Yhtenä aamuna bussia odottaessani nimittäin näin kun vastapäisen toimistotalon vieressä nostoauton kori läheni katonreunaa ja ymmärsin, että he olivat irroittamassa Nokia-kylttiä. Kyseinen rakennus valmistui toukokuussa 1999. Tämän muistan siksi, että oli ensimmäinen varsinainen työvuoteni ja muiden tutkimuskeskuslaisten kanssa muutin Lauttasaaresta Ruoholahteen. Sain oman huoneen (oi aikoja, oi tapoja) ja ikkunasta katselin, kun ostoskeskuksen torni nousi kerros kerrokselta.
Hieman kauempaa olin maisemaa katsellut 90-luvun alusta alkaen, jolloin muutin Espooseen. Helsinkiin oli aina välillä asiaa ja linja-auto kurvasi Länsiväylältä Ruoholahteen samaan tapaan kuin nykyäänkin. Mutta alkuaikoina rakennusten sijaan näkymässä oli konttivarasto jonkinlaisena Jätkäsaaren jatkeena. Vähitellen se hävisi ja nykyiset asuinkorttelit hahmoittuivat.
Bussipysäkin puolella oli Lepakko, jonka levottomuuksia katselin Kokemäellä tv-uutisista. Rakennus oli paikallaan kun muutin pääkaupunkiseudulle, mutta sisäpuolelle minulla ei ollut koskaan asiaa. Muistaakseni olin kuitenkin surullinen nähdessäni talon purkamisen. Minkä tahansa kulttuurihistorian katoaminen surettaa.
Kuukauden verran bussipysäkkiä käytettyäni juolahti mieleeni muistikuva lepakkoteoksesta. Ja siinähän se oli, ihan silmien edessä, vaikkakin hieman likaisessa lasikuutiossa. Laattansa mukaan Jouni Kuusimäen teos, joka oli ollut Lepakon Ison salin ovella
Konkreettinen ja autenttinen muisto menneisyydestä. Pitäisi pitää silmät useammin auki. Muistolaattaa vielä lainaten: AINA APATIAA VASTAAN!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti