Keskiajantutkimuksen perjantai

Torstaina alkanut Dies Mediaevales jatkui aamulla Janne Harjulan keynotella, jossa hän kävi läpi kirjallisen kulttuurin ilmaantumisen merkkejä arkeologisessa aineistossa. Vahatauluja on Turusta löytynyt joka puolelta, mutta isompi määrä Tuomiokirkon läheltä, paikasta, jossa 1630-luvulla oli katedraalikoulu. (Ehkä heillä oli koulusta päästessä seremonia, jossa vahataulut heitettiin torille?)

Goottilaisin kirjaimin koristellun nahkaläpän muistin aiemmista Harjulan esityksistä, mutta puisiin juoma-astioihin riimuin kaiverretut Ave Maria -tervehdykset olin ilmeisesti unohtanut. Turun tuohikirjoitusta en ja ilokseni kuulin, että tarkalla valokuvaustyöllä siitä oli eroittunut kirjaimia, joiden tulkintamahdollisuuksia muistaakseni Harjula aiemmin piti vähäisenä.

Sitten hypin sessiosta toiseen valiten ekaksi Harri Hihnalan esityksen Sirpa Aallon kanssa kirjoittamastaan artikkelista “Saagat tuntevat Suomen kuninkaat” – pseudohistoriallisesta kirjoittelusta Suomen muinaisuudesta, jonka luin tuoreeltaan. Hihnalan tiivistyksenä pseudohistoriasta haetaan selkeitä vastauksia ja esitykset vahvistavat toisiaan. Hihnala ei nähnyt hedelmällisenä väittelemistä vaan suositteli reipasta ja suoraviivaista tyyliä populaareissa esityksissä, joita pitäisi "tuoda oikeaan paikkaan". Hihnala jatkaa aiheen parissa osana projektia Muinaiset kuningaskunnat ja Venäjän perustajat: pseudohistoria ja historiapolitiikka 2000-luvun Suomessa.

Lauri Leinosen esimerkki 1000-1200 -lukujen julkaisuprosessien kulusta normannien hallitsemalla alueella kilpistyi sosiaalisten verkkojen ja statuksen merkitykseen. Pystyin samaistumaan.

Osaltani viimeisessä sessiossa puhuttiin tuttavallisesti "fragu"ista eli 1500-luvun tiliaineistojen kansissa säilyneistä keskiaikaisten käsikirjoitusten fragmenteista. Minulle on tainnut omasta mielikuvituksestani syntyä kuva pikkuriikkisistä palasista, mutta kyse on (esitysten perusteella) kokonaisista sivuista, joista saattaa kyllä puuttua joku poisleikattu reuna.

Sekä Olli-Pekka Kasurinen että Sanna Supponen kertoivat fragmenttien kokoamisesta yhteen ja siitä, mitä tämä voi kertoa käsikirjoitusten lähteistä ja käsittelystä. Seppo Eskola puolestaan esitteli Nyynäisten kartanotiliaineistoa, josta näki selvästi 1540-lopulla todennäköisesti suoraan kuninkaan kamarista omaksutun uuden järjestelmällisemmän mallin. Samalla sivukoko muuttui ja keskustelussa asiaatuntevat olivat sitä mieltä, että aiempi kapea ja korkea sivu, jota toisinaan näkee voudintilienkin joukossa, liittyy mukana kulkeneeseen muistiinpanokirjaan.

Eskola mainitsi, että oli ollut luetteloimassa tilejä Codices Fenniciin, joka verkkopalveluna on minulta enimmäkseen unohtunut. Testasin hakua "Nynäs" ja tuloksia tuli 68 eli sama lukumäärä, jonka Eskola mainitsi tilikäsikirjoituksille. Kertomatta eksplisiittisesti digitoinnista. Mutta eipä tainnut Fragmenta membraneakaan tulla varsinaisesti mainituksi. Yleisölle toivottavasti itsestään selvyys, mutta kun tässä vuosien varrella on tavannut ihmisiä, jotka eivät tunne itselle itsestään selviä asioita, niin tulkoon sekin mainituksi tässä.

Keskiajantutkimuksen torstai

Keskiajan tutkijoiden Dies Mediaevales järjestetään tällä kerralla Jyväskylässä, jonne juna pienen temppuilun jälkeen minut eilen aikataulussa toimitti, joten olin kuulolla avaavassa keynotessa, jonka piti Albrecht Classen. Esitys käsitteli sitä, että Lutheria edelsi muita katolisen kirkon kriitikkoja. Tämä on niin peruskauraa, että on tullut mainituksi jopa suorituksen alla olevassa alkeellisessa teologian kurssissa. Ilmeisesti sofistikoidumpi pointti meni minulta ohi.

Kurssiin resonoi lisäksi Sari Katajala-Peltomaan yleisökysymys reformaation maantieteellisestä levinnästä. Sen paremmin hän kuin Classen ei maininnut germaanista kansanluonnetta selittävänä tekijänä, mikä muistiin pantakoon.

Ekassa sessiossa pääsin kuulemaan Antti Ijästä, jonka blogeja Filologogrammata ja Studia Dimicatoria olen mielenkiinnolla lukenut. Ijäksen esitys käsitteli miekkailun sanastoa, joka oli ehtinyt muodostua ennen ensimmäisiä meille säilyneitä käsikirjoituksia ja vaikeasti selitettävällä tavalla yhdistää sekä sotaan että eläimiin liittyviä sanoja.

Elina Terävän katsaus sotilaalliseen Raaseporiin saattoi olla sama kuin jollakin syksyllä suorittamallani kurssilla. Ainakin vaikutti tutulta. Andrew Pattisonin normannieliitin saalisrituaalit olivat sen sijaan uutta. Varsinaisesti hän ei halunnut puhua niistä, sillä oli jo julkaissut aiheesta artikkelin Do not Give that which is Holy to Dogs’: Noble Hunting, the Curée Ritual, and the Eucharist, mutta varsinainen aiheensa pappien osallistumisesta aateliseen metsästykseen jäi vähemmälle ymmärrykselle.

Päivän toinen sessio oli silkkaa arkeologiaa. Päivi Maaranen selitti perusteellisesti miten oli päätynyt uskomaan, että Karjaalta kadonnut kylä Kärrbacka on ollut nykyisin kartoille merkityn Brobackan kedolla. Pääosassa kartat ja maasto, sivuosassa arkeofyytit.

Tuuli Heinonen pyrki vertailulla saamaan lisää irti Espoon ja Helsingin keskiajan kyläkaivauksista. Päädyttiin sellaiseen meta-analyysiin, jonka tulosten suhteen minulla loppuu usko. Mutta ilmiselvästi perustiedoissanikin on vielä(kin) paikkaamista jopa Gubbackasta, josta olen useamman esityksen kuullut. "Uutta" tietoa nimittäin oli, että 1347 miehet Hattulasta olivat riidelleet läheisistä kalavesistä ruotsalaisten tulokkaiden kanssa. Siis ihan oikeat hämäläiset.

Lopuksi tuli kunnon täräys kun Teija Alanko ja Kim Krappala ketoivan Rettigin Konsulinnan (ks. video) kaivauksien makrofossiilianalyysin tuloksista. Kaivauksissa kun oli saatu esiin vuoden 1200 tienoille ajoitettu hirsi ja saman vuosisadan kasvisto oli näytteiden mukaan enemmän kaupungille kuin maaseudulle ominaista. Parhaan muistini mukaan muutama vuosi sitten kerrottiin, että näköetäisyydellä tuomikirkosta muokattiin maata auralla vielä vuonna 1300 ja nyt pitäisi uskoa, että kauempana kirkosta oli huomattavan urbaania elämää vuosikymmeniä aikaisemmin.

(Keskiaikateeman kuvitukset tästä, tästä, tästä ja tästä.)

Fennomaniaa, sotilasmusiikkia, huvielämää ja muuta musiikkia

Eilen alkoi kotikorttelissani Sibelius-akatemian tiloissa Suomen Musiikintutkijoiden Symposium, jossa oli pari historiaan liittyvää sessiota, joten tietenkin änkesin katsomoon. Ja kannatti.

Ekana puhui Olli Heikkinen Robert Kajanuksen (ks. kuva) orkesterista luodusta narratiivista, jonka mukaan kyseessä oli Suomen ensimmäinen vakituinen ammatiorkesteri. Vaikka todellisuudessa Helsingissä oli toiminut vastaava orkesteri jo vuosikymmeniä aiemmin. Mutta sepä soi ulkomaalaisvoimin ja Kajanuksen roolin luonti liittyi Heikkisen mukaan ajan fennomaniaan. Kajanus itsekin oli osallistunut myyttinsä luontiin väittämällä, että orkesterinsa oli ensimmäinen laatuaan Pohjoismaissa, mikä Heikkisen mukaan oli potaskaa sekin. Teatteriorkestereiksi määritellyt kokoonpanot soittivat taidekonserteissa yhtä usein kuin Kajanuksen johtama.

Kari Laitinen selitti Ruotsin ajan sotilasmusiikkia ja alkoi kaduttaa, etten yrittänyt etsiä trumpettia ratsuväessä puhaltaneesta esi-isästä hiukan enemmän SSH-kirjaan. Siihen liittyen tuli uutena tietona, että Pohjanmaan jalkaväkirykmentti, johon trumpetistin jälkeläinen liittyi, toi Pommerin sodasta Vaasaan tuliaisina saksalaisia soittajia. Laitisen väitökirjan valmistuessa sillä tulee varmasti olemaan lukijoita sukututkijoiden keskuudessa.

Ahti Korhosen esitys omasta väitöstutkimuksestaan liittyen ääniteknologian varhaisiin innovaatioihin ei täysin auennut, mutta tuli mieleen, että pitäisi lukea jotain teoreettista uutuuksien leviämisestä, kun olen kerran sellaisesta kiinnostunut.

Vesa Kurkela on Sven Hirnin jäljillä tutkimassa huvielämää, mutta haluaa päästä analyysissä pidemmälle miettimällä instituutionaalista tasoa. Itse olen edelleen ihastunut detskuihin, joista tuli esimerkeissä esille Hesperian puiston Charles Magiton laulutaito. (Minulla on raflasta kirjoitussarja, joka jäi viime kesänä ajankohtaisemman sisällön vuoksi julkaisematta.)

Piakkoin väittelevä Nuppu Koivisto on jo työstämässä postdoc-aiheena Helsingistä 1910-luvulla Amsterdamiin muuttaneen Sahlman-perheen vaiheita m.m. musiikkiyrittäjinä. Kateudella kuuntelin, miten perhehistoria saatiin tieteeksi oikealla asenteella ja hienoilla termeillä.

Viimeiseksi puhui Janne Palkisto Bernhard Crusellin saamasta kritiikkiä ruotsalaisissa lehdissä, jotka olivat 1810 saaneet jälleen painovapauden. Tulkinta ei ollut suoraviivaista ja haittasiko kirjoittelu Crusellia? Jälkimmäisestä ei ole mitään lähteitä.

P. S. Musiikista tulee niin harvoin puhe, että on syytä liittää tähän happanevat linkit varastosta.

• Musiikkiarkisto JAPA on julkaissut ilmaisena e-kirjana Jukka Haaviston teoksen ”Puuvillapelloilta kaskimaille. Jatsin ja jazzin vaiheita Suomessa.” Linkki ei enää toiminut, mutta kirja ja muutamat muutkin ovat arkiston OA-sivulla.
• Suomen musiikkimuseo -yhdistyksen ensimmäinen vuosikirja (pdf) oli odottanut vuodesta 2015. Liekö julkaisulla ollut jatkoa?
• Kartanoista kaikkien soittimeksi. Pianonsoiton historiaa Suomessa. DosMus-tohtorikoulun julkaisuja 8.
• Kalliopuska, Saara: Suomalaisen kansanmusiikin pedagogiset suuntaukset
• Kansanmusiikin historiaa käsittelevä videosarja Musiikin muisti on jäänyt katsastamatta. Linkki vei uudelleen ohjauksena perille.

Kaappo Sutkin konteksti eli 1800-luvun vangeista

Vuosikymmen sitten tutkimani Kaappo Sutki on saamssa lisänäkyvyyttä tuoreen romaanin myötä. En ole kirjaa vielä nähnyt, mutta sain puhelun toimittajalta, joka halusi faktaa ja kontekstia.

Totuus oli, että Sutkin detskut olivat täysin unohtuneet ja kirjani Tavarantasaajat Österholm ja Sutki heikkous siinä, että en kontekstoinut enkä yhdstänyt miehiä mihinkään itseänsä isompaan. Mutta tietenkin sanoin toimittajalle kyllä ja sitten epätoivoisesti räpelsin kokoon tietoa. En tiedä tuleeko mitään lehtiin, mutta ettei menisi hukkaan, niin kierrätetään tässä.

Kirjani julkaisun jälkeen Miikka Vuorela on julkaissut osana esitystä Prokuraattorin kertomukset kriminologian lähteenä tilastot, joista näkee 1800-luvulla rikoksista tuomittujen ja vankilassa istuvien määrät jaoteltuna erilaisiin ryhmiin. Myöhemmin hän on tehnyt näistä tutkimuksen Criminality and the Finnish Famine of 1866-68. Helsingin yliopiston viestintä tiivisti tuloksen otsikkoon Omai­suus­ri­kok­set nelin­ker­tais­tui­vat näl­kä­vuo­si­na. Ja juuri tuohon aikaanhan Sutki "uransa" aloitti.

Kuten kuvasta näkyy, omaisuusrikokset tosiaan nelinkertaistuivat, mutta olivat muiden ajan rikosten joukossa pieni joukko. Joka ei myöskään paisuta vankilapopulaatiota, ainakaan lukujen Lääninvankiloihin vuoden aikana passitettujen vankien vankilaan joutumisen syyt puitteissa. Niissä kun tutkintavangit ja irtolaiset ovat enemmistönä. Valitettavasti muiden vankiloiden luvut on laskettu tilanteena vuoden alkaessa, joten niitä ei voi tähän yhdistää. Mutta kyseisissä luvuissa ei tapahdu juuri mitään muutosta ajanjaksolla.

Sutki ei tosin tullut kuuluisaksi niinkään rikoksistaan kuin siitä, että karkasi lukuisia kertoja. Oliko tämä epätavallista? Vuorelan tilastojulkaisussa on lupaava vankiryhmä "irtolaiset ja karkurit", mutta hetken mietinnän ja 1880-luvun painettuihin tilastoihin kurkistuksen jälkeen tulin siihen tulokseen, että kyseessä olivat "irotolaisuudesta ja kuljeksemisesta vangitut".

Vankiloista alettiin julkaista tilastoja 1880-luvulla ja ne ovat Tilastokeskuksen digitoimien julkaisujen joukossa informatiivisesti ryhmässä vankitilastot. Varhaisin kertoo vuodesta 1882, jolloin läänin- ja kihlakunnanvankiloissa sekä läänin kaupunkien vankihuoneissa annettiin 6 rangaistusta karkaamisesta tai sen yrittämisestä ja rangaistusvankiloissa Turussa ja Helsingissä 11.

Pikaisella sanomalehtihaulla en löytänyt vastaavaa määrää edellisiltä vuosikymmeniltä, mutta (katkerasta) kokemuksesta tiedän, että tämän tyyppisiä uutisia ei ole yksinkertaista hakea. Eli todennäköisesti niitä oli enemmän ja suhteessa vankipopulaatioon ainakin vastaava määrä kuin 1880-luvulla, jolloin edelleen kehittyvä vankeinhoidon ammattitaito lienee vähitellen lukua vähentänyt.

Verkkohakuihini muuten osui Pertti Kolarin toimittama Leningradin oblastin valtiollisessa arkistossa Viipurissa (LOGAV) säilytettäviä entisen Viipurin lääninhallituksen asiakirjoja. Osa I, jonka mukaan kyseisessä arkistossa on "Suomen kenraalikuvernöörin, läänien hallintojen ja linnojen komendanttien kirjeenvaihtoa vankien paosta, niiden etsinnöistä ja kiinniotoista vv. 1842, 1845-1847, 1849, 1853-1855, 1860, 1863-1864, 1867, 1868-1869, 1872-1873, 1877-1878, 1885-1886". Sattumalta kyseistä materiaalia on äskettäin tullut Kansallisarkiston digitointeihin, mutta en saanut ryhmittelyään osumaan Kolarin taulukkoon. Ja pahoin pelkään, että nuo dokumentit ovat venäjäksi ja käsinkirjoitettuja.

Mutta kyseessä ei siis ole vain Viipuria koskeva aineisto, mistä todisteena mainittakoon digitoidut Viaporin vankilistat (esim. vuosi 1858) ja Viaporin suomenkielinen ja painettu ohjesääntö vuodelta 1829.

Kun esi-isä keisarille uskollisuutta vannoi

Kymmenen vuotta sitten kerroin Kansallisarkiston digitoimista Suomen sodan vahinkoilmoituksista tuolloiseen tyyliini hyvin lyhyesti. Vasta muutama vuosi myöhemmin löysin aineistosta esi-isäni tekemän ilmoituksen ja sain kirjallisuusvinkin Jussi Jääskeläisen väitöskirjasta Paikallisyhteisö resurssina ja tuhojen kohteena : Venäjän armeijan logististen ratkaisujen seuraukset Suomen sodassa 1808-1809.

Pettymyksekseni samaan arkistoyksikköön eli Buxhoevdenin päämajan siviilikanslian arkistoon sisältyvät Uskollisuudenvalaa koskevat asiakirjat eivät näytä sisältävän mitään henkilöhistoriallisesti mielenkiintoista. Lienee sattumaa, että uskollisuudenvalan vahvistavat puumerkit ja allekirjoitukset ovat säilyneet m.m. Nauvosta, Parasista ja Houtskäristä Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmien "sekalaisissa papereissa"(A II 54 "Diverse papper")

Vastaavan näköisiä ovat säätyläisten osalta pikkuvihan aikaiset asiakirjat, jotka löytyvät digitoituinakin. Talollisista selaamieni kappaleiden perusteella vain nimilistat.

• Uskollisuudenvaloja Varsinais-Suomesta, Satakunnasta ja Ahvenanmaalta keisarinna Elisabetille ja kruununperijä Peter Feodorovitsille 1742-1742 (7083)
• Uskollisuudenvaloja Varsinais-Suomesta, Satakunnasta ja Ahvenanmaalta keisarinna Elisabetille ja kruununperijä Peter Feodorovitsille 1742-1742 (7083a)
• Uskollisuudenvaloja Uudeltamaalta keisarinna Elisabetille ja kruununperijä Peter Feodorovitsille 1742-1742 (7084) 

Lisäys 30.3.2019: Näköjään olin jälkimmäisiä esitellyt jo vuonna 2012 tekstissä Selasin valoja ja harjoittelin hakemiston tekoa. Niin se aika kuluu, Kari Kujansuun digihakemisto on ollut käytössä jo 7 vuotta!

Patentti-Mimmi

Henrika Vilhelmiina Westerstrand syntyi Wikipedian mukaan Alavuudella 15.10.1844. Mutta kastemerkintänsä löytyy Kokkolasta. Sen mukaan v.t. kaupunkifiskaali Eric Gustaf Westerstrandin tytär oli syntynyt 17.10.1844 ja kastettu 27.10.1844. Niin tai näin, tyttö, jota läpi elämän kutsuttiin Mimmiksi, kasvoi Kuortaneella, jossa isänsä oli nimismies ja äitinsä synnytti monia lapsia. Syksyllä 1858 perhe muutti Alavuudelle, jossa Mimmille merkittiin rippikirjaan 1855-63 s. 7 täysin väärä syntymäpäivä, mutta kasteen mukainen syntymäpaikka.

Seuraavasta rippikirjasta näkyy, että nimismies sai apulaisekseen vuonna 1863 Karl Gustaf Bährin. Bär/Bähr-sukuseuran sivun mukaan tämä meni pian kihloihin Mimmin isosiskon Rosan kanssa. Häät oli suunniteltu pidettäväksi 6.6.1863, mutta Bähr kuoli toukokuun alussa. Perheiden välille syntyi kuitenkin yhteys ja Mimmi meni joulun aikaan 1864 naimisiin Karl Gustafin veljen Nikolai Edvardin kanssa. Tämä muutti virallisesti Kuortaneelta Alavuudelle seuraavana vuonna. Nimen Edvard Hugo saanut poika syntyi 27.9.1865 ja kuoli kaksi päivää myöhemmin.

Nikolai oli maakauppias, jonka liiketoimet eivät menestyneet. Sukuseuran mukaan "Teki vararikon, jonka jälkeen hän turvautui veljeensä Ernst Juliukseen, viettäen aikaansa ahkerana kalamiehenä, surren epäonnistunutta elämäänsä ja sitä, että hänen vaimonsa oli konkurssin jälkeen hänet kokonaan hylännyt. Hän kuoli keuhkotautiin sairastettuaan yhden viikon." Nikolai kuoli Ähtärissä 2.11.1867. Merkintää ei ole haudattujen listassa, mutta näin kerrottiin Tampereen sanomissa 19.11.1867.

Sukuseurassa on tulkittu parin eronneen virallisesti, mutta kun Nikolain velkojia kuulutettiin Suomalaisessa virallisessa lehdessä m.m. 18.6.1868 ja 10.10.1868 Mimmiin viitataan leskenä. Jostain syystä hän ei lyhyeksijääneen avioliiton jälkeen halunnut tai voinut palata osaksi lapsuuden perhettään vaan otti muuttokirjan Helsinkiin vuonna 1868.

Naisten äänessä 1/1906 julkaistun tekstin mukaan:

Jo 1868 tuli hän senaattiin puhtaaksikirjoittajaksi, ja oli ensimäinen, joka siellä kykeni puhtaaksikirjoittamaan suomenkielisiä asiapapereita, kun suomenkieli tässä hallitusvirastossa ensiksi otettiin käytäntöön. Hänelle uskottiin tärkeimpien asiapaperien jäljennös. 1879 annettiin hänelle tuo tavallinen kunniapalkinto, jolla virassaan eteviä naisia koristetaan: kultaneula. Eräänä kertana hän määrättiin hoitamaan raha-asiaintoimituskunnan arkistoa, joka virka edellisen, mieshoitajan, kuoleman johdosta oli tullut vapaaksi. 1904 erosi hän senaatista, koska hän ei ruvennut jäljentämään venäjänkielisiä asiapapereita. Paitsi muuta on hän v:sta 1878 alkaen suorittanut valtiopäiväin päätösten puhtaaksikirjoittamisen.

Virkatyön ohessa "Jo vuonna 1877 alkoi hän järjestää opetusjaksoja kaunokirjoituksessa, ja niinä 28 vuotena, jotka siitä ovat kuluneet, ovat tuhannet henkilöt suorittaneet hänen yhä kestäviä kurssejansa, ja suuret määrät heistä ovat niissä saamalla taidollaan ansainneet leipänsä." Naisten ääneen 35/1914 kirjoittaneen mukaan

kehoitti kustantaja Edlund rouva Bähriä julkaisemaan kaunokirjoitusjärjestelmänsä, jonka hän oli sommitellut yksityisiä opetuskurssejaan varten. Sen hän tekikin, ja niin ilmestyi hänen omalla kustannuksellaan sekä suomen- että ruotsinkieliset kaunokirjoitusvihot kansakouluja varten v. 1885. Kouluylihallituksen hyväksyminä ne sitten levisivät ympäri Suomen ja vasta senjälkeen taukosi tuo vihkojen tuonti Ruotsista. Vuosien kuluessa hän on järjestänyt yhä uusia parannettuja jaksoja ja lähettänyt markkinoille m. m. nuo käytännölliset, irralliset kannet, joita voi muuttaa vihosta toiseen, ja joiden avulla vihkonen aina pysyy siistinä ja suorana. Sitä paitsi nämä kannet ovat niin kauniit taiteellisine kuvineen, että ne jo siltä kannalta ehdottomasti ovat suositeltavat, sillä niin voimakkaasti sellainen vaikuttaa lapsen mielikuvitukseen.

Kahdesti ovat rva Bährin kaunokirjoitusvihot olleet näyttelyssä ja molempina kertoina ovat ne vetäneet ansaittua huomiota puoleensa ja saaneet palkkion. Ensi kerran se tapahtui Pariisissa v. 1889, jolloin hän sai hopeamitalin, toisen kerran Helsingin Teollisuusnäyttelyssä v. 1908, jolloin kultamitali hänelle annettiin. Rouva Bährin viimeiseksi julkaisemat n. k. patenttivihot ovat niin hauskat, että varmaankin saavat kaikkein huolimattomimmatkin oppilaat innostumaan.

Satakunnan museo. CC BY 4.0.

Sigrid Juseliuksen käytössä vuonna 1895 ollut kappale Mimmin systeemin osaa II.
Satakunnan museo, CC BY 4.0. Seuraavana vuonna hän käytti osaa III.

Satakunnan museon esinetiedoista näkyy, että vuonna 1896 oli tehty 9 painos. Åbo Akademin kokoelmissa on vuodelta 1898 Skrifkurs för folkskolor, vuodelta 1899 Fosterländskt skrifhäfte för skolan och hemmet ja ajoittamaton Skrifbok med lodrät stil. Koulumateriaalituotantonsa oli edelleen käynnissä 1910-luvulla. Tuolloin kävi niin ikävästi, että oppikouluissa otettiin käyttöön Ruotsissa omaksuttu uusi oikeinkirjoitus ja Mimmille jäi varastoon suuri määrä kelpaamattomia kaunokirjoitusvihkoja. Hän anoi korvausta senaatilta, mutta ei sitä saanut (Tampereen sanomat 23.7.1915). Kirjaisinmallinsa syrjäytyivät vasta 1930-luvulla, Wikipedian mukaan.

Mimmin yritteliäisyys kohdistui kirjoittamiseen ohjevihkoja laajemmin. Naisten äänen vuoden 1906 tietoihin palaten

Hänen keksimänsä viivajohdattimet ja kynänpyyhkijät ovat käytännössä melkein kaikissa virastoissa, samoin kuin hänen vihkonsa ja vihkokuorensa monissa kouluissa. Erittäin tervetulleet kaikille, jotka lähettävät paljon kirjeitä ja kiinnittävät paljon postimerkkejä, ovat rouva Bährin valmistamat kostuttajat. Ne tekevät tarpeettomaksi kielen käyttämisen tässä niin epäterveellisessä suhteessa. Hänen regulaattorikynäänsä suositamme kaikille, joiden tarvitsee kirjoittaa matkoilla; se on miellyttävä, tavallisen kynänvarren kokoinen kapine musteineen, erittäin mukava ja mutkatoin, olemme itse sen kokeneet.

Kynän kuivaajalle sekä kynänsäilyttäjälle Mimmi oli saanut patentin 4.8.1893 (Suomen teollisuuslehti 5/1896). "Kirjekuorten kostuttajalle ja sulkijalle" saivat 18.10.1900 patentin Mimmin kanssa (veljensä?) konttoristi John Westerstrand (Registeringstidning för varumärken no 167/1901). "Normaali-säiliö-kynänvarret, nimeltä Regulator" Mimmi suojasi patentilla 28.3.1906 Suomessa ja sai sille kaikkiaan "patentin 15 maassa, muun muassa Yhdysvalloissa ja Kandassa (Registeringstidning för varumärken no 311/1906, Naisten Ääni 35/1914). Lopulta hän haki patentin myös kirjoitusviholle vuonna 1913 (Registeringstidning för varumärken no 530/1914).

Vuonna 1906 todettiin, että "Useimmat näistä keksinnöistä valmistaa rouva Bähr nyttemmin omassa työpajassa, niinpä noita siroja kirjoituskyniäkin, joista hänelle on myönnetty kotimainen patentti." Regulator-kyniä ei tullut esille, kun Finnassa hain nimellä Bähr. Mutta A.B. M. Bähr O.Y.:n tuotannosta on museoiden kokoelmissa: Musteimuriteline ja musteimurityyny, Musteimuriteline, Musteimuriteline, Mustekynänpyyhin, Mustekynänteränpyyhkimen alunen

Mimmi Bähr kuoli 2.5.1923.

Henkilökuvat Naisten ääni 35/1914 & 9/1923

Maaliskuuta

1.3.

• Espoon kaupunginmuseon merinäyttelyssä pääsee pyytämättä kuvaan mukaan. [Eikä näyttelystä sitten muuta sanottavaa ollutkaan]

2.3.

• Enpä ole tullut ajatelleeksi [ennen kuin katsoin videon How Do You Train a Horse to Brave Musket Fire?] mitä vaadittiin esim. 1600-luvun sotahevoseltakin taisteluissa. @OlliBackstrom onko hevosten koulutus hyvin tutkittu aihe? [Olli Bäckström vastasi "Vähän skeptisesti suhtaudun siihen, että hevosia olisi esim. 30v sodan aikana paljoakaan ehditty kouluttaa, kun miettii niiden korkeaa kuolleisuutta/kulutusastetta. Eläinparkojen elinikä jäi kovin lyhyeksi."]

3.3.

• Sukunimen Hagg googlaus Haagista on melko haastavaa. Enpä ollut muuten tiennyt, että kaupungin virallinen nimi on 's-Gravenhage. Siis alkaa heittomerkillä! [Sittemmin ilmestyneen kirjan viime tingan tarkastelua.]

7.3.

• Kunnon kokemusasiantuntija avautuu vaikka Tukholman risteilypäivänä kulttuuriperintölaitoksen käytettävyydestä tunnin verran, på svenska. @kungbib antoi tällaiset läksiäislahjat.

12.3.

• "If you try hard, believe in yourself and stay positive, you can still fail and die" - Stranded on the North Pole

14.3.

• [EOD Network ilmoitti Hausenin Finlands medeltidssigillin digitoitumisesta] 2010 @Kansallisarkist digitoi saman, ei löydy sivustonsa sisäisellä haulla, mutta Googlella sentään. KB:n digitointi hieman parempaa laatua, mutta olennaisempaa, että sen saa käsiinsä Libriksen kautta suoraviivaisesti.

16.3.

• Reima Mäkinen: Mantsuria. Mannerheimin tulikaste. En pysynyt käänteissä mukana, mutta sain käsitystä Venäjän ja Japanin sodasta. Jossa en edes tiennyt Mannerheimin olleen mukana.

• Vuonna 1861 neljässä päivässä höyrylaivalla Tukholmasta Ouluun. Tai jos halusi, niin 12 välisatamassa saattoi pariksi päiväksi jäädä katsomaan maisemia.

19.3.

• Elämä tasapainossa @Kansallisarkist. Minä mokaan tilauksissa ja henkilökunta hauissa. [Sitten mokasin vielä vastaanotossa, joten se tasapainosta.]

22.3.

• Keynote 8:30. Porukkaa huomattavasti vähemmän kuin konffan eilisillan vastaanotolla. Mutta osittain sentään samoja.

23.3.

• Klassinen "täällä kuulee ihan hyvin" - mikkikeskustelu salissa, jossa en ollut eilen ainoa nukahtaja, kun tuolloisen puhujan narisevat kengät kuuluivat puhettaan paremmin.

Lisääntymisestä, satamista ja pääomista

Viimeinen päivä Baltic connectionsia alkoi yliopiston konsistorin salissa, jossa yksinomaan miesten muotokuvien ympäröimänä Heli Valtonen loi katsauksen naisten toimintamahdollisuuksiin Suomen talouselämässä viimeisen parin sadan vuoden aikana.

Kolmatta kertaa ei siis koskettu germaanisen kulttuurin rajaan, mutta kun yleisökeskustelussa kysyttiin pohjoismaisten naisten (suhteellisen) tasa-arvoisen aseman taustaa, mieleen tuli Charlotte Cederbomin väitöskirjan tulokset pohjoisen (hieman) tasa-arvoisemmista maakuntalaeista ja niiden jättämästä toimintakulttuurista.

Toinen yleisökommentoija huomautti tietoisen epäkorrektisti, että lisääntyminen pitäisi nähdä tuottavuutena. Ääntämyksestä päätellen hän ei ehkä tiennyt, että Ruotsin valtakunnassa asia ymmärrettiin näin 1700-luvun lopulla ja lakejakin muutettiin lasten lukumäärän lisäämiseksi. Mistä herää kysymys oliko vastaavaa muualla samaan aikaan?

Mutta laeilla ei hoideta kaikkea, sillä yhteiskunnassa vaikuttaa rakenteet, tavat, preferenssit ja alitajuisetkin valinnat. Näistä tuttavani kuiskasi minulle konkreettisen esimerkin vähän ennen tilaisuuden alkua. Tuolloin nimittäin salissa istuneet olivat järjestäytyneet näennäisen tiukasti: naiset vasemmalle ja miehet oikealle kuin entisajan kirkossa. Kulttuuriperinteen sijaan lienee vaikuttanut yleinen tapa hakeutua kaltaistensa seuraan.

Lauantaipäivään kuului keynoten lisäksi vain yksi slotti, johon valitsin varsin ekonometrisen session. Ekana puhuneen Timur Valekovin haasteet Venäjän historiallisten vientitietojen luokitteluissa olivat maalaisjärjellä ja korkeakouluopintojeni rippeillä ymmärrettävissä. Datassaan ei käsittääkseni ollut mukana Suomea, sillä hän näytti kuriositeettina, kuinka paljon suurempaa sahatuotteiden vienti oli Suomesta kuin muualta Venäjältä.

Henric Häggqvist oli jyväskyläläisen Timon, jonka sukunimeä en saanut ylös, kanssa selvitellyt Suomen siirtymisen Ruotsilta Venäjälle vaikutusta kauppaan. Ruotsin ulkomaankauppa tuskin heilahti, sillä Suomen osuus siitä oli ollut alle 10%. Mutta Suomen ulkomaankauppa kasvoi merkittävästi, mistä tietenkin herää kysymys edeltävän ajan valtakunnan sisäisestä kaupasta, mitä aikovatkin vielä tarkastella.

Häggqvist mainitsi, että on uusi tietokanta, jossa on kaikkien Ruotsin satamien ulkomaakauppa 1700-luvulla. Kalvollaan olleiden nimien perusteella löysin puoli vuotta vanhan artikkelin, jossa oleva linkki ruotsalaiseen historiallisten tilastojen portaaliin tuotti kuitenkin vain virhesivun. Näinkö vaikeaa se datan julkaisu on?

Esityksessä vilahti ruotsalaisen pääoman menetyksen vaikutus Suomelle rauhanteon jälkeen. Liekö tätä joku tarkastellut? Montako maatilaa tai tuotantolaitosta myytiin siksi, että omistaja halusi asua Ruotsissa?