lauantai 7. syyskuuta 2019
Täydennysosia käsialoista
1) Instituutioiden historiablogikatsauksesta jäi puuttumaan Lapin yliopiston kulttuurihistorian blogi Menneisyys elää meissä. Siinä julkaistiin tässä välissä Annastiina Leppälän teksti Kaunokirjoitus. Sen taiteellisuus, koristeellisuus ja historiallisuus, jonka mukaan "Ensimmäinen kaunokirjoitusta edustava tyyppikirjaimisto suunniteltiin suomalaisille kouluille vuonna 1931". Ensimmäisyys on tässäkin asiassa määrittelykysymys, sillä Mimmi Bährin kaunokirjoitusvihot olivat kouluylihallituksen hyväksymisleimalla varustettuja jo vuonna 1885.
2) Käsialoista jatkaakseni, sukututkijoiden itseopiskelumateriaalikoosteesta jäi puuttumaan Lars Bägerfeldtin Bokstäver & gamla handskrifter. Att läsa handskrifter från Vasatiden och Stormaktstiden samt tidiga kyrkoböcker (pdf).
Ja koosteesta sekä Ruotsista puheen ollen äskettäisiltä naapurimaan sukututkimuspäiviltä on verkkoon jaettu Michael Lundholmin esitelmä lähdekritiikistä. Hän aloittaa sukutarinoista, mutta kommentoi myös seurakuntien historiakirjojen "alkuperäisyyttä" todeten esimerkiksi tasaisen kirjoituksen kielivän siitä, että kirjat on kirjoitettu puhtaaksi jälkikäteen muistilapuilta.
3) Leppälän teksti kommentoi nykytilannetta, jossa kouluissa ei enää opeteta sidottua kirjoitusta. Kun sukututkijoiden keskustelussa näkee selvää ja standardia 1800-luvun käsialaa kutsuttavan vaikeaksi, herää väistämättä huoli tutkimuksen tulevaisuudesta. Ja 1900-luvun käsinkirjoitettujen lähteiden moninaisten muotojen ohituksesta. Kuvituksena käytetyt käsialanäytteet Aitasta 1/1927, jossa esiteltiin kirjailijoiden tapoja kirjoittaa. Kansakoulunopettajaksi koulutetun Hilja Valtosen oli huomattavasti selvempää kuin tähän poimimani, mutta ei sekään mitään mallikirjoitusta..
perjantai 6. syyskuuta 2019
Vuoden 1616 valitukset ja niiden muistaminen
Stockholmsposten referoi/arvioi 30.6.1794 samana vuonna ilmestynyttä neljättä osaa kirjasta Svea rikets historia under Konung Gustaf Adolf den Stores Regering, joka kattoi vuodet 1616-1619. Sanomalehteen kirjoittanut oli innostunut erityisesti nostamaan esiin Suomesta kuninkaalle, tämän oleskellessa Turussa, toimitettuja valituksia.
Kirkkonummelta ja Karjaalta kerrottiin Mauritz Christerssonin (Horn till Åminne) Venäjältä palattuaan vaatineen talonpojilta kestitystä, johon hänellä ei näiden mielestä ollut oikeutta. Hans Ramista esitettiin vastaava valitus ainakin Lohjalta. Nimettömäksi jätetty Uudenmaan aatelismies oli ominut kolme kruununtilaa, joista ei maksanut veroja. Toinen aatelismies oli Venäjän sotaretkelle lähtiessään pysähtynyt 35 hevosen (ja oletettavasti lähes yhtä monen miehen) kanssa jonkun lesken luo ja lyönyt palvelijoita sekä polttanut lesken lapsen hiukset. Ja vienyt leskeltä ja 7 naapurilta heinät ja kaurat. Mynämäellä Henrik Fleming oli vienyt talonpojalta viljaa, muuta ruokaa ja savupiipullisen kamarin sekä hakannut tämän niin, että hän oli osan vuodesta sängynomana. Ja niin edelleen.
Aatelisten lisäksi Uudeltamaalta valitettiin papeista. Kirkkoherra Thomas Tenholassa oli ottanut hautausmaksuna ainoan lehmän, vaikka tämä oli yleisen käytännön vastaista. Varsinais-Suomen puolella Vehmaan kirkkoherra Erik oli jättänyt jumalanpalveluksia pitämättä ja ripityksen yhteydessä repi seurakuntalaisten hiukset ja korvat.
J. E. Waaranen väitöskirjassaan Landtdagen i Helsingfors 1616 och Finlands dåvarande tillstånd (1862) mainitsee s. 8-9 osan aatelisista tehdyistä valituksista. Papeista tehdyt valitukset ovat verkkohakujen perusteella saaneet julkisuutta ainoastaan kun ruotsalainen kirjoittaja innostui taustoittamaan vuodella 1616 sisällissotaamme ja tätä juttua toistettiin ainakin kahdessa sanomalehdessä: Finlands Folkkommissariats Notisblad 25.3.1918 & Arbetet 2.4.1918.
Kyösti Väänäsen toimittamassa paimenmuistossa Thomaksen kohdalla ei ole mitään mainintaa valituksista. Vehmaalla "seurakuntalaiset valittivat käräjillä 1616 kirkkoherran liian ahneesti perineen saataviaan ja suosineen rikkaita köyhempien seurakuntalaisten kustannuksella.", mutta valituksista kuninkaalle ei ole mitään puhetta.
Ainakaan Mauritz Christerssonin kohdalle Jully Ramsay ei ole rälssisukujen selvitykseensä tehnyt mainintaa valituksista. Toisin kuin Väänäsellä hänellä ei ollut käytössään niiden julkaistua versiota, jota SHS ryhtyi valmistelemaan vuonna 1934. Kaksi vuotta myöhemmin Vuoden 1616 valitusluettelot julkaistiin sarjassa Suomen historian lähteitä. Tätä kirjoittaessani niitä ei ole vielä digitoitu.
Tammelan Bucht-suvun tutkijat paikansivat muutama vuosi sitten Svea rikets historiaa kirjoittaneen Jonas Hallenbergin 1616 valituksiin liittyvää aineistoa Uppsalan kirjastosta. "Kansallisarkisto ei ollut kiinnostunut asiakirjan hankinnasta Suomeen. Kun kyselystä (Lauri Terho oli puhelimitse tiedustellut asiaa kahdesti) oli kulunut yli vuosi, niin päätimme sukuseuran toimesta tilata asiakirjat Upsalasta suoraan. Risto Ylitalo soitti yliopiston arkistoon suoraan ja sopi digitoinnista. Parin viikon kuluttua saapui 422 sivun kokoinen asiakirjapaketti digitoituna sähköpostilla Ristolle."
Kirkkonummelta ja Karjaalta kerrottiin Mauritz Christerssonin (Horn till Åminne) Venäjältä palattuaan vaatineen talonpojilta kestitystä, johon hänellä ei näiden mielestä ollut oikeutta. Hans Ramista esitettiin vastaava valitus ainakin Lohjalta. Nimettömäksi jätetty Uudenmaan aatelismies oli ominut kolme kruununtilaa, joista ei maksanut veroja. Toinen aatelismies oli Venäjän sotaretkelle lähtiessään pysähtynyt 35 hevosen (ja oletettavasti lähes yhtä monen miehen) kanssa jonkun lesken luo ja lyönyt palvelijoita sekä polttanut lesken lapsen hiukset. Ja vienyt leskeltä ja 7 naapurilta heinät ja kaurat. Mynämäellä Henrik Fleming oli vienyt talonpojalta viljaa, muuta ruokaa ja savupiipullisen kamarin sekä hakannut tämän niin, että hän oli osan vuodesta sängynomana. Ja niin edelleen.
Aatelisten lisäksi Uudeltamaalta valitettiin papeista. Kirkkoherra Thomas Tenholassa oli ottanut hautausmaksuna ainoan lehmän, vaikka tämä oli yleisen käytännön vastaista. Varsinais-Suomen puolella Vehmaan kirkkoherra Erik oli jättänyt jumalanpalveluksia pitämättä ja ripityksen yhteydessä repi seurakuntalaisten hiukset ja korvat.
J. E. Waaranen väitöskirjassaan Landtdagen i Helsingfors 1616 och Finlands dåvarande tillstånd (1862) mainitsee s. 8-9 osan aatelisista tehdyistä valituksista. Papeista tehdyt valitukset ovat verkkohakujen perusteella saaneet julkisuutta ainoastaan kun ruotsalainen kirjoittaja innostui taustoittamaan vuodella 1616 sisällissotaamme ja tätä juttua toistettiin ainakin kahdessa sanomalehdessä: Finlands Folkkommissariats Notisblad 25.3.1918 & Arbetet 2.4.1918.
Kyösti Väänäsen toimittamassa paimenmuistossa Thomaksen kohdalla ei ole mitään mainintaa valituksista. Vehmaalla "seurakuntalaiset valittivat käräjillä 1616 kirkkoherran liian ahneesti perineen saataviaan ja suosineen rikkaita köyhempien seurakuntalaisten kustannuksella.", mutta valituksista kuninkaalle ei ole mitään puhetta.
Ainakaan Mauritz Christerssonin kohdalle Jully Ramsay ei ole rälssisukujen selvitykseensä tehnyt mainintaa valituksista. Toisin kuin Väänäsellä hänellä ei ollut käytössään niiden julkaistua versiota, jota SHS ryhtyi valmistelemaan vuonna 1934. Kaksi vuotta myöhemmin Vuoden 1616 valitusluettelot julkaistiin sarjassa Suomen historian lähteitä. Tätä kirjoittaessani niitä ei ole vielä digitoitu.
Tammelan Bucht-suvun tutkijat paikansivat muutama vuosi sitten Svea rikets historiaa kirjoittaneen Jonas Hallenbergin 1616 valituksiin liittyvää aineistoa Uppsalan kirjastosta. "Kansallisarkisto ei ollut kiinnostunut asiakirjan hankinnasta Suomeen. Kun kyselystä (Lauri Terho oli puhelimitse tiedustellut asiaa kahdesti) oli kulunut yli vuosi, niin päätimme sukuseuran toimesta tilata asiakirjat Upsalasta suoraan. Risto Ylitalo soitti yliopiston arkistoon suoraan ja sopi digitoinnista. Parin viikon kuluttua saapui 422 sivun kokoinen asiakirjapaketti digitoituna sähköpostilla Ristolle."
torstai 5. syyskuuta 2019
Suntion koulu Vesilahdella
Nimimerkin Kah eli Vesilahdella kasvaneen G. A. Hemanin omaelämäkerralliselta näyttävä teksti Herätteitä julkaistiin Suomalaisen sanomalehtiliiton albumissa Suomalainen vuonna 1911. Se alkaa 1860-luvun alkupuolelle sijoittuvalla koulunkäyntikuvauksella. Ja nehän minua jaksavat viehättää. Varsinkin kun mainitaan laskutaitokin. Ja nainen opettajana.
Minä olin pantu suntiolle luvunlaskukouluun. Äitini kyllä osasi "räknätä" ne salaperäiset laskut, jotka sittemmin olen tavallisesta kertotaulusta ulkoa oppinut, ja isäni koetti monesti minulle selittää, mitä siitä tuli kun Vinkkilässä oli 5 veräjää, joka veräjällä 5 ämmää, joka ämmällä 5 kissaa, joka kissalla 5 hiirtä; mutta emmehän me siitä selvää kumpikaan oikein tarkoin saaneet, sillä emme osanneet "pännällä räknätä".
Kirjoittamaan täytyi minun oppia niistä aakkosista, jotka koko kulmakunnan ainoa kirjoitustaitoinen henkilö, suutarin Miina, oli minulle tehnyt. Mutta luvunlaskua ei juuri sentään käynyt omin päin opetteleminen, varsinkin kun ei ollut varaa ostaa oikeata "räkninkikirjaa". Ja siksipä oli minun mentävä suntiolle kouluun.
Ja pian minä siellä opin yhteenlaskun ja vähennön. Kertolasku oli jo aika "visaa" ja jakolaskuun sitä "huntramänttiä" vasta oikein tarvittiin. Sanomattomalla kunnioituksen tunteella kuulin suntion joskus puhuvan Kohman maisterin kanssa "murtoluvuista" ja "kolmiluvun laskusta". Oikein minua pelotti, sillä nämä ihmeelliset laskutavat tuntuivat minusta olevan ihanteen huimaavassa korkeudessa.
Kovin ahkeraa ei kuitenkaan "lukua laskettu". Pidettiin pitkiä loma-aikoja. Ja paljoa enemmän minua miellyttikin laulut ja runonpätkät, joita suntio hyvällä tuulella ollessaan meille luki ja joskus lauloikin.Torpparin pojalle suntion koti oli outo ympäristö.
Muistan vielä aivan hyvin, kuinka kodikkaalta ja hauskalta se suntion "sali" näytti. Minä, joka olin tottunut pirtin nokeen ja pahasti savuavan uunin tiuraan, pidin tätä "salia" melkein taivaan kuvana. Lattia oli aina puhtaaksi "kuurattu" ja osittain matoilla peitetty, katto vaaleanharmaaksi maalattu, ja seinät . Niin, ne seinät vasta merkilliset olivatkin! Ne olivat paperoidut ihan sanomalehdillä, taikka niinkuin siihen aikaan oli tapa sanoa: aviisilla. Vaikka suntio ei ollut mikään varakas mies, oli hänelle monta vuotta jo tullut "aviisit". Ja uskollisesti oli hän ne säilyttänyt. Paljon niitä oli hänellä talletettuina siteissä, jotka hän itse oli tehnyt. Mutta paljon niitä oli seinäpapereiksikin mennyt. Siinä sitä oli monta numeroa, taisipa olla koko vuosikertoja vanhaa Suometarta. Ja aina oli lehden "johtava" luettavissa, vaikka lehti olikin toiselta puolelta ruisjauhovellillä seinään liisteröitty.Yrittäessäni löytää tämän suntion nimeä huomasin, että Vesilahdella oli apulaispappi, jota kutsutaan pitäjänopettajaksi. Mutta suntion opetukselle oli erikseen tarvetta. G. A Hemanin kuva muistokirjoituksestaan Vartijassa 5-6/1917
keskiviikko 4. syyskuuta 2019
Kiskon Mommolan Sofi Rosell
Mommolan päärakennus. Valokuva Maija Matikka/Museovirasto. CC BY 4.0 |
Sofi Rosell syntyi Turussa 6.5.1836 vanhempinaan piirilääkäri Gustaf Rosell ja Katarina Sofia Hjelmerus. Äidinisänsä Kristian Hjelmerus oli kuollut vuotta aikaisemmin. Hänen appensa Matts Augustinin vuonna 1801 ostama Mommola Kiskossa tuli Rosellille tutuksi lapsena kesänviettopaikkana ja isänsä kuoltua vuonna 1842 siitä tuli pysyvä kotinsa loppuelämäkseen. Pikkusisko Carolina meni Mommolasta miehelään 7.7.1869, mutta Rosell jäi vuoteen 1894 eläneen äitinsä asuinkumppaniksi.
Lapsuudestaan Naisten ääneen kirjoittanut toteaa, että "Taitavien kotiopettajattarien johdolla sai hän koulusivistyksensä, ja olipa Fia niin etevä kasvien tuntija esim. että hän vielä vanhoillakin päivillään saattoi opastaa ylioppilaita kasvien keräyksessä ja tutkimisessa." Osana kasvatusta äitinsä oli 15-vuotiaalle syntymäpäivänä antanut kirjeen, jossa "luettelee hän pikku Fiallensa tämän heikkouksia ja vikoja ja pyytää lastansa joka vuosi tutkimaan itseänsä, josko on voinut näitä voittaa, ja sanoo äiti lopuksi että meidän ihmisten, tullaksemme onnellisiksi ja hyviksi, tulee voida unohtaa itsemme. Tätä kirjettä on Fia uskollisesti säilyttänyt 60 vuotta, ja lukenut joka syntymäpäivänsä aamuna."
Sisarensa kuoltua vuonna 1877 Rosell (Naisten äänessä kerrotun mukaan) "lunasti hän itselleen tämän perillisiltä Mommolan ja hoiti sitä yksin uskollisten palvelijainsa avulla."
Mallikelpoinen oli järjestys tässä kodissa. Lattiat lumivalkeat, kotikutoiset matot käytävinä ja huonekalusto vanhanaikainen; — porstuakin kodikkaasti sisustettuna ystävällisen näköisenä ja tervehti tulijata! Ja askareet sujuivat siellä hiljaa ja melutta kellon mukaan, ei tuntunut talossa koskaan olevan kiirettä eikä epäjärjestystä.Äitinsä kuoltua Mommolaan muutti Rosellin seuraksi tämän lapsuudenystävä Sophie Clayhills, jonka äiti Helena Gustawa Jylén, oltuaan Rosellin äidin kotiopettajatar, oli 19.9.1833 Mommolasta käsin mennyt naimisiin johtaja Thomas Clayhillsin kanssa. (Sophie Clayhills kuoli 16.7.1913, mistä löytyy lehdistä vain maininta Tammerfors Nyheterissä 2.1.1914.)
En tiedä onko Uuteen Auraan 11.6.1911 kirjoittanut sama ihminen kuin Naisten ääneen, mutta yhteenveto Rosellin elämästä on hyvin samanoloinen:
Vainaja kuului vanhan ajan vaatimattomiin ja herttaisiin henkilöihin, jonka kristillistä lämpöä uhkuva koti oli avoinna yhtä hyvin alhaisille kuin ylhäisillekin. Kaikki ilman eroitusta olivat tervetulleita ja sama sydämellinen kohtelu tuli jokaisen osaksi. Apua tarvitsevat varsinkin olivat lähellä hänen sydäntänsä. Välttääkseen ihmisten kiitosta hänellä oli tapana antaa avustusta hiljaisuudessa niin huomaamatta kuin mahdollista. Lukemattomat köyhät kiitollisuudella muistelevat armeliasta vainajaa. Mitä herttaisin suhde vallitsi hänen ja lukuisten alustalaisten välillä. Se oli ihanteellisen patriarkkaalinen, kaikki kuuluivat samaan perheeseen, eikä ajan tyytymättömyyden henki kyennyt järkyttämään tuota herttaista suhdetta, sillä vainaja asetti aina alustalaistensa edut ensi- ja oman etunsa viimeiseen sijaan. Vainajaa muistelevat kaipauksella lähinnä 3 sisaren lasta, lukuisat alustalaiset sekä lukemattomat ystävät.Sofi Rosell kuoli 7.6.1911.
tiistai 3. syyskuuta 2019
Tuoreet ohjeet verkkolähteiden merkintään
Viime vuosina olen huokaillut aika monen kirjan lähdeluettelon ääressä digitaalisten tai digitoitujen lähteiden merkintöjä, joita en itse käyttäisi. Mutta omat ajatukseni eivät ole mikään laatukriteeri, joten tyytyväisenä huomasin Oulun yliopiston julkaisseen uudistettuna oppaan Manuale Historiae. Historian opiskelijan käsikirja. 2. osa
Tutkielman laatiminen (pdf). Ja eilen Anu Lahtisen blogitekstistä selvisi, että Helsingin yliopiston historian Lähdeviitteiden ja lähdeluettelon laatimisen ohjeet ovat nähtävissä avoimesti, toisin kuin keväämmällä kuulin. Joten oppimaan ja vertailemaan lähdeluettelon kohdalta.
Aluksi digitoidut kirjat. Oulu: "Digitoitua teosta käytettäessä on tarpeen mainita ensimmäisen painoksen painovuosi, digitoidun painoksen painovuosi ja digitointivuosi." Miksi on tarpeen ilmoittaa ensipainoksen painovuosi, kun lähdekirjallisuuden ja tutkimuskirjallisuuden kohdalla vaaditaan vain painoksen järjestysnumero (ellei ensimmäinen)?
Ohjeistuksessa ei sanota mitään digitoidun version osoitteesta, mutta se on esimerkeissä mukana kuten kuvasta näkyy. (Sekä kursivoimattomana että kursivoituna, ero?) Ja digitointivuosi. Näistä olen täysin eri mieltä, kuten (tarkistettuani) tuoreimmista kirjoistanikin näkyy. Hyvä luoja, minkälaista sekasotkua niiden kirjallisuuslistat olisivat, sillä varmaan puolet kirjallisuudesta olen lukenut digitoituna. Miksi ihmeessä minun pitäisi mainita se, mitä digitointia olen käyttänyt, kun en paperilta lukemistani kirjoistakaan kerro, minkä kirjaston kappaleesta on kyse? Enkä sitä, milloin se on kyseiseen kirjastoon hankittu tai milloin olen sitä käsissäni pitänyt.
Kummalla linjalla Helsingissä? "Jos käytät digitaalisessa muodossa olevaa lähdettä tai tutkimuskirjallisuutta, joka löytyy myös analogisessa (käytännössä siis paperiversiona) muodossa, merkitse lähdeluetteloon digitaalisen version tiedot." Argh! Helsinki ei anna "digitaalisen version tiedoista" yhtään esimerkkiä. Pitääkö kertoa, minkä kirjaston kokoelmista digitointi on tehty? Kenen toimesta? Milloin? Miltä sivustolta digitoitua kappaletta on käyttänyt? Jos on käytänyt saman painoksen kahta eri digitointia, merkitäänkö molempien tiedot?
Johdonmukaisesti lehdistön kohdalla Helsingissä ohjeistetaan merkitsemään, että on käytetty Kansalliskirjaston digiarkistoa. Mutta ei sanaakaan siitä, että pitäisi kertoa mahdollisesta mikrofilmin käytöstä?! Oululaisparat joutunevat muuten onkimaan jokaisen Kansalliskirjaston digitoiman sivun metatiedoista niiden luontipäivämäärän ja kirjaamaan sen ylös? En kadehdi.
Sitten digitoidut painamattomat lähteet. Helsinki antaa lähdeluettelon puolella esimerkin (renovoidut tuomiokirjat), jota ei ole naismuistiin käytetty alkuperäisenä, mutta ei ohjeista eikä anna ymmärtää, että pitäisi kertoa käyttäneensä mikrofilmiä tai digitoituja kuvia.
Oulussa ollaan vielä hyvin kiinni mikrofilmissä: "Mikrokuvatut lähteet ryhmitellään luetteloon sen mukaan, missä lähde alkuperäisenä sijaitsee, ei sen mukaan, missä mikrofilmit tai -kortit sijaitsevat." Esimerkeissä on aineistoja, jotka ovat digitoituja, mutta yhdessäkään ei esitetä, että pitäisi kertoa käyttäneensä digitoituja kuvia. Lähdeviitteidenkin puolella huolehditaan siitä, että mikrofilmien ja -korttien ym. sijoituspaikka tulee lähdeluettelossa osoittaa, mutta vaikka digitointi mainitaan samassa kappaleessa, siitä ei anneta mitään erityistä ohjetta.
Insinööriaivoni eivät taivu ymmärtämään, miksi ollaan enemmän huolissaan digitoiduista painotuotteista kuin arkistoaineiston digitoinneista. Mutta nyt tiedän olla urputtamasta (ainakaan ääneen tai muuten julkisesti) kun huomaan mielestäni tarpeettomia url:ja pidentämässä lähdelistaa.
Lemppariaiheestani eli tietokannoista ja niiden hakujen dokumentoinnista molemmat ohjeet vaikenevat täysin. Oulun laajemman sisällön joukkoon mahtuu kylläkin lyhyt maininta tietokantaohjelmistojen hyödyllisyydestä.
Aluksi digitoidut kirjat. Oulu: "Digitoitua teosta käytettäessä on tarpeen mainita ensimmäisen painoksen painovuosi, digitoidun painoksen painovuosi ja digitointivuosi." Miksi on tarpeen ilmoittaa ensipainoksen painovuosi, kun lähdekirjallisuuden ja tutkimuskirjallisuuden kohdalla vaaditaan vain painoksen järjestysnumero (ellei ensimmäinen)?
Ohjeistuksessa ei sanota mitään digitoidun version osoitteesta, mutta se on esimerkeissä mukana kuten kuvasta näkyy. (Sekä kursivoimattomana että kursivoituna, ero?) Ja digitointivuosi. Näistä olen täysin eri mieltä, kuten (tarkistettuani) tuoreimmista kirjoistanikin näkyy. Hyvä luoja, minkälaista sekasotkua niiden kirjallisuuslistat olisivat, sillä varmaan puolet kirjallisuudesta olen lukenut digitoituna. Miksi ihmeessä minun pitäisi mainita se, mitä digitointia olen käyttänyt, kun en paperilta lukemistani kirjoistakaan kerro, minkä kirjaston kappaleesta on kyse? Enkä sitä, milloin se on kyseiseen kirjastoon hankittu tai milloin olen sitä käsissäni pitänyt.
Kummalla linjalla Helsingissä? "Jos käytät digitaalisessa muodossa olevaa lähdettä tai tutkimuskirjallisuutta, joka löytyy myös analogisessa (käytännössä siis paperiversiona) muodossa, merkitse lähdeluetteloon digitaalisen version tiedot." Argh! Helsinki ei anna "digitaalisen version tiedoista" yhtään esimerkkiä. Pitääkö kertoa, minkä kirjaston kokoelmista digitointi on tehty? Kenen toimesta? Milloin? Miltä sivustolta digitoitua kappaletta on käyttänyt? Jos on käytänyt saman painoksen kahta eri digitointia, merkitäänkö molempien tiedot?
Johdonmukaisesti lehdistön kohdalla Helsingissä ohjeistetaan merkitsemään, että on käytetty Kansalliskirjaston digiarkistoa. Mutta ei sanaakaan siitä, että pitäisi kertoa mahdollisesta mikrofilmin käytöstä?! Oululaisparat joutunevat muuten onkimaan jokaisen Kansalliskirjaston digitoiman sivun metatiedoista niiden luontipäivämäärän ja kirjaamaan sen ylös? En kadehdi.
Sitten digitoidut painamattomat lähteet. Helsinki antaa lähdeluettelon puolella esimerkin (renovoidut tuomiokirjat), jota ei ole naismuistiin käytetty alkuperäisenä, mutta ei ohjeista eikä anna ymmärtää, että pitäisi kertoa käyttäneensä mikrofilmiä tai digitoituja kuvia.
Oulussa ollaan vielä hyvin kiinni mikrofilmissä: "Mikrokuvatut lähteet ryhmitellään luetteloon sen mukaan, missä lähde alkuperäisenä sijaitsee, ei sen mukaan, missä mikrofilmit tai -kortit sijaitsevat." Esimerkeissä on aineistoja, jotka ovat digitoituja, mutta yhdessäkään ei esitetä, että pitäisi kertoa käyttäneensä digitoituja kuvia. Lähdeviitteidenkin puolella huolehditaan siitä, että mikrofilmien ja -korttien ym. sijoituspaikka tulee lähdeluettelossa osoittaa, mutta vaikka digitointi mainitaan samassa kappaleessa, siitä ei anneta mitään erityistä ohjetta.
Insinööriaivoni eivät taivu ymmärtämään, miksi ollaan enemmän huolissaan digitoiduista painotuotteista kuin arkistoaineiston digitoinneista. Mutta nyt tiedän olla urputtamasta (ainakaan ääneen tai muuten julkisesti) kun huomaan mielestäni tarpeettomia url:ja pidentämässä lähdelistaa.
Lemppariaiheestani eli tietokannoista ja niiden hakujen dokumentoinnista molemmat ohjeet vaikenevat täysin. Oulun laajemman sisällön joukkoon mahtuu kylläkin lyhyt maininta tietokantaohjelmistojen hyödyllisyydestä.
maanantai 2. syyskuuta 2019
Tutkimusretkiä omaan maahaan
Viime viikolla alkoi avoimessa yliopistossa kurssi Tutkimusretkiä menneisyyteen modernisoituvassa Suomessa kahdella Leena Valkeapään luennolla. Hän on nyt jo useita vuosia tutkinut ja miettinyt Suomen muinaismuistoyhdistyksen vuosien 1871-1902 välillä tekemiä 8 retkeä. Olin kuullut esityksensä aiheesta marraskuussa 2016, mutta työ oli edennyt ja nyt oli enemmän aikaa kertoa tuloksista.
Hätkähdyttävää oli, että vaikka tietoja muinaismuistoista on yritetty kerätä 1600-luvulta lähtien, ymmärrys retkelle lähtijöillä oli puutteellinen ja aukkoinen. He tosiaan olivat (lähes) tutkimusretkellä tuntemattomaan. Mistä tulee mieleen taas kolonialismi, varsinkin kun retkeläiset mielellään olivat pelastamassa ymmärtämätömien alkuasuk... rahvaan käsistä esineitä, joita he eivät osanneet arvostaa.
No, tosi on, että eivät osanneet arvostaa. Päähuolena olivat keskiaikaiset patsaat, joita oli jo monin paikoin hävitetty. Joissakin tapauksissa ihan äskettäin eli kyse ei ollut "muinaisihmisten" ymmärtämättömyydestä. Yhtenä tavoitteena olikin poistaa tietämättömyyttä ja tehtyjä piirroksia esiteltiin sekä (satunnaisesti) retkien aikana että (suunnitelmallisesti) näyttelyin Helsingissä jälkikäteen. Retkistä myös julkaistiin sanomalehtijuttuja, joiden perusteella tulijoita tiedettiin paikoin odottaakin.
Ensimmäisillä retkillä dokumentointiin ei ollut käytössä kameraa, eikä sellainen auttanut aina myöhemminkään. Sillä kuvaus vaati valoa, mitä varten esineitä piti mieluiten kantaa ulos päivänvaloon. Se ei onnistunut, jos satoi, jolloin sisälläkin oli pimeämpää. Kaikenlaisia tekijöitä oli siis rajoittamassa ja ohjaamassa valintoja. Mitä esineitä tai näkymiä tallennettiin ja miten. Kaikkiin paikkoihinkaan ei päästy ja mentiin mieluiten sinne, minne oli junarata.
Eli toinen hätkähdyksen aihe oli Valkeapään esimerkit, joissa arvostukset nyt ovat aivan muuta kuin tuolloin. Nykyään erittäin arvokkaana pidetty Kalannin alttarikaappi oli kuvattu muutamalla pienellä kuvalla, joista yhdestäkään ei käynyt esiin kokonaisuus. Jos kaappi olisi menetetty, emme käsittäisi sen olemuksesta piirrosten ja sanallisen kuvauksen perusteella juuri mitään. Toisaalta vaivaa oli laitettu aiheisiin, jotka nyt tuntuvat merkityksettömiltä.
Kuten Valkeapää oli kertonut jo vuonna 2016, kuvien etsiminen Museoviraston arkistosta on työlästä, sillä ne aikanaan järjestettiin paikan ja kuvatun asian mukaan. Teoriassa digitointi tarjoaisi mahdollisuuden luoda kokonaisuus uudelleen, mutta ilmeisesti tähän ei ole resursseja. Toivottavasti on edes tallennettavissa Museoviraston arkistoon Valkeapään (oletettavasti ja varmaankin) luoma listaus löydöksistään.
Väistämättä mieleen tulivat monet muut Suomeen tehdyt tutkimusretket. Talousseuran ravintotilanneselvittäjät,
kansanperinteen monet kerääjät (ei ainoastaan Lönnrot!) ja arkeologisempien kohteiden kartoittajat. Kun Valkeapää saa oman tutkimuksensa valmiiksi, toivottavasti joku tutkija innostuu vertailemaan käytäntöjä ja miettimään kokonaisuutta.
Leena Valkeapään tutkimuksesta syntyvää kirjaa pitää vielä odottaa hetki, mutta aiheesta on jo luettavissa/katseltavissa
Wolmar Westlingin akvarelli Maarian kirkosta kesän 1871 retkeltä. HK18711016:72 CC BY 4.0 |
No, tosi on, että eivät osanneet arvostaa. Päähuolena olivat keskiaikaiset patsaat, joita oli jo monin paikoin hävitetty. Joissakin tapauksissa ihan äskettäin eli kyse ei ollut "muinaisihmisten" ymmärtämättömyydestä. Yhtenä tavoitteena olikin poistaa tietämättömyyttä ja tehtyjä piirroksia esiteltiin sekä (satunnaisesti) retkien aikana että (suunnitelmallisesti) näyttelyin Helsingissä jälkikäteen. Retkistä myös julkaistiin sanomalehtijuttuja, joiden perusteella tulijoita tiedettiin paikoin odottaakin.
Gunnar Berndtsonin akvarelli Kalannin alttarikaapin kuva-aiheesta. HK18741231:120 CC BY 4.0 |
Eli toinen hätkähdyksen aihe oli Valkeapään esimerkit, joissa arvostukset nyt ovat aivan muuta kuin tuolloin. Nykyään erittäin arvokkaana pidetty Kalannin alttarikaappi oli kuvattu muutamalla pienellä kuvalla, joista yhdestäkään ei käynyt esiin kokonaisuus. Jos kaappi olisi menetetty, emme käsittäisi sen olemuksesta piirrosten ja sanallisen kuvauksen perusteella juuri mitään. Toisaalta vaivaa oli laitettu aiheisiin, jotka nyt tuntuvat merkityksettömiltä.
Kuten Valkeapää oli kertonut jo vuonna 2016, kuvien etsiminen Museoviraston arkistosta on työlästä, sillä ne aikanaan järjestettiin paikan ja kuvatun asian mukaan. Teoriassa digitointi tarjoaisi mahdollisuuden luoda kokonaisuus uudelleen, mutta ilmeisesti tähän ei ole resursseja. Toivottavasti on edes tallennettavissa Museoviraston arkistoon Valkeapään (oletettavasti ja varmaankin) luoma listaus löydöksistään.
Esimerkiksi Kokemäen Ylistarosta kesän 1885 retkellä piirretyn kuvan HK10000:5270 metatiedoissa ei ole merkkiäkään retkestä tai mahdollisesta piirtäjästä |
kansanperinteen monet kerääjät (ei ainoastaan Lönnrot!) ja arkeologisempien kohteiden kartoittajat. Kun Valkeapää saa oman tutkimuksensa valmiiksi, toivottavasti joku tutkija innostuu vertailemaan käytäntöjä ja miettimään kokonaisuutta.
Leena Valkeapään tutkimuksesta syntyvää kirjaa pitää vielä odottaa hetki, mutta aiheesta on jo luettavissa/katseltavissa
- Märta Hirn: Kuvia katoavasta Suomesta. Suomen muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallisten retkikuntien piirroksia ja akvarelleja vuosilta 1871-1902. 1970
- Emil Nervander: Kesämatkoja Suomessa. Ahvenanmaalla ja Turun seudulla. 2010
- Leena Valkeapää: Vapaa kuin lintu : Emil Nervanderin elämä. 2015
sunnuntai 1. syyskuuta 2019
Perukirjojen tekijän runopurkaus
Turun Viikko-sanomat julkaisi 19. & 26.2.1831 piiiitkän runon Talonkirjat Jääsken-maalla, jonka teksti tarkentaa paikan Jääsken kihlakunnan Ruokolahdeksi. Runon kirjoittaja H. E. H. ilmiselvästi on muutaman perukirjan tehnyt, vaikka vaatteet unohtuivatkin (?) jälkikirjoitukseksi. Ehkä olisi paikallisia perukirjoja läpikäyden siis tunnistettavissakin.
...Ensin maat ja mannut kaikki,Kuva: Theodor Kittelsenin piirros, Wikimedia
kalut kiintiät visusti;
sitten kirjat sukukunnan,
erinäiset, irtanaiset,
talon kalut kamssunensa,
kaikki kalliat tavarat
yhteisestänsä pesästä.
Kullat eipä kestä täällä
talonpoikaimme taloissa;
mutta vielä jolla kulla
onpi hopiaa hupaista.
Koska rahat kuulustellut,
vanhat luotut lueteltut,
saksan taalerit sanotut;
sitten vasta vasket tuli:
pannut, tiukut, porokellot,
rupein rupplaisten perästä;
kattilat, kyntteli-jalat,
joita harvalla havaittu.
Rauvat monet ramunensa;
teräksillä tehovilla
attrasta jo alottaissa,
veitset, sirpit, viikattimet,
kirveet, nyrhit, kassaratkin,
taltat, kuokat, kaali-rauvat,
sahat, rahkot, sipset, sakset,
hövelit ja hiili-koukut,
lauta-sahat, haahlat, pa-at,
näverit ja napakairot,
poltin orat, porat, pihit,
hohtimet ja hankoo-rauta,
vasaratkin vaski-päiset,
rauta-lomat, rauta-kellot,
kihvelit sekä kovelit,
lyhtyt, lapiat, vuolimet,
rauta re-et ja rattahat,
puntarit ja pyssyt vielä,
keihäs, tuura, kala-koukut,
attraiminens, tuulas-kalut,
sepän-kalut suvattavat:
alasimet, ahjo-pihit,
monilla muilla neuvoilla;
partaveitset, pässin pellit,
petkeletkin paikalliset,
yhtyvät ylöspanimme.
Alottaissa astioista,
koska niitä kysyttyä,
puista puhumaan tulimma:
Torrot, tiinut, tynnöritkin,
ahkerasti ankkuritkin
kirjoitimme kerkiästi,
pytyt suuret ja puolikot,
nikit pienet, viina-pytyt,
ratit, saavit, riista-melat,
pankit, lekkerit, puohtimet,
maito-pytyt, maito-tiinut,
maito-laskut, aivan askit,
kirnu kaunis mäntänensä,
rainat, seulat, kipat kapat,
olut-tuopit oivalliset,
viina-lekkerit lisäksi;
sotku-vartaat, seula-kansi,
kopsat, kontit, tuohi vakat,
korit, virssit, viina-kuurnat,
hanikat ja suola-tölkit,
ämpärit sekä äyskärit,
terva- tölkit tappiniekat,
vatit, huuhmar ja voi-kupit,
lusikat, liha-lautaset,
kapustat, liemi-lusikat,
taikina-pytty kansinen.
Sitten kaikk' savi- astiat:
maljat, vatit, monenlaiset,
putelit ja pullit kaikki,
laskut kuultavat lasiset,
soriammat suullisilla,
tulpillakin tyhjät kaikki,
vikkla-kinttu viina-lasi
yksijalkanen yhäti.
Eläimistä ensimmäissä
kalliat hyvät hevoset:
tammat, ruunat tasaluiset,
sälkevätkin soveljaammat,
orihit ne oivalliset,
varsat viimeksi sanotut.
Kesän karjat kauniammat,
nautat nurmella elävät,
laitumella lakkaamata
mänestyvät muonan kanssa
vesi puhtaalla paikalla;
lehmät, hiehot, mullit, härjät,
vasikatkin varmistuvat,
jos on maitoa lisäksi.
Sitten lampaat laatunensa,
saksalaiset, suomalaiset,
mustat, valkiat välissä,
harmaat hyvät: pässit, vuonat,
uitit, uuhet karitsaiset,
oinastavat oikialla
kesän hypölla hyvällä,
sekalutta suomenmaalla,
talonpoikasten tilalla.
Kilet, pukit, vuohet varmat
iloitsevat ilan töillä,
vähän suomessa suvattu.
Sitten vasta sikoin parvi
lammas kattran kirjoittua:
karjut että emä-siat,
tallikat ja porsaat pienet
jäletysten jäänöksillä:
kukot, kanat poikinensa
tässä suomeksi sanottu.
Kuin on näin nyt kirjoitettu
kirjoitetaan vielä kalut,
joita talossa tavattu:
rukit kaikki ruikuttavat,
ketträvarret, kerinnakat,
vyhtipuut ja vipsinpuissa
napulaiset, pirrat, parret,
tiuhta-puikot, niijet, neuvot
karvasista kuontaloista,
kankaspuutkin kappaleilla:
sukkulat ja sukset kaikki;
loukut, lipsut, harjat, kartat,
joita täällä joukottaissa
sekä raasiksi sanovat.
Kirstut, arkut, vaate-askit,
huntulipas huutossamme;
veneet, verkot, vaate-tiinut,
rysät, merrat, riipat, raipat,
re-et, nuotat, rääpysverkot,
tarpoverkot, touvit, nuorat,
porkat, paatit, ruuhet, airot.
Kirkko-reet kunnolliset,
resla-reet reisuvilla,
valjainensa vahvat länket
koppanalla koristettu;
suitset, ohjat, hihnat hyvät,
rahkeet, rihmat, rinnustimet,
mäkivyöt ja muut hyvästi,
setolkka ja sorja vemmel,
kalut kaikki kauniasti,
ajo-värkit ahkerasti
nimitetyt nimikauten.
Satulat vaan sanomata
häntä-vyöllä, vatsa-vyöllä,
tarkon jalkaimet tavattu.
Pelto-kalut puutolliset:
harat, vierut ja haravat,
latat kehnosti lataissa;
mutta sitten mainittaissa
käsi-kivet, tahko-kivet,
palkeet, saarat sekä sierat,
kovasimet, penkit pöyvät,
jakut, kehät, käämy-kolot,
kans' luoma-puut, kertaus- kettrat.
Kätkyvetkin kauniammat,
vaut lastensa vakaisten.
Sitten tullut sanotuksi:
säkit, pussit, pöly-liinat,
nelikot ia mittakapat,
viskaimet ja rikka-hurstit,
vartaat, riusat, vakat toiset,
monta mainita minulla.
Elot eli riista-laut,
viljat vanhemmat etellä,
tulevat nyt toimellani
nimitetyiksi nimeltä:
ruis on vanha, kaurat vähät,
ottrat jotain oivalliset,
vehnät kaikista vähemmat,
pavut, herneet peltoloissa
rokka-herkuksi hyvemmät,
tarkon tattarit talossa.
Paljo liinaa peltoloihin
kylvetään myös koto-maihen;
pellovas on parattua
kaski maille katsottua,
tehty aina tuuli säillä,
valmistettu vieremällä
metsän paikolle paremmin.
Sanottua siemenistä,
kirjoitetaan käsityön kalut:
pellovaat ja liinat pitkät,
villat viimeksi sanotut;
sitten vasta karjan muona,
olet, rikat ja ruumenet,
heinä-kuormat kalliammat
näissä maissa nimitellä.
Vihtoin vasta saatavia,
velkomiset, uutet, vanhat,
joista lukuu laskettua,
tähän summalla sanottu.
Sitten käypi varsin vasta
ulos-kirjoitus keviä:
Ensin vielä kaikki velat,
miten muille maksettava,
restitkin taka-peräiset;
kuin myös kaikki ulos-teot
tämän kirjan tekiälle,
arvio-miesten asiat,
päivä-palkat, kyyti-palkat,
arviosta eri raha,
jaosta jotenkin vielä,
lunastus arkki-luvulta,
paperista kartta-raha,
lautamiehille lisäksi;
sitten vasta vaivasille,
toinen moinen tuomarille,
jossa summassa sanottu.
Kuin on jo ulos-vetetty,
pannaan summa päätteheksi,
jätettyä jäänöksestä.
Alla kirjan aina vielä
totistavat talon miehet,
kanta-veljet kauniasti,
lesket vanhat sekä nuoret,
lapselliset, lapsettomat,
perukirjan puhtautta,
tytyväisyyttä teolla;
holhojat ja hoitajat,
ahkerat asia-miehet
panevat kans puumerkkinsä
kirjan alle kulkevalle,
että kaikki kalut siinä,
tarkasti on tehty tämä
kaikkein mielestä hyvästi,
vahvistain valan-haastolla
ylösantaneen visusti:
ett' ei mitään pojes jäänyt,
unhotettu usialta,
tässä toimeessa, tiettyä.
Vielä sitten vahvistavat
valitut ne vieraat miehet,
miesten parvesta paraimmat,
lautamiehetkin lopuksi
totistavat totiseksi
koko kirjoitus-tekoa;
jonka päälle päätteheksi
kirjoittaa kirjan-tekiä:
näin on tehty, toimitettu,
toimitus miesten puolesta,
kirjaan kirjoittaa nimensä.
Kuin on kuollut talon kanta,
isä talon veljeksiltä,
eli äiti nimitettyin,
sitten tulee siihen vielä,
vainaan vaatteet, erinomat:
mutta jos on muita kuollut
varsin kannan veljeksiltä,
sitten tehään jälkeen talon
tavaroille ensin jako,
kunnes joutuu veljen vuitti,
kusta kuollut, kuopattuna,
johon pannaan jälemmäksi,
vihtoin siitten viimiseksi,
nai erinomaiset perät:
Turkit, viitat, vaipat, tankit,
housut, pöksyt, hameet, paijat,
västit, liivit verkasetkin,
lankaset sekä liinaset,
aivinaiset, palttinaiset,
toimikkaiset, ruohtimiset,
lopen jätjät: päälysteiset;
sukat, kenkät, saappaat, solet,
upokkaat ja umpikenkät,
sirkka-sääri siteet vielä,
koriammat koppa-kenkät;
hunnut, hurstut, vaipat, hurstit,
kaputat, rekot, kaattuat,
huntulipas, liina-viitta,
hatut, myssyt ja hulpilot,
tina-vyöt että vyöliset,
ynnä pyyhkein kans yliset,
sormikkaat sekä tiuhakot,
rukkasetkin kintain kanssa,
palmikot ja pää-vaate;
tynnörit ja vaate-tiinut,
kirstut, arkut kaiken kanssa,
kerta-rahat, muutkin kalut
etun erinomaisesta,
kaiken laatujen kalusta.
Summan kanssa saatavatkin
nimi-kauten nimitellen,
sekä velat väli-päässä;
mutta päätös päättäissänsä
ompi sama sanottua,
ylös-otettu yläällä.