Juhannuksen kunniaksi tarinaa toisesta juhlinnasta, josta kertoo "Kivelän kapteeni". Loppupuolisko huomenna.
Mnää muista valla hyvi viel tämän päivä, Antonin päivä 1857. Sillo el viel, helkkaris nii, ja elä vieläkki, Anders Anton Kringelin. Hän asus siihe aikka Isoll poikkiskadull siin vastpäät Simelin talo ja ol hausk mies, vaikk olikin kivuloine. Antonin päiv ol sinä vuon Keskiviikko päiv. Tiista ehtost tul Tasala Vilkk, iloinen poik niinko mnääki siihe aikka, — ja sanos: kuulest, niinkos tiedä, o huome Antonin päiv ja Kringelisen tarvittis herättä vähä juhlallisemin ko tavallisest.
— "No, niin kaiketakki, oleks fundeeran mittä? — Soitta' semsis tilasuuksis pruukata ja jos mnää lainaisi Teukon Kallen klaneetin krapa ja snää kraapeisi fioolias, nii olis seki jotta" — sanoisi mnää. Mutt olisitt sillo nähn Tasala Vilku. Sill miehell ol ai oma tuumas, ai se asia ymmärs laillssen kuntton pann, niingo satt kuull.
"Soitta'! — meinas Vilkk. Soitetan kyll semsin päivin, mutt tykkäs snää et se olis juhlalist. Ei millän tavall. Mutt toist olis, jos ammutais ja mnää ole ajatell ett Anton herätetä parill laukauksell huome aamust. —
Olkko menneks. Mistäst pyssy' oteta.
— Pyssy'! Tykkäks snää ett se olis juhlallist, jos joku snuu nimipäivälläs tulis herättämä snuu pyssynpaukauksell? Tukkaks ettäs
heräisi haulpyssyn präiskäyksest?
— Engöst mahdais sendä. Mutt milläst me' sitt ammu.
Mill! Helkkaris, kanuunall tietyste. Ja snää toimita kanuunan tännäi huome aamust hyvi aikasi. Se Minervan kanuun, se on poikka, mnää ole sen kans ennenki jyräytel.
— No, o snuull koiran kuri. Mutt ei snuun tuumas hullumb ol. Ja kyll kanuun tänn tlee hyvis ajois. Ko ensmäine lehterkuorm mene meijän plassill, nii mnää hyppän kuormanpääll, mene Minervaha, pistän kanuuna säkkihi ja pääsen talonpoja hevosel haminast kotti jäll kanuunoinen.
Ja nii mnää teingi. Minervan kanuun ol meil jo enne viitt seuravan aamun ja kas näi Vilkk ja mnää ladama stää. Mutt voi sun turkanen ko se vet kruutti. Mnää rupesi jo tyyreksymän koko juhlalisuutt, mutt Vilkk ol tytyväine. Silmä kiilsivä pääs niinkon tinaknapi' ko se poik mänttäs puupalikal ja vasaral, toppingeit kanunaha ja sylk siihe ai joukko ett kummingin piukka olis menn. — En mnää ol paljon kanuna ladamisis toiminn, mutt kyll mnää sendä ymmärsi, ett siit juhlalinen paukaus pit tleeman ko se lauasti, se Vilku lading. Sill ett, niingo sanott, kruutti siin ol kourattaisi ja toppninkki Vilkk ol hakann sen täytte suuhu saakk. Ja nii stää sitt menttin painettin Kringelinin työ. Hissuksis kuljetti ja päästin köökkihi sisäl Antonin tietmät. Kuultti vaan kon poik kuorsas toises huones. Ei ollu koko talos herel viel kukka muu kon piik. Se ol tehn valu takkaha ja pelas siin kaffepannuines. Mutt mnää sanosi händ ett: "menest hiukan pois tield, meill o meining vähä amppu präjäyttä täsä Antonin kunniaks". Piik ymmärs koht meiningi', jätt kaffepannus siihe ja pääst mnuun tällämän kanuunan laillse asenttoho.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti