Suntion koulu Vesilahdella

Nimimerkin Kah eli Vesilahdella kasvaneen G. A. Hemanin omaelämäkerralliselta näyttävä teksti Herätteitä julkaistiin Suomalaisen sanomalehtiliiton albumissa Suomalainen vuonna 1911. Se alkaa 1860-luvun alkupuolelle sijoittuvalla koulunkäyntikuvauksella. Ja nehän minua jaksavat viehättää. Varsinkin kun mainitaan laskutaitokin. Ja nainen opettajana.

Minä olin pantu suntiolle luvunlaskukouluun. Äitini kyllä osasi "räknätä" ne salaperäiset laskut, jotka sittemmin olen tavallisesta kertotaulusta ulkoa oppinut, ja isäni koetti monesti minulle selittää, mitä siitä tuli kun Vinkkilässä oli 5 veräjää, joka veräjällä 5 ämmää, joka ämmällä 5 kissaa, joka kissalla 5 hiirtä; mutta emmehän me siitä selvää kumpikaan oikein tarkoin saaneet, sillä emme osanneet "pännällä räknätä". 

Kirjoittamaan täytyi minun oppia niistä aakkosista, jotka koko kulmakunnan ainoa kirjoitustaitoinen henkilö, suutarin Miina, oli minulle tehnyt. Mutta luvunlaskua ei juuri sentään käynyt omin päin opetteleminen, varsinkin kun ei ollut varaa ostaa oikeata "räkninkikirjaa". Ja siksipä oli minun mentävä suntiolle kouluun. 

Ja pian minä siellä opin yhteenlaskun ja vähennön. Kertolasku oli jo aika "visaa" ja jakolaskuun sitä "huntramänttiä" vasta oikein tarvittiin. Sanomattomalla kunnioituksen tunteella kuulin suntion joskus puhuvan Kohman maisterin kanssa "murtoluvuista" ja "kolmiluvun laskusta". Oikein minua pelotti, sillä nämä ihmeelliset laskutavat tuntuivat minusta olevan ihanteen huimaavassa korkeudessa. 

Kovin ahkeraa ei kuitenkaan "lukua laskettu". Pidettiin pitkiä loma-aikoja. Ja paljoa enemmän minua miellyttikin laulut ja runonpätkät, joita suntio hyvällä tuulella ollessaan meille luki ja joskus lauloikin.

Torpparin pojalle suntion koti oli outo ympäristö.

Muistan vielä aivan hyvin, kuinka kodikkaalta ja hauskalta se suntion "sali" näytti. Minä, joka olin tottunut pirtin nokeen ja pahasti savuavan uunin tiuraan, pidin tätä "salia" melkein taivaan kuvana. Lattia oli aina puhtaaksi "kuurattu" ja osittain matoilla peitetty, katto vaaleanharmaaksi maalattu, ja seinät . Niin, ne seinät vasta merkilliset olivatkin! Ne olivat paperoidut ihan sanomalehdillä, taikka niinkuin siihen aikaan oli tapa sanoa: aviisilla. Vaikka suntio ei ollut mikään varakas mies, oli hänelle monta vuotta jo tullut "aviisit". Ja uskollisesti oli hän ne säilyttänyt. Paljon niitä oli hänellä talletettuina siteissä, jotka hän itse oli tehnyt. Mutta paljon niitä oli seinäpapereiksikin mennyt. Siinä sitä oli monta numeroa, taisipa olla koko vuosikertoja vanhaa Suometarta. Ja aina oli lehden "johtava" luettavissa, vaikka lehti olikin toiselta puolelta ruisjauhovellillä seinään liisteröitty.

Yrittäessäni löytää tämän suntion nimeä huomasin, että Vesilahdella oli apulaispappi, jota kutsutaan pitäjänopettajaksi.  Mutta suntion opetukselle oli erikseen tarvetta. G. A Hemanin kuva muistokirjoituksestaan Vartijassa 5-6/1917