoituksesta, siitä on hyötyä historioitsijalle. Mutta arvokkaimpia ovat lähteet, jotka syntyvät suoraan päivittäisestä elämästä niin, että kynän pielijä ei ajattele tulvia sukupolvia ollenkaan.
Tosh jakaa kirjalliset lähteet kolmeen ryhmään: kertovat tekstit, asiakirjat ja yksityiset aineistot. Kertovat tekstit on (ainakin jossain määrin) tarkoitettu säilyviksi. Niissä on valmis kronologia, mutta myös vahvasti kirjoittajan näkökulma. Tosh laskee tähän ryhmään sanomalehdet, joilla on kolme (!) arvokasta ominaisuutta. Ne ilmaisevat ajan merkittävimmät poliittiset ja yhteiskunnalliset näkemykset, tarjoavat päivän tarkan kronologian ja toisinaan julkaisivat laajempia selvityksiä. Kertovien tekstien käsittelyn lopuksi Tosh mainitsee kaunokirjalliset kirjat, mutta mielestäni ei missään faktakirjoja.
Asiakirjojen kohdalla Tosh on syvällä Iso-Britannian arkistoissa, enkä saanut sisällöstä mitään merkittävää irti. Yksityisten aineistojen osiossa hehkutetaan kirjeitä ja päiväkirjoja. Lähdekritiikistä ei vielä puhuta mitään, tullee seuraavassa luvussa. Tämä luku loppuu siihen, että Tosh pitää minkä tahansa historiatutkimuksen ensimmäisenä askeleena lähteiden laajuuden kartoittamista. Lähteet eivät tule luokse, niitä pitää etsiä.
keskiviikko 20. kesäkuuta 2012
Kesäkuuta
8.6.
- Viranomaiset veivät sukukalleuden
- Kansalliskirjaston lukittua ovea kiskoessa kirkastuu: nyt on kesä!
- Kaupunginkirjastonkin ovet kiinni: kesä ja perjantai. Pitäisikö ostaa toinen jäde?
- Kännyssä Twitter suomeksi. Uudelleentwiittasin äsken, miksen edelleentwiitannut tai jälleentwiitannut?
- Järviarkeologian antia Lpr:ssä esillä
- Akateemisessa pokkarit kesäkuun tapaan -20%. Ostin Kahnemanin ajattelun ja historiallisen romanssin.
- Suomalaisen jälkiä Hollywoodissa tutki @hannusalmi . Taas siirtolainen, jonka antamilla tiedoilla ei kastetta löydy...
- Kuvakavalkaadi Varkauden menneisyydestä. Promottiin FB:ssä toivottavasti linkitetty muuallekin.
- "Halveksun syvästi viihteellisiä tekeleitä, missä historia on vain kulissi, johon on viety moderneja toimijoita."
- Taannoisella juuriretkellä napsittujen otosten perusteella minun ei kannata osallistua kilpailuun "Peltoon tulee eloa"
- "Maisemasuunnittelua tarvitaan joka viidennessä hakkuussa" "jotka näkyvät katsojalle joko lähi- tai kaukomaisemassa."
- Turkulaiset kielentutkijat esillä 1600-l teksteistä v. 2009 julkaistusta kirjasta. Mikä ajankohtaista?
- Niin, siis. Ruotsissa museo voi kutsua wikimedialaiset kuvaamaan esineitään. Voihan kateus.
- Suomessa "Vuoden 2011 aikana on tarkoitus järjestää yksi tai useampia kuvausretkiä..." Porukasta pulaa?
- Keskustelua museokuvauksista Suomen Wikimediassa yli vuosi sitten
- Aika laittaa räpätys kuriin [kuva oikealla]
- Ruotsalaisessa WDYTYA-ohjelmassa @Mark_Levengood etsii amerikkalaisia juuriaan. Mielenkiintoisempia kuin suomalaiset?
- Ylen studiossa kommentoimassa Nokiaa Martti Häikiö. Historiallista perspektiiviä.
- Alkio-juhla loppuunmyyty ja päiväkirjat tulevat syksyllä painosta. Päiväkirjat löytyivät 2008 ja niitä tarjottiin...
- FHL digitoi kirjat rajulla leikkauksella ja siirtää ne varastoon. Tästä voi olla kahta mieltä.
- Hautajaisvaatteet esillä ja ajatukset liikkuvat perinteisten rituaalien merkityksissä.
- Miten tekstissäni voi olla sana tiedustelu, kun on pitänyt kirjoittaa tiedostot?
- Onko Latin monetary union oikeasti latinalainen rahaliitto suomeksi?
- [vastauksen jälkeen] Kiitos. Ehdin juuri saada sanomalehtikirjaston auki ja haku rahaliitto tuottaa ulos latinalaisen rahaliiton viitaten oikeaan asiaan
- Kielikysymyksen jälkeen on vielä yksi ongelma, missähän podcastissa latinalaisesta rahaliitosta kuulin? Hakujen perusteella ei Planet money.
- Ta-daa. Todennäköisin latinalaisen rahaliiton tietolähde oli David Cannadinen A point of View. Ainakin sen kuunnellut.
- Hamekankaan saanut akka: "aina valitset huonoimman". Miehensä: "Totta puhut, sinutkin otin" (lyhennelmä. alk. per. Uusi Suometar 1.3.1871)
- Aamukeskustelu toimistolla kääntyi Stalingradin piiritykseen. Implisiittinen identifoituminen venäläiseen väestöön?
- Pommerin matkan peruutus tarkoittaa että pääsen tutun väitökseen. Ei ollenkaan huono juttu.
- Eläissäs rustasit runoja kuusi kirjaa,/Ja kuolit harmista, kuin niit' ei kukaan osta. -- Ahlqvist Muut runot huonompia.
- Nappien historiaa à la @slate . Ensimmäinen nappientekijöiden kilta 1250 ja paljon muuta.
- FTM listasi hyödyllisimmät (engl. kieliset) kv-sukututkimusblogit. Ruotsalainen ei vaikuta yleishyödylliseltä.
- FTM:n listauksesta menee tilaukseen venäläinen . Valokuvat arkistosaleista ja asiakirjoista vetoavat.
- Kiitos @JIlmakunnas , podcast-masiinassani taas Things We Forgot to Remember . Brittiohjelmien kaudet vaikeita hallita.
- Hyvä teksti median arkisto"löydöistä". Kun paperi on järjestetty arkistoon, sen on tarkoituskin löytyä.
Kaksi kirjataloa ja pysähdys paikallismuseossa
Äänellä ja tekstillä oli Pukstaavin vastaus. Yhdessä pienehkössä huoneessa olisi saanut kuusi puhujaa yhtäaikaa ääneen, kun vihdoin ymmärsi käynnistysmekanismin. Jos sammutusmekanismi oli olemassa, emme sitä paikallistaneet. Seuraavassa huoneessa pienoismallien elävöittämisäänet puolestaan olivat niin hentoja, että sorruin painelemaan sensoria kun nauha oli jo pyörimässä.
Useimmissa huoneissa oli runsaasti tekstiä luettavaksi. Suoraan pinnalla tai kosketusnäytöllä. Sarjakuvahistorian jaksoin lukea läpi. Sen lisäksi vain kirjahyllysopessa oli tarinanomaisuutta. Näistä siis pidin ja muut positiiviset elementit olivat suurennetut lastenkirja-aukeamat (koska lapsuuden lempparini Elli Velli Karamelli oli mukana), lavastettu kirjasto ja kirjakauppojen kuvat. Mitään uutta en oppinut, laihahko saldo.
Linja-auton aikataulu jätti minulle aikaa hyvin hätäiseen käyntiin Huittisten museossa. Kuljettajani arveli, että se on "ihan niinkuin Kokemäen kotiseutumuseo". Mutta ei ollut. Enemmän kulttuuri- ja henkilöhistoriaa. Ja erikoisuus: apteekkinäyttelyn kunniaksi kävijä sai napostella apteekkisalmiakkia ilman eri korvausta. Museoissa on eroja, jopa paikallismuseoissa.
tiistai 19. kesäkuuta 2012
Väenlasku 1897
Amerikkalainen FamilyTreeMagazine listasi kansainvälisiä sukututkimusblogeja. Läpiluku sai katumaan englanninkielisen blogini kitumista ja tuotti arvokkaimmaksi löydöksi venäläisen blogin. Siinä on kyllä enimmäkseen kuvia, mutta mikäs sen kiinnostavampaa kuin kuvat arkistoista...
Yksi postauksista esitteli vuoden 1897 väestönlaskentaa Venäjän valtakunnassa. Suomikin siihen tuolloin kuului, joten mieleen tuli heti kysymys, suoritettiinko moinen meillä? Koehaku sanomalehtiarkistoon kertoi, että tuolloin käytetty suomenkielinen termi oli väenlasku. Sillä eteenpäin, ja Uusi Suometar paljasti vastauksen numerossaan 13.10.1896:
Venäjän puolella materiaali on säilynyt yllä linkitetyn blogin mukaan vaihtelevasti. Aineiston syntymisestä löysin sanomalehtihaussa pari kuvausta:
Yksi postauksista esitteli vuoden 1897 väestönlaskentaa Venäjän valtakunnassa. Suomikin siihen tuolloin kuului, joten mieleen tuli heti kysymys, suoritettiinko moinen meillä? Koehaku sanomalehtiarkistoon kertoi, että tuolloin käytetty suomenkielinen termi oli väenlasku. Sillä eteenpäin, ja Uusi Suometar paljasti vastauksen numerossaan 13.10.1896:
Venäläisen väenlaskun yhteydessä on ehdotettu Suomessakin samana päivänä toimitettavaksi yleinen väenlasku. Siitä kertoo Now. Wr.:Ei siis uutta lähdettä metsästettäväksi ja asia lienee jo tuttu niille, joilla on Venäjän puolella tuolloin asuneita tutkimuskohteita. Uuden Suomettaren numerossa 28.2.1897 kerrotaan, että "äidinkieli on tärkeimpänä osoituksena henkilön kansallisuuden määräämiseksi" ja suomenkielisiä oli ainakin Pietarissa ja Siperiassa. Pikainen Googlaus antaa lukumäärät jälkimmäisille, mutta en löydä mainintoja alkuperäismateriaalin käytöstä. (Otsikon alta poiketen: Slaavisten kielten erikoiskirjasto tarjoaa wikissään vinkkejä sukututkimukseen Venäjällä.)
Olemme kuulleet, että on ehdotettu toimitettavaksi samaan aikaan väenlasku myöskin Suomen suuriruhtinaskunnassa. Suomessa ovat väenlaskut tähän asti toimitetut ihan toisella tavalla kuin Veneäjällä ja Euroopan valtakunnissa, jota tapaa on määrätty nytkin noudatettavaksi. Suomessa on väkiluvun määräämiseksi toimitettu ajoittain tarkastuksia juoksevista väkiluvun luetteloista, jotka muinaisista ajoista saakka siellä pidetään tarkasti. Väenlaskun pääkomitea on pitänyt tarpeellisena samaan aikaan laskea Suomenkin väkiluvun, kuitenkin sillä tavalla, joka siellä on voimassa ja vakaantunut.
Rauman Lehti 24.2.1897: Väenlasku on aikaansaanut paljon levottomuuksia Itä-Venäjällä Kasanin tienoilla. Tataarit luulevat että heidät nyt siirretään oikeauskoisen kirkon kirjoihin ja venäläiset talonpojat pelkäävät maaorjuuden palauttamista. Rauhaa on koetettu palauttaa osaksi siten, että venäläiset virkamiehet ovat matkustaneet kyliin väenlaskun tarkoitusta selittämään, osaksi, kun ei tämä ole tepsinyt, ankarilla rangaistuksia, vieläpä piiskallakin.
Hämäläinen 31.3.1897: Äskeisen yleisen väenlaskun toimittajille luvattiin antaa palkinto rahassa tai mitali rintaan, kumman haluavat. Tilaisuus mitalin saamiseen tarjoontui siis nyt monelle sitä kauvan turhaan toivoneelle, ja innokkaita väenlaskijoiksi haluavia ilmaantui kosolta. Mutta kuisa ja harmi: siihen vaaditaan luvun ja kirjoittamisen taitamista! Mitäs nyt tehdä? "Pitää keksiä keino." Ja se keksitäänkin: kirjantaitamaton ottaa toimen nimeensä, palkkaa siaisekseen kykenevän miehen, mutta kun jakoaika tulee -- hän saa mitalin! Tämmöistäkin on tapahtunut.
Kaiku 10.5.1897: ... Oli joku pannut liikkeelle huhun, että väenlaskussa osallisina olleet tulevat saamaan vaivoistansa runsaan rahapalkkion, sekä rintamerkin, joka oikeuttaisi heidät ilman muuta avonaisiin kunnankirjurien paikkoihin y.m.s. Sen johdosta ilmaantui sitte väenlaskukirjureiksi pyrkijöitä jos jonkinlaisia, ja eräs kekseliäs kunnanvanhin sai siitä päähänsä tuotteiliaan tuuman: Hän otti hyvän maksun jokaisesta, jonka nimen kirjoitti maapäällikön hyväksyttäväksi lähetettävään väenlaskijain ehdokasluetteloon.
Kollaasi venäläisistä vuodelta 1905, Library of Congress, Flickr.
Onko historiasta jotain hyötyä?
John Toshin kirjan The Pursuit of History tavaaminen jatkuu. Kakkosluvussa Tosh käy läpi historian käyttötavat. Voisin verrata sisältöä ja rakennetta taannoin referoimaani Margaret Macmillanin kirjaan The uses and abuses of history, mutta blogipostauksen rajallisessa tilassa parasta pitäytyä Toshin ajatusten esittelyssä.
Tosh aloittaa ääripäillä. Voi ajatella, että historia ratkaisee tulevaisuuden (esimerkkinä keskiajan raamatunhistoria ja marxistinen historiallinen materialismi), tai että historiasta ei opita mitään.
Välimaastossa historia on "vaihtoehtovarasto". Se muistuttaa meille, että useimmiten on enemmän kuin yksi tapa tulkita ongelmallinen tilanne tai reagoida sellaiseen. Historiasta ei etsitä ennakkotapauksia vaan mahdollisuuksia. Nykyajan analyysiin voivat auttaa sekä asiat, jotka ovat samanlaisia kuin nyt, että erilaiset ja muuttuneet.
Historiantutkijalle välttämätöntä kykyä ymmärtää kokonaisuuksia voi myös soveltaa nykyajan tilanteiden analyysiin. Mutta pitää aina muistaa historian yksi oppi: tulevaisuuden hallinta on iluusio ja epävarmuus on ikuinen osa ihmiselämää.
Tämän todettuaan Tosh kertoo, että historian avulla voidaan kuitenkin yrittää ennustaa tulevaa! Asiallisemmin historiallisten prosessien oppi on se, että pitää kyseenalaistaa oletukset asioiden pysyvyydestä. Eikä se mikä on ollut perinteisesti tai pidemmän aikaa ole sen "luonnollisempaa" kuin muutkaan mahdollisuudet.
Tosh aloittaa ääripäillä. Voi ajatella, että historia ratkaisee tulevaisuuden (esimerkkinä keskiajan raamatunhistoria ja marxistinen historiallinen materialismi), tai että historiasta ei opita mitään.
Välimaastossa historia on "vaihtoehtovarasto". Se muistuttaa meille, että useimmiten on enemmän kuin yksi tapa tulkita ongelmallinen tilanne tai reagoida sellaiseen. Historiasta ei etsitä ennakkotapauksia vaan mahdollisuuksia. Nykyajan analyysiin voivat auttaa sekä asiat, jotka ovat samanlaisia kuin nyt, että erilaiset ja muuttuneet.
Historiantutkijalle välttämätöntä kykyä ymmärtää kokonaisuuksia voi myös soveltaa nykyajan tilanteiden analyysiin. Mutta pitää aina muistaa historian yksi oppi: tulevaisuuden hallinta on iluusio ja epävarmuus on ikuinen osa ihmiselämää.
Tämän todettuaan Tosh kertoo, että historian avulla voidaan kuitenkin yrittää ennustaa tulevaa! Asiallisemmin historiallisten prosessien oppi on se, että pitää kyseenalaistaa oletukset asioiden pysyvyydestä. Eikä se mikä on ollut perinteisesti tai pidemmän aikaa ole sen "luonnollisempaa" kuin muutkaan mahdollisuudet.
maanantai 18. kesäkuuta 2012
Lehtileikepinosta
Hesarin matkasivuilla oli 15.6. tarjolla historianelävöittämistuote, johon voisi ja johon minun pitäisi tarttua. Mutta kun olen liian laiska. Toimittaja oli testannut Ikaalisissa 1930-luvun Koveron kruununmetsätorpan aikamatkaa "piika-renki päivä", jossa rahaa vastaan pääseen tekemään vanhan ajan vaatteissa vanhan ajan töitä. Juttu loppuu
Optiossa 10/12 haastateltiin Mårten Mickosia. Mickos oli pari vuotta sitten puhumassa alumniyhdistyksellemme ja teki minuun vaikutuksen, joten luin koko jutun (odottaessani pääsyä terveydenhoitajalle). Varsinaisen asian sijaan kiinnitin huomioni suoran lainauksen kappaleeseen, jossa Mickos esittelee sukutaustaansa sujuvasti useammasta sukupolvesta. Perustelu on viimeisessä lauseessa "Tämän kerron sen takia, että joukossa oli muutama yrittäjä." Jossain toisessa yhteydessä vastaava ryöpytys olisi ollut sukututkijan hörhöilyä...
Hesarin ruokasivuilla oli 24.5. juttu leipäjuuria keräilevästä miehestä. Lopussa mainittiin, että Helsingissä järjestetään syksyllä kansainvälinen hapanleipäjuurikonferenssi.
Sydän-Satakunta esitteli 24.5. Suomen Kulttuurirahaston Satakunnan rahaston apurahoja. Satakunnan Historiallinen Seura käyttää oman pottinsa Kokemäenjoen historiaa käsittelevän seminaarin järjestämiseen huhtikuussa 2013. Kokemäen kannalta merkittävimpiä olivat Niina Uusi-Sepän kulttuurimaiseman suojelua, joitoa ja arvottamista käsittelevään väitöstyöhön saama sekä apuraha "Kokemäen kulttuurihistoriasta ammentavien avoimien käsityöpajojen toiminnan kehittämiseen".
Hesarin Nyt-liitteessä 8.-14.6. oli reipas keskustelun avaus "Yli yliopistosta". Siinä suhtauduttiin kriittisesti nykyaikaiseen luento-opetukseen ja lukiessani enimmäkseen nyökyttelin.
Anthony Beever kävi Suomessa markkinoimassa kirjaansa Toinen maailmansota ja sai näkyvyyttä Kauppalehdessä 7.6. (olin toisenkin kerran terveysasemalla) ja Hesarissa 10.6. Beever on nyt kaupallinen menestys, jonka kirja käännettiin m.m. suomeksi jo ennen sen alkuperäisversion ilmestymistä. Alkuun hän ei päässyt apurahoin, vaan rahoitti kirjoittamisen työllä mainostoimistossa.
Emäntä tuo talikkoa. Mars maata kääntämään, palanutta lantaa hakemaan ja sipuleita istuttamaan!Vanhempaa leikekokoelmaa purkamaan. Aika heittää pois Hesarin Nyt-liitteen arvio elokuvasta Taistelu Näsilinnasta. Minun piti, piti ja piti mennä se katsomaan, mutta ilmeisesti en oikeasti halunnut, sillä jäi tekemättä.
Optiossa 10/12 haastateltiin Mårten Mickosia. Mickos oli pari vuotta sitten puhumassa alumniyhdistyksellemme ja teki minuun vaikutuksen, joten luin koko jutun (odottaessani pääsyä terveydenhoitajalle). Varsinaisen asian sijaan kiinnitin huomioni suoran lainauksen kappaleeseen, jossa Mickos esittelee sukutaustaansa sujuvasti useammasta sukupolvesta. Perustelu on viimeisessä lauseessa "Tämän kerron sen takia, että joukossa oli muutama yrittäjä." Jossain toisessa yhteydessä vastaava ryöpytys olisi ollut sukututkijan hörhöilyä...
Hesarin ruokasivuilla oli 24.5. juttu leipäjuuria keräilevästä miehestä. Lopussa mainittiin, että Helsingissä järjestetään syksyllä kansainvälinen hapanleipäjuurikonferenssi.
Sydän-Satakunta esitteli 24.5. Suomen Kulttuurirahaston Satakunnan rahaston apurahoja. Satakunnan Historiallinen Seura käyttää oman pottinsa Kokemäenjoen historiaa käsittelevän seminaarin järjestämiseen huhtikuussa 2013. Kokemäen kannalta merkittävimpiä olivat Niina Uusi-Sepän kulttuurimaiseman suojelua, joitoa ja arvottamista käsittelevään väitöstyöhön saama sekä apuraha "Kokemäen kulttuurihistoriasta ammentavien avoimien käsityöpajojen toiminnan kehittämiseen".
Hesarin Nyt-liitteessä 8.-14.6. oli reipas keskustelun avaus "Yli yliopistosta". Siinä suhtauduttiin kriittisesti nykyaikaiseen luento-opetukseen ja lukiessani enimmäkseen nyökyttelin.
Anthony Beever kävi Suomessa markkinoimassa kirjaansa Toinen maailmansota ja sai näkyvyyttä Kauppalehdessä 7.6. (olin toisenkin kerran terveysasemalla) ja Hesarissa 10.6. Beever on nyt kaupallinen menestys, jonka kirja käännettiin m.m. suomeksi jo ennen sen alkuperäisversion ilmestymistä. Alkuun hän ei päässyt apurahoin, vaan rahoitti kirjoittamisen työllä mainostoimistossa.
Historiaa bussipysäkillä
Toukokuun alussa työmatkaani kuuluvan bussipysäkin kohdalla ilmestyi iso monttu ja kävelymatkani piteni Kampista Ruoholahteen. Uudessa paikassa ajatukseni kääntyivät menneisyyteen.
Yhtenä aamuna bussia odottaessani nimittäin näin kun vastapäisen toimistotalon vieressä nostoauton kori läheni katonreunaa ja ymmärsin, että he olivat irroittamassa Nokia-kylttiä. Kyseinen rakennus valmistui toukokuussa 1999. Tämän muistan siksi, että oli ensimmäinen varsinainen työvuoteni ja muiden tutkimuskeskuslaisten kanssa muutin Lauttasaaresta Ruoholahteen. Sain oman huoneen (oi aikoja, oi tapoja) ja ikkunasta katselin, kun ostoskeskuksen torni nousi kerros kerrokselta.
Hieman kauempaa olin maisemaa katsellut 90-luvun alusta alkaen, jolloin muutin Espooseen. Helsinkiin oli aina välillä asiaa ja linja-auto kurvasi Länsiväylältä Ruoholahteen samaan tapaan kuin nykyäänkin. Mutta alkuaikoina rakennusten sijaan näkymässä oli konttivarasto jonkinlaisena Jätkäsaaren jatkeena. Vähitellen se hävisi ja nykyiset asuinkorttelit hahmoittuivat.
Bussipysäkin puolella oli Lepakko, jonka levottomuuksia katselin Kokemäellä tv-uutisista. Rakennus oli paikallaan kun muutin pääkaupunkiseudulle, mutta sisäpuolelle minulla ei ollut koskaan asiaa. Muistaakseni olin kuitenkin surullinen nähdessäni talon purkamisen. Minkä tahansa kulttuurihistorian katoaminen surettaa.
Kuukauden verran bussipysäkkiä käytettyäni juolahti mieleeni muistikuva lepakkoteoksesta. Ja siinähän se oli, ihan silmien edessä, vaikkakin hieman likaisessa lasikuutiossa. Laattansa mukaan Jouni Kuusimäen teos, joka oli ollut Lepakon Ison salin ovella
Konkreettinen ja autenttinen muisto menneisyydestä. Pitäisi pitää silmät useammin auki. Muistolaattaa vielä lainaten: AINA APATIAA VASTAAN!
Yhtenä aamuna bussia odottaessani nimittäin näin kun vastapäisen toimistotalon vieressä nostoauton kori läheni katonreunaa ja ymmärsin, että he olivat irroittamassa Nokia-kylttiä. Kyseinen rakennus valmistui toukokuussa 1999. Tämän muistan siksi, että oli ensimmäinen varsinainen työvuoteni ja muiden tutkimuskeskuslaisten kanssa muutin Lauttasaaresta Ruoholahteen. Sain oman huoneen (oi aikoja, oi tapoja) ja ikkunasta katselin, kun ostoskeskuksen torni nousi kerros kerrokselta.
Hieman kauempaa olin maisemaa katsellut 90-luvun alusta alkaen, jolloin muutin Espooseen. Helsinkiin oli aina välillä asiaa ja linja-auto kurvasi Länsiväylältä Ruoholahteen samaan tapaan kuin nykyäänkin. Mutta alkuaikoina rakennusten sijaan näkymässä oli konttivarasto jonkinlaisena Jätkäsaaren jatkeena. Vähitellen se hävisi ja nykyiset asuinkorttelit hahmoittuivat.
Bussipysäkin puolella oli Lepakko, jonka levottomuuksia katselin Kokemäellä tv-uutisista. Rakennus oli paikallaan kun muutin pääkaupunkiseudulle, mutta sisäpuolelle minulla ei ollut koskaan asiaa. Muistaakseni olin kuitenkin surullinen nähdessäni talon purkamisen. Minkä tahansa kulttuurihistorian katoaminen surettaa.
Kuukauden verran bussipysäkkiä käytettyäni juolahti mieleeni muistikuva lepakkoteoksesta. Ja siinähän se oli, ihan silmien edessä, vaikkakin hieman likaisessa lasikuutiossa. Laattansa mukaan Jouni Kuusimäen teos, joka oli ollut Lepakon Ison salin ovella
Konkreettinen ja autenttinen muisto menneisyydestä. Pitäisi pitää silmät useammin auki. Muistolaattaa vielä lainaten: AINA APATIAA VASTAAN!
sunnuntai 17. kesäkuuta 2012
Kohdattua
Kuvasarja lehdestä Joulupukki 1912 /I.Hannu Salmi jäljitti Hollywoodiin lähtenyttä suomalaista ja lupasi jatkoa. Innostuin itsekin kontribuoimaan, näkyy kommenteista.
Jussi Jalonen jakoi Kaartinvääpeli Knapsbergin tarinan.
Ilona Kemppainen kysyi uudessa blogissaan Mistä puhumme kun puhumme vaikenemisesta?
Löysin nyt vasta Twitterissä seuraamani Johannan blogin, jossa hän oli viime kesänä tarkastellut Arkistolaitoksen digitoimia karttoja.
Kari Hintsala esitteli turkulaisen asuinalueen muinaismuistorykelmän. Kari Rydman mietti pyhien paikkojen kohtelua. Tapani Valkonen kirjoitti entisajan savolaisesta ahkeruudesta.
Eva Ahl-Waris kertoi på svenska onnekkaasta sattumasta tutkimuksen lomassa.
Vesa Sisättö jakoi tosiasioita menneiden aikojen ruokavaliosta. Uppsalassa vieraileva on päättänyt tehdä gradunsa alkoholijuomista 1500-luvun Suomessa.Hänen toisessa blogissaan on tekstejä historiallisesta ruuasta.
Reija Satokangas osallistui Lahden kansanopiston ja Historian Ystäväin Liiton yhteiseen perinteikkääseen kesäseminaariin:
Mutta siis, siellä syödessäni väistämättä kuulin, kuinka kesäseminaarikonkarit (neljättä ja seitsemättä kertaa täällä), jotka olivat siis jo tänään olleet kuuntelemassa ensimmäisen päivän luentoja, kommentoivat esitelmöitsijöitä ja heidän tapaansa puhua ja argumentoida. En oikein voinut mennä väliin sanomaan, että älkää hyvät ihmiset mitään puhuko, minun hukini on huomenna aamuyhdeksältä…
Medievalist.net referoi in English Kirsi Salosen artikkelin katolisen ajan pappien vanhuusvuosista.
Tuoreessa Kansalliskirjasto-lehdessä esiteltiin kirjaston arkiston mielenkiintoisia valokuvia ja pergamenttien konservointia. Länsiväylässä raportti Mankbyn kaivauksilta.
Suometar-blogissa puhtaaksikirjoitettuna sanomalehtiteksti tapauksesta Korkeakoskella Kymin pitäjässä heinäkuussa 1796.
Dick Harrison kirjoitti sukujuurien kultaajista på svenska.
Digihist-blogissa muistutettiin ruotsalaisten historialehtien verkkosivujen annista på svenska.
Venäläisen historian blogissa analysoitiin in English Neuvostoliiton ulkomaille(siis myös Suomeen) lähettämää propagandamateriaalia.
Äskettäin on ilmestynyt Kristiina Vuoren historiallinen romaani Näkijän tytär, jonka syntymistä taisin seurata eräässä blogissa. Kirjan on jo lukenut Kirsi Hietanen ja Mari A. oli tavannut kirjailijan, kuin myös Amma.
Tuula Levo luki Helena Ruuskan kirjan Marja-Liisa Vartio - kuin linnun kirkaisu. Oi mutsi mutsi esitteli Raili Mikkasen Suomen lasten linnakirjan. Sara luki Kaari Utrion Viipurin kaunottaren. Timo Hännikäinen luki konekiväärin historiasta. Tommi Melender oli lukenut eriskummallisen romaanin Himmlerin aivoista. Amma luki Carolly Ericksonin romaanin Minä, Marie Antoinette ja totesi
Eläytyminen Marie Antoinetten ajatuksiin on sinänsä ihan onnistunutta, mutta paikoitellen kirjailijan mopo lähtee käsistä historiallisten totuuksien muuntelussa (lähinnä viittaan Marie Antoinetten epäuskottavaan Ruotsin matkaan).