Lumettomien liukumäkien alkuvaiheista

Tuttavani jakoi FB:ssä kuvan Britannian aikuisikäisestä prinssistä liukuradalla 1920-luvun alussa. Kuva huvitti miehen vakavan ilmeen takia, mutta herätti hetken kuluttua tiedonhimon liukuratojen historiasta. Nythän niitä on jokaisella leikkikentällä, mutta sata vuotta sitten valokuvan väärtejä?

Englanninkielinen Wikipedia kertoo, että Yhdysvalloissa leikkikenttämalli ilmaantui suunnilleen samaan aikaan 1900-luvun ensi vuosina kuin huvipuistomalli. Suomenkielisessä ei ollut historiaa ollenkaan, joten päädyin taas kerran digitoitujen lehtien pariin.

Varhaisin osuma Turun lehdessä 27.8.1908 on ulkomaan ihme, joka on vain nimellisesti liukurata

Hieman lähempänä haettua on  kuva samassa lehdessä 24.9.1908.

Jokamiehen viikkolehti raportoi numerossaan 44/1908 Saksan suurimmista kansanjuhlista Dresdenistä, että "uusia kujeita on myöskin korkea liukurata, jossa höyrynvoimalla hinataan halukkaita istuimillaan laskijoita ylös". Seuraavana vuonna Turun Lehti esitteli 12.6.1909 Tukholman taideteollisuusnäyttelyn veneliukuradan.

Myöhemmiltä ajoilta sekä rannoilta että leikkipuistoista tuttu malli löytyi Suomen Urheilulehdestä 11/1909, mutta valitettavasti juttukuvituksena eikä selviä missä ja milloin kuva on otettu. Siinä ei siis ollut mitään suurempaa ihmeteltävää?

Vuonna 1909 Berliinissä avatun Lunaparkin innoittamana taiteilija Heinrich Cohné anoi Helsingissä vuokraoikeutta "Eläintarhan, Hakasalmen tai Hesperian puistosta alueen laittaakseen sille istutuksia, pieniä hauskoja kukka- ja tarjoilukioskeja ja Berliinin Lunaparkin tapaan karuselleja, liukuratoja y.m.". Kaupunginisät eivät ajatukselle lämmenneet. (HS 16.4.1913)

Muutama kuukausi torppauksen jälkeen he saivat kotikaupunkinsa lehdestä lukea, että Maarianhaminan "Möckelön merikylpypaikalle äskettäin rakennettu liukurata, joka kuluvan kuun 12 p. juhlallisesti avattiin kylpyvierasten käytettäväksi. Liukuradan tarkoitus on olla ilmakylpijöille jonkinmoisena virkistävänä suihkuna. Sen yläsilta, josta lähtee viettävä pinta, jota myöten lasketaan laudoista tehdyillä mataloilla kelkoilla alas, on 8 metriä korkealla. Liukurataa laskettaessa kiitää kelkka huimaa vauhtia ja jännitys kasvaa kasvamistaan. Silloin tulee äkisti tälle riemukululle raja: viileä merivesi. Kelkka kiitää kyllä vähän aikaa pitkin veden pintaa, mutta sitten se painuu alta, jolloin laskijan on otettava täydellinen kylpy ja ruvettava uimaan. Liukurata on siis sekä karkaisija että uimaan houkuttelija." (HS 23.7.1913)

Mutta varsinainen liukurata, jossa "nopeasti pääsee tupsahtamaan maton päällä istuen olkikasaan" Suomeen saatiin ilmeisesti vasta kesän 1920 Suomen messuille (Mikkelin Sanomat 30.6.1920). Etukäteismainostuksena Karjalan Aamulehti kertoi 13.6.1920 että "Sepän- ja Tehtaankadun välillä on arkkitehti-tohtori Carolus Lindbergin piirrustusten mukaan valmistettu erilaisia huvittelupaikkoja. Pääportin molemmilla puolin olevissa kojuissa myydään syötävää, juotavaa ja mukaan vietävää turistitavaraa. Sinne tulee karuselli, liukurata, jossa kokosmatoilla lasketaan mäkeä kuten talvella jääkulilla. Kuuluu muuten kööpenhaminalaisten lausunnon mukaan olevan parempi kuin heidän Tivolinsa liukurata."

Mainostuksen ansiosta messujen pääportista

kulki moni.

Monipuolisen tarjonnan joukossa "Liukurata on paljon käytetty, eikä ihmekään, kun saa kesälläkin laskea mäkeä" (Etelä-Suomi 1.7.1920).  "Ja hyvän vauhdin siinä sai, neitoset kirkuivat ja hameet liehuivat." (Karjalan Aamulehti 3.06.1920)

Avajaispäivästä kerrotaan, että "Alhaalla siinä paikassa, mihin liukukouru purki iloisia laskijoitaan, oli kymmeniin nouseva jono odottamassa vuoroaan. Varsinkin seisaallaan laskijat saivat tuon tuostakin hauskoilla kuperkeikoillaan yleisön puhekamaan hilpeään nauruun." (HS 28.6.1920)

Naurun vuoksi jakoi useampi sanomalehti jutun, jonka mukaan Tivolissa kerrotaan tapahtuneen seuraavaa: Eräs maalaismummo seisoo liukuradan vieressä ja katselee ihmetyksellä, kuinka ihmiset laskevat sen uurretta myöten alas. Vihdoin mummo kääntyy vierssä seisovain puoleen ja tiedustelee: "Onko tämä nyt se Kuoppamäki?" (Aamulehti 1.7.1920) Vitsi oli siinä, että messujen ylitoimittaja oli nimeltään Lauri Kuoppamäki.

Museoviraston historian kuvakokoelma. CC BY 4.0

Astetta hauskempi on Tiituksen pakina, jossa herra Nenonen

"... päätti antaa palttua kaikille hyville ja vakaville periaatteilleen ja lyödä itsensä kerrankin löysäksi ja antaa asiain mennä niinkuin ne menevät, ja kapusi raskain mutta päättäväisin askelin liukutorniin, näyttääkseen messuyleisölle, että on niitä muitakin kuin pikkupojat, jotka uskaltavat laskea tornista alas, tehden sen samalla kylmästi ja alentuvan hyväntahtoisesti, säilyttäen täten luonnollisen arvokkaisuutensa, jota ei edes tuollainen pieni lapsellinen huvitus voi järkähdyttää.

Istuutuessaan matolle tornin katolla huomasi hra Nenonen liukukourun jyrkemmäksi ja vaarallisemmaksi kuin oli sivusta katsoen näyttänytkään, ja aikoi juuri nousta ylös ja selittää lykkäävänsä mäenlaskun tuonnemmaksi äkillisen suonenvedon vuoksi molemmissa pohkeessa, kun joku sydämetön heittiö, jota hra Nenonen ei edes ennättänyt nähdä, tunteakseen hänet vastaantullessa, tuuppasi häntä selkään, ja tämä paljon kokenut henkilö syöksyi päistikkaa alas mieltäpolttavaan syvyyteen, hatun lentäessä hänen päästään, hiustöyhdön päälaella heiluessa kuin ruohikon tuulessa ja silmien muljottaessa jäykin, lasimaisin ilmein. 

Ympärillä seisovien kansankerrosten riemuitessa tunsi hra Nenonen alaspäästyään syöksyvänsä pää edellä pehkuihin ja kadottavansa pariksi sekunniksi hengityskykyisyytensä." (HS 30.6.1920)