Miksi meillä on Aleksanteri II:n patsas Senaatintorilla?

Kurssin Politics of Memory and Oblivion ryhmätyöhön piti valita kohteeksi joku monumentti. Laiskuuksissani katsoin ulos luentosalin ikkunasta ja ehdotin Senaatintorin keskellä seisovaa Aleksanteri II:sta. Olin ihan varma, että olin lukenut siitä jotain valmista analyysiä, mutta en sitten moista löytänytkään. (Jos sinä muistat, kerro kommenttina, pliis!)

Wikipedian avulla löysin sentään Liisa Lindgrenin asiallisen kirjan Monumentum, muistomerkkien aatteita ja aikaa. Aleksanteri II:n patsas on siinä sivuosassa, mutta kävi selväksi, että alustava päätös oli tehty valtiopäivillä keväällä 1882, vuosi Aleksanteri II:n salamurhan jälkeen.

Näin päädyin ensimmäistä kertaa eläissäni painettujen valtiopäiväasiakirjojen ääreen. Niiden käyttö ei osoittautunut suoraviivaiseksi, mutta sain vahvistuksen sille, että aloite oli tullut pappissäädyltä.

Tutummista lähteistä eli digitoiduista sanomalehdistä kävi ilmi, että tuskin 2 viikkoa oli kulunut keisarin kuolemasta, kun suomalaiset sanomalehdet kertoivat, että duuma oli päättänyt pystyttää Aleksanteri II:lle patsaan Kremliin (Keski-Suomi 26.3.1881). Eikä kuolemasta ollut kuukautta, kun Östra Finland julkaisi 11.4.1881 "maalta" saamansa kirjoituksen, jossa ehdotettin patsasta myös Suomeen. Kirjoitus sai kannatusta ainakin siten, että se julkaistiin suomeksi useissa sanomalehdissä suopealla saatteella. (Uusi Suometar 13.4.1881, Ilmarinen 16.4.1881 Uusi Suometar 19.4.1881)

Nimettömän kirjoittajan idea, että tarkoitusta varten kerättäisiin rahaa toukokuun lopun surujumalanpalveluksissa, meni myös läpi ja toteutettiin ainakin Turun hiippakunnassa. Mutta muutamat seurakunnat olivat rynnänneet keräämään rahaa jo tätä ennen.

Oliko Östra Finlandiin oikeasti kirjoittanut joku vai oliko juttu toimituksen tuotosta? Patsasidean nopeaan läpimenoon varmasti vaikutti se, että samaan aikaan oli käynnissä Agricolan ja Runebergin patsashanke. Mutta oliko kansan karttuisan käden takana masinointia, joka ei julkisissa ja virallisissa lähteissä näy? Keksikö Walter Runeberg 1863-painotuksen itse, oliko se kilpailuohjeessa vai "ilmassa"?

Olisi pitänyt arvata, että simppeliltä näyttävä ei sitä ole.

Eilisestä luennosta ja eräästä tietokannasta

Kurssilla Politics of Memory and Oblivion työjärjestykseen kuuluu lukea etukäteen luentoon liittyvä artikkeli (tai ainakin tässä ensimmäisessä tapauksessa täsmälleen sama artikkeli, josta luento oli tehty). Tällä kertaa "Plets, Gertjan. 2016. Heritage bureaucracies and the modern nation state. Towards an ethnography of archaeological systems of government. Archaeological Dialogues 23.2: 193-213". Se säästeli osin rautalankaa, mutta olin loppujen lopuksi, ja erityisesti luennon jälkeen, kärryillä.

Plets halusi kiinnittää huomiota siihen, miten kulttuuriperintöhallinto toimintaohjeillaan ja infrastruktuurilla synnyttävät tutkimukselle (ja muulle toiminnalle) rajoja, joita ei aina tiedosteta. Esimerkkitapauksenaan oli Flanderi. Siellä ei oltu aktiivisesti pyritty kansallisen menneisyyden arkeologiseen etsintään. Mutta kun arkeologian hallinnointi oli laskettu valtakunnalliselta tasolta alueelle, syntyi sen ympärille toimintaa ja melko pian esim. arkeologit itse identifoituivat Flanderin tutkijoiksi eivätkä Belgian.

Yksi osa hallintoa on tietokanta, jossa pidetään kirjaa Flanderin alueen arkeologisista kohteista. Plets näki todennäköisenä, että hakuja kohdistetaan helposti siihen ajattelematta, että olennaista olisi selvittää myös tilanne rajojen toisella puolella. Jossa sitten vaan valitettavasti on rakennettu toisenlainen tietokanta ja mahdollisesti puhutaan toista kieltä.

Apropoo, kielet, rajat ja tietokannat. Toissa päivänä avattiin interdisiplinäärinen resurssi Norse World, joka on interaktiivinen spatiaali-temporaalinen resurssi Ruotsin ja Tanskan keskiaikaisen kirjallisuuden spatilaaisuuden ja maailmankatsomuksen tutkimukseen. Sivuston omin ja kehnosti suomentamineni sanoin.

Perinteiseen ja huonoon tapaan ryntäsin karttaliittymään, joka näytti Suomeen kohdistaen tältä.

Zoomailemalla selviää esimerkiksi, että Hämeenlinna esiintyy Eerikinkroniikan seitsemässä käsikirjoituksessa. Ja että karttaotteen vasemman reunan pallukat käsittelevät nykyiseen Norjaan kuuluvia paikanninmiä. Etsin selvennystä rajaukseen etusivulta. Sitä oli niukasti, mutta pointtina on "literature as a mine of information on how foreign lands were visualised in the Middle Ages".

SIIS RUOTSALAISET JA TANSKALAISET OVAT TEHNEET TIETOKANNAN, JOSSA ULKOMAALAISEKSI ON LASKETTU ALUEET, JOTKA JUMALAUTA KUULUIVAT SAMAAN KALMARIN UNIONIIN SILLOIN, KUN LÄHTEET, JOIHIN TIETOKANTA PERUSTUU, ON KIRJOITETTU. VAD FAN?!

Projektisivu löytyi purkauksen jälkeen. Siinä rajauksesta:

For the purposes of our project, we are disregarding medieval understandings of “utlændsker” and simply defining “foreign place names” as referring to localities beyond the current, political borders of Sweden and Denmark. This is not without consequences as it means that regions such as the Swedish parts of Sápmi are not considered foreign, whereas areas in Swedish-speaking Finland or Danish-speaking Southern Schleswig are. However, the shifting borders of medieval Scandinavia coupled with the fluidity of concepts of “‘utlændsker’-ness” make this definition of “foreign place names” the clearest and most categorical to work with.

Tämän luettuani en rauhoittunut. Jos käsite "ulkomaalainen" on hankala, miksi se otettiin rajaukseksi? Miksei kirjallisuudesta poimittu kaikkia paikannimiä? Eikä asiaa helpota/selvennä mitenkään se, että mahdolliseen määrittelyyn otetaan mukaan kieli.

Miksi tehdä oikeita ratkaisuja, kun voi tehdä selkeitä?

Vahtimestari ja kaksi tytärtänsä

Siuntiossa 24.2.1799 torpparin pojaksi syntynyt Abraham Johansson muutti vuonna 1815 Helsinkiin, jossa hänet merkittiin rippikirjaan 1806-19 s. 14 suutarin kisälliksi sukunimellä Lindroos. Uransa on tämän jälkeen kokenut merkittävän käänteen, sillä kun hän meni 1.12.1831 naimisiin oli tittelinsä meritullin vahtimestari. Morsian Gustava Laurén oli syntynyt Pohjassa 30.8.1810 ja tullut Helsinkiin vuonna 1828, mikä käy ilmi naimisissa olevan väestön rippikirjasta 1827-37 s. 344.

Parille syntyi 9 lasta: Anton Vilhelm s. 3.12.1832, k. 20.5.1836; Johan Adolf s. 25.9.1835. k 30.5.1847; Ida Gustava s. 1.7.1837; Frans Victor s. 25.8.1839, k. 26.4.1844; Maria Wilhelmina s. 9.11.1841; Natalia s. 4.6.1844, haud. 14.9.1850; Otto Thure s. 9.10.1846, k. 12.11.1864; Albert s. 3.3.1849, k. 5.2.1854; Gustaf Julius s. vuoden 1853 lopulla, k. 28.3.1857. Alla olevassa kaaviossa elinvuotensa välillä 1832-1868.

Lapsuudestaan elossa selvinneestä Idasta kerrottiin myöhemmin, että

Ollen vanhin lapsi vähävaraisessa, lapsirikkaassa kodissa, jossa äiti usein oli vuoteen omana, täytyi hänen jo aikasin oppia pitämään huolta nuoremmista siskoistaan. Vielä itse lapsen kengissä, toimitti hän talousaskareet, hoiti sairasta äitiään ja pientä vastasyntynyttä veljeään sekä ompeli kaikki perheen vaatteet. (Naisten ääni 6-7/1907)

Vaikea sanoa, mitä pikkuveljeä on tarkoitettu. Tuskin ainakaan nuorinta, jonka syntyessä Ida oli jo 16-vuotias. Tätä ennen "vaikkakin käytännölliset toimet olivat anastaneet suurimman osan hänen aikaansa" oli Ida päässyt venäläisen rouva Lebedeffin johtamaan kouluun ja saanut "alkeistietonsa ja käytännöllisen saksankielen taitonsa."

Varsin nuorena - vuoden 1860 paikkeilla - sai Ida

ulotuttaa samaa hellää huolenpitoaan rouva Karamzinin perustaman lastenkodin pienokaisiin, joiden keskuudessa hän toimi opettajana, ja jossa tehtävässään hän osotti niin suurta taipumusta ja tunnollisuutta, että hän muutamien suosijoittensa avulla oli tilaisuudessa matkustamaan kasvatusopin kotimaahan, Saksaan, kehittämään näitä lahjojaan. [...]

Tällä parin vuoden oleskelulla vanhassa kulttuurimaassa, hienosti sivistyneiden, edistysmielisten ihmisten keskuudessa siinä ijässä, jolloin mieli on erinomaisesti vastaanottavainen, mutta arvostelukyky jo siksi kehittynyt, että voipi omatakeisesti valita, oli mitä suurin merkitys Ida Lindroosille.[...]

Kotiin tultuaan perusti hän v. 1863 pikkulasten koulun ja lastentarhan Fröbelin malliin, joka siihen määrin voitti yleisön suosion, että sen oppilasmäärä tuota pikaa nousi sataan, sen ajan olosuhteissa varsin hämmästyttävän suuri luku, varsinkin kun ottaa huomioon, ettei tässä ollut kysymys nykyajan kansanlastentarhasta. (Naisten ääni 6-7/1907)

Tavanomaisesti Idan aktiviteetista ei ole jälkeäkään rippikirjan 1856-69 sivulla 171. Sen sijaan siitä näkyy, että hän asui vanhempiensa kanssa isän omistamalla 3. kaupunginosan tontilla Miekkakalan korttelissa Ludviginkadulla. Kävelykierrokselle kerätyn tiedon mukaan katuosoite oli Ludviginkatu 8. Asuinrakennuksen lisäksi tontilla oli talli-navetta, jonka lehmä pääsi laitumelleen Kolmikulmalla. Joko Signe Brander ei koskaan poikennut Ludviginkadulle tai kaupunginmuseo ei ole kyseisiä kuvia digitoinut, sillä Finnasta ei löydy otosta vuonna 1917 puretuista rakennuksista.

Huoneita riitti vuokrattavaksi ja sanomalehti-ilmoitusten perusteella Abraham omisti tontin viimeistään helmikuussa 1855. Kaupunginarkiston kiinteistökortista löytyy tietenkin tarkempi tieto: Abraham oli tehnyt kaupat kirvesmiehen lesken kanssa vuoden 1835 alussa.

Rippikirjan sivulta näkyy myös jo yllä todettu lähes täysi-ikäiseksi ehtineen veljen kuolema sekä perheen äidin kuolema 17.4.1868. Tuolloin Idan pikkusisko Maria Vilhelmiina, jota kutsuttiin Minnaksi, oli jo 25-vuotias. Hänen kerrotaan toimineen nuoresta alkaen

opettajattarena, aluksi pitäen ruotsalaista pientenlastenkoulua omassa kodissaan. Mutta ennen pitkää hän, samoinkuin niin monet muutkin Snellmanin kansallisen herätyksen innostamina, päätti uhrata työnsä ja voimansa suomenkielisen nuorison hyväksi. Hän, joka oli kasvanut umpiruotsalaisessa kodissa ja jonka suomenkielentaito lapsena — hänen oman kertomuksensa mukaan — supistui seuraavaan loruun: »lite' kan jag finska tala, gäddan heter haukikaala», hän aikaihmisenä ryhtyi niin tarmokkaasti opiskelemaan suomea, että hän omisti sen täydellisesti omakseen ja sekä työssään että kotioloissaan käytti yksinomaan suomenkieltä.
V. 1869, kun Helsinkiin perustettiin ensimäinen suomalainen tyttökoulu, valittiin Minna Lindroos koulun johtajattareksi. Tässä toimessa hän oli v:een 1876, jolloin ensimäinen parvi suomalaisen koulusivistyksen saaneita nuoria neitosia pääsi ulos maailmaan. (Pääskynen 5/1917)

Pääskysen nuorille lukijoille ei kerrottu, että Minna oli "Jyväskylän seminaarissa seurannut opetusta ja toiminut suomenkielisessä koulussa kansakoulunopettajana" (Otava 9/1919). Koulun johtajattaren paikan saantiin saattoi olla osasyynsä myös sillä, että "Helsingin suomalaisen tyttökoulun syntysanat lausui eräässä pienessä suomalaisuutta harrastavassa seurapiirissä lehtorinrouva Ida Godenhjelm." (Tidskrift utgiven av Pedagogiska föreningen i Finland no 1-2/1920).

Ida oli nimittäin vuonna 1867 mennyt

naimisiin yliopiston saksankielen lehtorin, B. F. Godenhjelmin kanssa ja joutui siihen piiriin, jossa välittömästi oli ruvettu työskentelemään suomalaisen kansan kohottamiseksi. Ida Godenhjelm oppi silloin näkemään miten takapajulle jäänyt juuri tämä väestö oli, miten se vieläkin enemmän kuin ruotsia puhuva oli avun ja sivistyksen tarpeessa. Hän opetteli suurella tarmolla suomenkieltä ja teki sen kotinsa puhekieleksi, joka ei suinkaan ollut helpointa, sillä monta vuotta — niin kertoo hän itse — täytyi hänen suomenkielisiä lauseita muodostaessaan aina ajatella kieliopillisia sääntöjä. (Naisten ääni 6-7/1907)

Mitä lie isä Abraham ajatellut tytärten kieltenvaihdosta ja esiintymisestä näkyvissä yhteiskunnallisissa asemissa? Hän ei voinut olla asioista tietämätön, sillä Ottilia Stenbäckin muistelman mukaan (pdf)

Minnan koti oli vaatimaton ja puoleensa vetävä, kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvin aistikas, siten kuvasta en haltijattarensa luonnetta. Huoneustoon kuului kaksi kamaria ja keittiö. Minnan oma huone, samalla hänen vastaanotto huoneensa, oli pitkänomainen, kapea ja niin pieni, että vain välttämättömimmät huonekalut siinä saivat sijaa. Toisessa viereisessä huoneessa asui hänen ijäkäs isänsä, ent. tullivirkailija Lindroos, joka otettuaan virastaan eron vietti elämänsä ehtoon tyttärensä luona. Vanhukseenkin tutustuin. Ijästä heikentyneenä hän liikkui tyttärensä käsivarteen nojautuen. Kun Minnan hellä katse kohdistui isään, oli kuin päivänpaiste olisi kirkastanut tämän rypistyneitä kasvoja. 

Uransa lopussa Abraham Lindroos ei enää ollut pelkkä vahtimestari vaan "vanhempi vanhtimestari Helsingin tullikamarissa, päällysmies" joka keväällä 1874 sai keisarin määräyksellä napinlävessä kannettavan hopeisen mitalin, jossa luki "uutteruudesta" (SWL 16.4.1874). Kauaa hän ei sitä ehtinyt kantaa vaan kuoli vain kaksi vuotta myöhemmin. Tyttärensä julkaisivat suomenkielisen kuolinilmoituksen Uudessa Suomettaressa 29.3.1876.

Ilmeisessä yhteisymmärryksessä 12.10.1876 tehdyssä perukirjassa (6477, HKM) ei ole ajalle tyypilistä yksityiskohtaista tavaralistaa vaan summat kullekin ryhmälle. Voi siis vain sanoa, että Abraham kuoli huomattavasti varakkaampana kuin hän oli kaupunkiin aikanaan tullut. Tonttinsa arvoksi kirjattiin 10000 markkaa ja käteistä oli (tasan!) 5000 markkaa.

P. S. Isän kuoleman ja perukirjan teon välissä Minna meni naimisiin Julius Krohnin kanssa. Elämäkertaansa tyttäriensä muistelun kautta on tutkinut Maarit Leskelä-Kärki m.m. Ennen ja nyt -artikkelissaan.

Kuvat: Naisten ääni no 34/1919

Korvatulpin Kansallismuseoon ja hissillä Designvintille

Kansallismuseossa avautui jo muutamia viikkoja sitten näyttely 10 000 vuotta muotoilua – Ihminen, Aine, Metamorfoosi. Se unohtui muiden asioiden alle, kunnes sunnuntaina poikkesin ja totesin etten ollut oikeassa mielentilassa. Palasin tiistaina varustettuna korvatulpin. Minua ne eivät valitettavasti auttaneet, mutta vastaavia käytti salivahti.

Miksi museossa tarvitaan korvatulppia? Siksi, että näyttelyn kuuden teeman esittelytekstit pyörivät kaiuttimista kolmella kielellä koko ajan. Onnistuin eilisellä käynnilläni lopulta jättämään ne huomiotta, mutta toisaalta en niitä myöskään kertaakaan kuunnellut eli en voi sanoa ratkaisua onnistuneeksi.

Toinen erikoinen ratkaisu oli esinetekstit. Kunkin teeman näkökulmakylteissä oli numeroitu esinelista. Tavallista, mutta tavallisesti kyseiset esineet olisivat samassa yhteydessä kuin kyltti ja varustettuna numerolapuin tms. Mutta täällä numeroimattomat esineet ovat pitkin ja poikin kyseisen teeman aluetta, eivätkä edes välttämättä näkyvissä kyltin lukupisteestä. Enemmän tai vähemmän virallisesti, mutta ilmeisen jälkikäteisesti, kylttien vitriinikuvaan oli lyijykynällä lisätty numerot kertomaan, mistä esineitä pitäisi etsiä.

Se näyttelyratkaisuista, entä varsinaiset esineet ja viesti? Pointtina oli alkukyltin mukaan "yksi dynaaminen kokonaisuus", kaleidoskooppi. Tarkoituksellisesti on tehty kaikenlaisia rinnastuksia. Osa niin itsestään selvyyksiä, että alkukyltin väite siitä, että esineet eivät oli luokittain, tuntuu valheelliselta. Osa taas niin kryptisiä, että jäivät arvoituksiksi.

Jos olisin saanut yhdenkin ahaa-elämyksen, käyntiä ja näyttelyä olisi voinut pitää onnistuneena. Mutta ainoa elämys syntyi taulujen teksteistä ja oli (perinteiseen tapaan) negatiivinen. Teksteissä tehtiin toistuvasti tarpeetonta tai jopa valheellista eroa menneisyyden ihmisten välille. Esimerkiksi "Käyttöarvo oli vain yksi monista merkityksistä". Dah?! Ihan niinkuin nykyäänkin.

Monesti olen toivonut suomalaisilta museonäyttelyiltä repäisyä. En ollut ajatellut, että niissä onnistumiseen vaaditaan muutakin kuin yrittäminen.

Mutta pitää silti yrittää ja jatkoin matkaa Designmuseolle, jossa tiistai-iltapäivisin on mahdollisuus päästä Designvintille tutustumaan kokoelmatyöhön. Parhaillaan työn alla on tapettikokoelman luettelointi. Sain siis seurata kun museon työntekijä ja museon ystäväyhdistyksen vapaaehtoinen nakuttelivat tietoa taulukkoon ja skannasivat isoa tapettinäytettä.

Vasta museolta lähdettyäni tuli mieleen miettiä, miten skannauksesta hahmottaa kuinka suuri tapetin kuvio "luonnossa" on. Mitään mittanauhaa ei skanneriin työnnetty, mutta pidettiin kuitenkin huoli siitä, että kuvio oli oikein päin. Tapetin perustiedot poimittiin suurempaa lähdekritiikkiä tai -merkintää harrastamatta näytteen taakse kirjoitetusta tekstistä tai sen puuttuessa mallikirjasta.

Designvinttiä ei kannata sekoittaa Kansallismuseon lapsille suunnattuun Vinttiin tai lähestyä liian suurin odotuksin.

Nuorison ihailemat historian naiset

Anni Swanin toimittamaan lehteen Nuorten toveri saatiin halvalla sisältöä esittämällä lukijoille kysymyksiä ja julkaisemalla vastaukset lehdessä. Ei ole crowdsourcing tai osallistaminen uusia asioita, nääs.

Numerossa 2/1920 julkaistiin vastaukset kysymykseen "Kenestä historian naisesta pidät eniten?"

• Katarina II:sta. Keijujalka.
• Napoleonin äidistä Letizia Ramolino Bonapartesta. Olli Tapio. 
• Marie Antoinettesta. Tuulispää.
• Jalosta Blantina'sta; hänestä, joka oli ensimäinen naismarttyyri! Tarara.
• Kaarina Maununtyttärestä, siksi että hän oli kärsimyksissä jalostunut. Koivunvirpi.
• Pidän eniten Kaarina Maununtyttärestä hänen hempeän ja vaatimattoman luonteensa tähden. Hän se oli, joka vienolla laulullaan poisti synkät pilvet Eerikki kuninkaan otsalta. Tuntematon, Maj-Lis, Regina von Bertel.
• Pidän eniten Englannin Elisabetista. Junkkari, Kynä.
• Pidän eniten Kristina Gyllenstjernasta, Ruotsin valkyriasta. Anna Bjelke. 
• Penelopesta. Ihailen hänen uskollisuuttaan. Tuulihattu.
• Jeanne d'Arcista ja Charlotte Cordaysta. Tuuliviiri.
• Skotlantilaisesta Maria Stuartista, koska hän sai virua vankeudessa melkein koko elämänsä ajan, vihamiestensä koston uhrina, kunnes vihdoin mestauslavalla hänen kärsimyksensä päätettiin. Tuomenheimo.
• Johanna d'Arc'ista, Orleansin neitsyestä, sillä hän uhrasi henkensäkin isänmaansa edestä. Talvenkukka, Sylvia, Pirre, Maija, Neekeri, Rakuli, Aspasia, P —, Paula, Rosa Red, Hämeen tyttö.

Vastaukset taitaisivat olla aika erilaisia sekä nimien että perusteluiden osalta tänä päivänä.

Itse en ollut esim. Blandinasta koskaan kuullutkaan. Hänet valinnut avustaja oli saattanut lukea elämäntarinansa Lasten lähetyslehdestä 6/1914, jossa nähtiin soveliaaksi selostaa istuttamista hehkuvan kuumalle rautaiselle tuolille ja sitä rataa. Nykylapsukainen saattaisi törmätä elämäänsä YouTubeen piratoidussa tv-ohjelman pätkässä.

(Kollaasin kuvat Wikimediasta.)

Juuri avioituneen taloustili

Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmaprojektini ensimmäisen erän helmi oli Hilda Adlerstiernan menokirjaukset vuodelta 1858 (DD 51). Ei taida vedota suureen yleisöön, mutta kun itsekin kirjaan menoni samalla tarkkuudella oli pienen kirjasen selailu hauskaa.

En etukäteen selvittänyt kirjanpitäjän taustatietoja, mutta kun heti ensimmäiseltä sivulta näkyi, että ostoksia tehtiin lähes päivittäin päättelin hänen asuneen jossain kaupungissa. Mutta ei tullut mieleen, että aloitukselle vasta 7. tammikuuta oli syynsä. Hilda Grönvik oli nimittäin mennyt Turun hovioikeuden varakanneviskaalin Carl Hjalmar Adlerstjernan kanssa naimisiin 5.1.1868. Arki eli tilikirja alkoi 30 kopeekan korppuostoksella.

Tuorettakin leipää kahden piian talouteen ostettiin usein. Joskus rinkeleitä tai teeleipää, mutta useimmiten "ranskalaista leipää", joka yllätti maksamalla ensin 12 kopeekkaa per leipä ja hieman myöhemmin vain 4 kopeekkaa. Oliko leivän koko muuttunut vai rouva Adlerstjerna löytänyt halvemman leipomon?

Hinnat mietityttivät myös valaistuksen suhteen. Kerran (15.2.) ostettiin lamppuöljyä, mutta myöhemmin näin vain kynttilöitä. Säätyläiskodissakin käytettiin talikynttilöitä, todennäköisesti pienen säästön vuoksi. Tilikirjan perusteella steariinikynttilöistä sai maksaa 30 kopeekkaa naulalta ja talikyntilöistä 18. Todellisen säästön arvioimiseksi pitäisi kyllä tietää myös molempien polttoaika ja valovoima naulaa kohti.

Säännöllisen epäsäännöllisesti maksettiin vedestä. Tuotiinko sitä jostain vai pitikö Turussa maksaa jonkun kaivon käytöstä? Melko usein maksettiin myös puunhakkaajalle, jota en ollut koskaan tullut ajatelleeksi kaupunkiammattina. Ulkopuolinen hoiti myös mankeloinnin, mutta ilmeisesti pesu kuului piikojen töihin. Piiat muuten saivat 17.6. "markkinarahaa".

Menneisyden ruokavalion sanotaan seuraavan vuodenkiertoa ja kyllähän se siltä tilikirjan perusteella näyttää. Saikohan nuori pari häälahjaksi kellarillisen perunoita, kun niitä ostettiin vasta elokuussa? Ei tosin varastoitavia määriä, joten mahdollisesti Adlerstjernat saivat joltain lähisukulaiselta kasviksia. Toivottavasti, sillä tilikirjassa on vielä vähemmän tuoretta tavaraa kuin omassani. Retiisejä alkukesästä kolme kertaa, salaattia ja pinaattia kaksi ja parsaa kerran. Elokuun alussa kerran ostovadelmia ja kerran mustikoita. Omenoita syyskuun alussa ja lokakuun lopussa ja puolukoita kerran. Kaalia kerran maaliskuussa ja kerran lokakuun lopussa.

Valmistuoteita leivonnaisten lisäksi oli juusto ja viili. Viili oli joko alkukesän kausituote tai ei löytänyt menekkiään taloudessa, sillä sitä ostettiin kolmesti: 22.5., 16.6., 21.6. Vai olisiko lopulta opittu tekemään itse? Simaa ostettiin ensimmäisen kerran 28.4. ja ajattelin "haa! vapun vietto", mutta simaa ostettiin vielä 13.5. ja 12.6. eli ei ollut pelkästään vapun juoma. (Alkoholijuomia mainittiin tilikirjassa myös, mutta en tehnyt niistä muistiinpanoja.)

Viilin ja siman lisäksi blogiteksteistäni tuttu juttu oli saagoryynit, joita Adlerstjernoille ostettiin vain kerran. Kun taas "turkkilaista lankaa" ostettiin kuukauden aikana alkusyksystä neljä kertaa. Oliko nuoreen rouvaan iskenyt käsityöinnostus vai oliko arvioinut projektiin kuluvan langan määrän väärin? Ja miksiköhän karamelleja ostettiin vain kaksi kertaa: 23. ja 26.11.? Tuskin kyse halloweentarjoilusta.

Selvimmin elämästä kertovat merkinnät olivat aviomiehelle ostetut lääkkeet ja 50 kopeekalla maksettu kuppaus. Sekä mahdollisesti näihin liittyvä 50 kopeekkaa lukkarille jonkinlaisesta kiitollisuudenosoituksesta kirkossa.

Muuttuva maisema

Turun avoimen yliopiston verkkokurssissa Suomen historian linjat ja murrokset oli viikon teemana maiseman muutos. Ekaa kertaa saimme nauttia videoluennoista, joista toisessa selostettiin isojakoa ja toisessa käytiin läpi Porin kaupunkikuvan muutosta.

Suurin ahaa-hetki tuli ensiksi mainitussa. Maathan 1700-luvun lopulla jaettiin veroluvun mukaan ottaen huomioon maanlaatu. Mistä syystä manttaaleja ei voi kääntää hehtaareiksi, vaikka tätä monesti on kaivattu. Mutta en ollut tullut ajatelleeksi sitä, että maataloustekniikan kehittyessä jo seuraavalla vuosisadalla, pellon ominaisuudet menettivät jossain määrin merkitystään ja pinta-ala heikommalla maalla tuli arvokkaammaksi.

Suoritusmuotona oli Moodle-keskustelu, joka ei vaan sovi mielenlaadulleni. Vaikka kuinka ohjeistetaan, ettei pidä kirjoittaa kaiken kattavaa tekstiä vaan pyrkiä keskusteluun, niin ensimmäisen julkaistua tekstinsä muille ei jää mitään uutta sanottavaa. No, tällä kertaa jätin tehtävänannon lukematta ja näköjään täten puolet vastauksesta kirjoittamatta. Pitäisi kai pohtia sitä, miksi pyrin alisuoritukseen, mutta tehtävänä oli pohtia "sitä, miten Turun palon jälkeen vuonna 1828 laadittu uusi asemakaava muutti Turun kaupunkikuvaa ja mistä nämä muutokset johtuivat."

Kun katsoo vuonna 1798 piirrettyä Turun karttaa ei voi olla huomaamatta kaupungin rajojen sisäpuolen peltoalueita ja tilkkuja sekä tuulimyllyjä. Karttaan kirjoitetun huomatuksen mukaan pellot vaihtoivat omistajaa "päivittäin" ja myös jotkut autiotontit oli otettu viljelykäyttöön. Aivan kaupunkialueessa oli kiinni Iso-Heikkilän puustelli ja Vähä-Heikkilän kuninkaankartano. 

Eteläpuolella jokea asuintontit puristuvat mäkien ja joen väliin. Kaduissa on (ilmeisesti jonkun aiemman palon jälkeisen reguloinnin ansiosta) pohjoispuolella suorempia linjoja ja kulmia, mutta sielläkin on pikkuriikkisiä ja epämääräisen muotoisia tontteja isojen kortteleiden sisäpuolella. 

Vaikutelma vuoden 1828 asemakaavassa on aivan toinen. Kaupunkialueelle ei ole piirretty rajaviivaa, mutta se erottuu suorakulmana, jonka sisällä on lisää suorakulmaisuutta. Luonnolle on katujen kohdalla annettu periksi vain Linnakadun linjauksessa ja tuomiokirkon itäpuolella. Mäkiä ei ole räjäytetty, mutta kadut on piirretty kulkemaan viivasuorasti kuin niitä ei olisikaan.

Iso- ja Vähä-Heikkilän asuintontit ovat ehkä toimineet rajoitteina kaupunkialuetta määrittäessä, sillä ne jäävät hieman kaavoituksen ulkopuolelle. Siinä missä aiemmin luonto oli hyötykäytössä viljelymaana, on se nyt näkyvissä vain muutamana esplanadina.

Lumettomien liukumäkien alkuvaiheista

Tuttavani jakoi FB:ssä kuvan Britannian aikuisikäisestä prinssistä liukuradalla 1920-luvun alussa. Kuva huvitti miehen vakavan ilmeen takia, mutta herätti hetken kuluttua tiedonhimon liukuratojen historiasta. Nythän niitä on jokaisella leikkikentällä, mutta sata vuotta sitten valokuvan väärtejä?

Englanninkielinen Wikipedia kertoo, että Yhdysvalloissa leikkikenttämalli ilmaantui suunnilleen samaan aikaan 1900-luvun ensi vuosina kuin huvipuistomalli. Suomenkielisessä ei ollut historiaa ollenkaan, joten päädyin taas kerran digitoitujen lehtien pariin.

Varhaisin osuma Turun lehdessä 27.8.1908 on ulkomaan ihme, joka on vain nimellisesti liukurata

Hieman lähempänä haettua on  kuva samassa lehdessä 24.9.1908.

Jokamiehen viikkolehti raportoi numerossaan 44/1908 Saksan suurimmista kansanjuhlista Dresdenistä, että "uusia kujeita on myöskin korkea liukurata, jossa höyrynvoimalla hinataan halukkaita istuimillaan laskijoita ylös". Seuraavana vuonna Turun Lehti esitteli 12.6.1909 Tukholman taideteollisuusnäyttelyn veneliukuradan.

Myöhemmiltä ajoilta sekä rannoilta että leikkipuistoista tuttu malli löytyi Suomen Urheilulehdestä 11/1909, mutta valitettavasti juttukuvituksena eikä selviä missä ja milloin kuva on otettu. Siinä ei siis ollut mitään suurempaa ihmeteltävää?

Vuonna 1909 Berliinissä avatun Lunaparkin innoittamana taiteilija Heinrich Cohné anoi Helsingissä vuokraoikeutta "Eläintarhan, Hakasalmen tai Hesperian puistosta alueen laittaakseen sille istutuksia, pieniä hauskoja kukka- ja tarjoilukioskeja ja Berliinin Lunaparkin tapaan karuselleja, liukuratoja y.m.". Kaupunginisät eivät ajatukselle lämmenneet. (HS 16.4.1913)

Muutama kuukausi torppauksen jälkeen he saivat kotikaupunkinsa lehdestä lukea, että Maarianhaminan "Möckelön merikylpypaikalle äskettäin rakennettu liukurata, joka kuluvan kuun 12 p. juhlallisesti avattiin kylpyvierasten käytettäväksi. Liukuradan tarkoitus on olla ilmakylpijöille jonkinmoisena virkistävänä suihkuna. Sen yläsilta, josta lähtee viettävä pinta, jota myöten lasketaan laudoista tehdyillä mataloilla kelkoilla alas, on 8 metriä korkealla. Liukurataa laskettaessa kiitää kelkka huimaa vauhtia ja jännitys kasvaa kasvamistaan. Silloin tulee äkisti tälle riemukululle raja: viileä merivesi. Kelkka kiitää kyllä vähän aikaa pitkin veden pintaa, mutta sitten se painuu alta, jolloin laskijan on otettava täydellinen kylpy ja ruvettava uimaan. Liukurata on siis sekä karkaisija että uimaan houkuttelija." (HS 23.7.1913)

Mutta varsinainen liukurata, jossa "nopeasti pääsee tupsahtamaan maton päällä istuen olkikasaan" Suomeen saatiin ilmeisesti vasta kesän 1920 Suomen messuille (Mikkelin Sanomat 30.6.1920). Etukäteismainostuksena Karjalan Aamulehti kertoi 13.6.1920 että "Sepän- ja Tehtaankadun välillä on arkkitehti-tohtori Carolus Lindbergin piirrustusten mukaan valmistettu erilaisia huvittelupaikkoja. Pääportin molemmilla puolin olevissa kojuissa myydään syötävää, juotavaa ja mukaan vietävää turistitavaraa. Sinne tulee karuselli, liukurata, jossa kokosmatoilla lasketaan mäkeä kuten talvella jääkulilla. Kuuluu muuten kööpenhaminalaisten lausunnon mukaan olevan parempi kuin heidän Tivolinsa liukurata."

Mainostuksen ansiosta messujen pääportista

kulki moni.

Monipuolisen tarjonnan joukossa "Liukurata on paljon käytetty, eikä ihmekään, kun saa kesälläkin laskea mäkeä" (Etelä-Suomi 1.7.1920).  "Ja hyvän vauhdin siinä sai, neitoset kirkuivat ja hameet liehuivat." (Karjalan Aamulehti 3.06.1920)

Avajaispäivästä kerrotaan, että "Alhaalla siinä paikassa, mihin liukukouru purki iloisia laskijoitaan, oli kymmeniin nouseva jono odottamassa vuoroaan. Varsinkin seisaallaan laskijat saivat tuon tuostakin hauskoilla kuperkeikoillaan yleisön puhekamaan hilpeään nauruun." (HS 28.6.1920)

Naurun vuoksi jakoi useampi sanomalehti jutun, jonka mukaan Tivolissa kerrotaan tapahtuneen seuraavaa: Eräs maalaismummo seisoo liukuradan vieressä ja katselee ihmetyksellä, kuinka ihmiset laskevat sen uurretta myöten alas. Vihdoin mummo kääntyy vierssä seisovain puoleen ja tiedustelee: "Onko tämä nyt se Kuoppamäki?" (Aamulehti 1.7.1920) Vitsi oli siinä, että messujen ylitoimittaja oli nimeltään Lauri Kuoppamäki.

Museoviraston historian kuvakokoelma. CC BY 4.0

Astetta hauskempi on Tiituksen pakina, jossa herra Nenonen

"... päätti antaa palttua kaikille hyville ja vakaville periaatteilleen ja lyödä itsensä kerrankin löysäksi ja antaa asiain mennä niinkuin ne menevät, ja kapusi raskain mutta päättäväisin askelin liukutorniin, näyttääkseen messuyleisölle, että on niitä muitakin kuin pikkupojat, jotka uskaltavat laskea tornista alas, tehden sen samalla kylmästi ja alentuvan hyväntahtoisesti, säilyttäen täten luonnollisen arvokkaisuutensa, jota ei edes tuollainen pieni lapsellinen huvitus voi järkähdyttää.

Istuutuessaan matolle tornin katolla huomasi hra Nenonen liukukourun jyrkemmäksi ja vaarallisemmaksi kuin oli sivusta katsoen näyttänytkään, ja aikoi juuri nousta ylös ja selittää lykkäävänsä mäenlaskun tuonnemmaksi äkillisen suonenvedon vuoksi molemmissa pohkeessa, kun joku sydämetön heittiö, jota hra Nenonen ei edes ennättänyt nähdä, tunteakseen hänet vastaantullessa, tuuppasi häntä selkään, ja tämä paljon kokenut henkilö syöksyi päistikkaa alas mieltäpolttavaan syvyyteen, hatun lentäessä hänen päästään, hiustöyhdön päälaella heiluessa kuin ruohikon tuulessa ja silmien muljottaessa jäykin, lasimaisin ilmein. 

Ympärillä seisovien kansankerrosten riemuitessa tunsi hra Nenonen alaspäästyään syöksyvänsä pää edellä pehkuihin ja kadottavansa pariksi sekunniksi hengityskykyisyytensä." (HS 30.6.1920)