lauantai 30. joulukuuta 2017

Joulukuusta

11.12.
  • Arkeologian iltapäivässä @tiedekulma tiivis tunnelma. Toivottavasti kuuluu tänne perälle. [Kuului, mutta ei eteenpäin kerrottavaa.]

12.12.
13.12.
  • Nimiarkistosta @Kotus_tiedotus hämmentävä ensikokemus. Tiedoilla on paikannus, mutta sivustolla ei karttaperusteista hakua, jolla saada pienen alueen nimistö esiin.
  • Fennica as linked data paljastaa kansallisbiografian jokseenkin olemattoman identiteettihallinnan. Omani kondiksessa, sillä olen katsonut sen perään, mutta kuka huolehtisi 1600-luvusta? [Osma Suominen vastasi: "Linkitetty data tuo tosiaan esiin puutteita. Tässä tapauksessa kuvan henkilöt on kyllä auktorisoitu eli identiteetti tiedossa, mutta bibliografisissa tietueissa käytetty hieman eri nimimuotoa jolloin keskinäinen linkitys ei ole onnistunut. Teemme työtä asian korjaamiseksi." Tätä koostetta tehdessäni palvelu ei aukea vaan näyttää Internal Server Error -sivua]
18.12.
  • SVAR-kuvia ei saanut @Kansallisarkist koneilla enää ollenkaan näkyviin. Villi veikkaus, seuraavalla kerralla ei aukea enää edes etusivu. Ja who cares? [No minä, sillä kaikelle kansalle SVAR aukeaa vasta 1.2.2018.]
21.12.
22.12.
  • Haluatko nähdä vanhoja äänentoistolaitteita? Poikkea musiikkikirjastoon @NatLibFi
28.12.
  • Onko vuonna 1535 kuvattu veromies juuri kuullut valvonnan ohi menneestä erästä? [Lisää Louvren ja muiden Pariisin museoiden tunnelmista ensi vuoden blogiteksteissä.]
29.12.

Egyptistä Oulun vaivaistaloon

Napoleonin Egyptin retkestä tulee itselleni mieleen Rosettan kivi. Kertaakaan ei ole tullut ajateltua, että oliko mukana suomalaisia. Mutta toki oli. Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli kertoo, että vuonna 1773 syntynyt Fredrik Cajaner "Lähti ulkomaille ja koki kovia Ranskassa ja Englannissa. Osallistui Bonaparten palveluksessa Egyptin sotaretkeen 1799."

Cajaner palasi Suomeen ja oli titteliltään ylioppilas mennessään Oulussa 24.8.1809 naimisiin merimiehen lesken kanssa. Pariskunnalle syntyi poika Emil Amador 12.1.1810 eli viitisen kuukautta myöhemmin. Oulussa asui tähän aikaan Cajanerin leskeksi jäänyt äiti tyttärensä kanssa, mutta poika perheineen ei ole rippikirjoissa samalla sivulla. Rippikirjassa 1825-34 Fredrik Cajanerin kohdalla ei näy vaimoa eikä poikaa.

Kirjoittaja O. W. L. kertoo Pohjantähdessä 1913 Oulun maistraatin arkistosta löytämästään paperista. Siinä Cajander anoo 1834 pääsyä Oulun vaivaistaloon.
Hän huomauttaa aluksi, kuinka hän tosin on ruumiiltaan heikko, mutta silti tuntee "ruokahalua", jota hänen on, tulojen lakattua ja omien varojen puutteessa, täytynyt halpamaisella kerjuulla tyydyttää. Hän tunnustaa, että häntä on autettu runsain määrin. Erittäinkin "kauniimman sukupuolen" edustajat ovat "ravinneet minua, aina taipuvaisina hyväntekeväisyyden tunteisiin, enemmän kuin me miehet, jotka niinkuin näyttää, olemme tehdyt, tosin mekin mullasta, kuitenkin kovemmiksi, mutta sen lisäksi määrätyt vaivoihin, vastoinkäymisiin ja elämän varsinaisiin huoliin". Siksipä hän puhkeaakin naisia ylistämään keskellä alamaista anomuskirjettään. "Siunattu olkoon heidän heimonsa ja sukupuolensa. Armeliaisuuden enkeli on avaava Taivaan Timantti-Portit viimeisenä päivänä naiselle!"
Pyydettyään sitten anteeksi tämän asiasta poikkeamisen, perustelee hän anomustaan päästä vaivaistaloon. "Olen tutkinnon suorittanut ylioppilas Turun yliopistossa ja saanut silloiselta dekaanilta, kaunopuheisuuden Profesorilta, Henric Gabriel Porthanilta seuraavan kiitoslauseen: Juvenis egregiae spei (perdidi autem hanc spem, in floribus nascentibus, navigans, sine experientia, in undis vagillantis fortunae)."
"Hyödylliseksikin voisin tulla Vaivaistalolaitokselle; koskapa olen harjaantunut lastenopettamisen taidossa, kirjan lukemisessa, kirjottamisessa ja sitä paitsi vähän laskennossa. Kautta Filosofian vakuutan voivani tässä olla hyödyksi."
Vaivaishoitohallitus käsitteli anomuksen 19.11.1834 ja kirjasi harvinaista leikinlaskua pöytäkirjaansa.
"Laajan ja hallituksen sydäntä syvästi liikuttavan puheen johdosta, jonka kirjallisesti esitti ent. ranskankielen opettaja F. C ja jossa puhuja etenkin mainitsee siitä hyväntahtoisuudesta ja suosiosta, jota hän on saanut osakseen kauniimmalta sukupuolelta, jonka kanssa hän toivoo vihdoin pääsevänsä ikuisesti yhteen taivaan timanttiporttien sisäpuolella, otettiin mainittu C vaivaistaloon, ja katsoen hänen aina osottamaansa hellyyteen ja hyväntahtoisuuteen toista sukupuolta kohtaan, myönnyttiin siihen, että Greta L. saisi seurana ja apuna hänen päiviään sulostuttaa." 
Vaivaistaloon päästyään Cajaner opetti sekä sen lapsia (vuonna 1838 66 kpl!) että muita. Jälkimmäisestä ryhmästä hän sai rahaa, joka ilmeisesti kului alkoholiin. Pöytäkirjassa 7.10.1836 todetaan, että "ilmotettiin C:lle, että jos hänet täst'edes tavattaisiin juopumuksesta ja sopimattomasta käytöksestä, niin rangaistaisiin häntä 15 parilla raippoja kaupungin vankilassa." Mutta 10.11.1836 määrättiin, että vaivaistalon vahtimestarin Almin oli kerättävä Cajanerin ansaitsemat opetusrahat ja ostettava niillä hänelle voi ja viina. Jälkimmäistä ei kuitenkaan enempää kuin kaksi ryyppyä päivässä.

Viinan kulutusta ei saatu hallintaan ja vuoden 1838 rangaistuslistassa Cajaner sai juopumuksesta kerran 8 paria suuria raippoja ja toisella kerralla 10 paria samoja.

Toukokuussa 1841 Cajaner merkittiin Oulun haudattujen listaan leskenä.

Kuva Eugène Grassetin kädestä via WikiArt.

perjantai 29. joulukuuta 2017

Kansallismuseon Suomen tarina

Pääsin ennen joulua Ihan Oikean Historiantutkijan hyvässä seurassa kiertämään itsenäisyyspäivänä avautuneen Kansallismuseon pysyvän näyttelyn itsenäisyyden ajan osion. Ehkä seura tai helpotus siitä, että aiemmassa esittelyssä painopisteenä mainittu valtiollinen historia ei ollut hukuttanut arkea ja tavallisia ihmisiä, pelasti herneen nenään vedolta.

Heti alkuun olimme kyllä seuralaisen kanssa tuskastuneita ja harmistuneita. Äänioppaan kuunneltu ohje oli luvannut kolmen eri värin laattoja. Ensimmäisessä nurkkauksessa laattoja oli neljä, mutta hämärässä keltaista ja valkoista ei erottanut toisistaan. Sinistä emme koskaan löytäneet ja jostain syystä ääniopastusten määrä väheni huomattavasti pidemmällä näyttelyssä. Kauanko kaikkien kuuntelu olisi mahtanut kestää? Itse olisin mielelläni nähnyt laatoissa tiedon kestosta.

Seuraavassa tilassa kohtasin teknisiä haasteita. Jalustalla oleva Suomen synty oli joltain aukeamalta auki ja yritin vaihtaa sivua kosketusnäyttötyylillä. Mutta oikea ote olikin sivun fyysinen kääntö.
Takaseinän piirroksen teemoista sai lisätietoa viereisestä pömpelistä. Kaikkien pisteiden läpikäynti olisi vienyt ikuisuuden ja toiminut samalla muistipelinä. Tarkastimme joitakin ja opimme, että Pariisin maailmannäyttelystä 1900 oli olennaista tietää mesimarjaliköörin saama palkinto eikä mitään AGK:n freskoista tai L-G-S:n pavilijongista. Sillä kaikkihan tunsivat ne jo ennestään? Vai oli tarvetta nostaa esille alkoholi, jonka läsnäoloon näyttelyssä seuralaiseni kiinnitti sittemmin huomiota.

Osuimme myös pisteeseen, josta aukeavassa tekstissä mainittiin vähemmistöistämme tataarit ja juutalaiset. Saamelaiset olivat "päässeet" itse kuvaankin ja saaneet oman tekstinsä. Romaneita emme löytäneet missään kohdassa näyttelyä.

Kahden tilan jälkeen Suomi oli itsenäinen ja seuraava huone tiivisti (minut yllättäen) yhteen ajan sisällissodasta Moskovan rauhaan. En lukenut kaikkia tekstejä, mutta ainakaan otsikkotasolla Lapin sotaa ei näkynyt missään. Eikä aiemmista sodistakaan kerrttu tapahtumien vaiheita, vaan esillä olivat (muistinvaraisesti) sotalapset, sotaveteraanit, kolttasaamelaiset ja lotat. Taas on oletettu vierailijalla olevan huomattava määrä taustatietoa. Lisätietoa olisi voinut saada elokuvista, joita valittiin kryptisesti numeroiduilla eikä nimetyillä laatoilla. Tarkistimme vain aiheet, jotka tarjosivat kronologisesti katsauksia eri teemoihin, joten filmien pituus ja sisältö jäi mysteeriksi.

Presidentit katkaisivat kronologian, joka jatkui sitten huoneella, joka tiivisti kylmän sodan ajan.
   
Minusta kuva sosialistisesta tai kommunistisesta kulkueesta oli valittu hätkäyttämään, mutta seuralaiseni huomautti, että hätkähtymiseenkin tarvittiin aiempaa tietoa. Aiemman tietoni perusteella ihmettelin sitä, ettei Ruotsin muuton pariksi oltu otettu 1970-luvun ensimmäisiä Suomeen saapuneita pakolaisia.



Saunateemavälikön jälkeen viimeinen kronologiaosa käsitteli lamaa, jota edeltänyt nousukausi ei saanut mitään näkyvyyttä. Huoneen takaseinällä pyöri klippejä televisio-ohjelmista ilman mitään kontekstia. Tarkoitus luoda ahdistava tunnelma?

Näyttelyyn roudattavien koululaisryhmien elämän aika on kuitattu kuivimmalla mahdollisella tavalla eli tekstipohjaisella aikajanalla. Onko loppunut ideat, raha vai molemmat?
Näyttelyn lopussa on kuvakavalkaadi ja tila, jossa voi seisaaltaan kuunnella hevimusiikkia. Kuvissa on henkilö per itsenäisyytemme vuosi. Missään ei selitetä valintaperusteita eikä niitä tuntenut museossa töissä oleva tuttavakaan, joka tässä vaiheessa liittyi seuraamme.

Katsoimme kuvat kahteen kertaan ja ihmettelimme ääneen niiden (mahdollista) viestiä. Miehiä oli selvä enemmistö ja 80-90-lukujen vaihteessa 11 peräkkäin. Kuvaa miesten ylivaltaa suomalaisessa yhteiskunnassa?

Saamelaisoletettuja oli 4, 3 miestä ja 1 nainen ajallisesti melko lähekkäin. Tapahtuiko tuolloin jotain erityistä saamelaisten asemassa? Emme nähneet yhtään romanioletettua. Lopussa oli pari maahanmuuttajataustaisoletettua.

Minä tunnistin kaksi julkkista, mutta seuralaiseni eivät. Oliko niitä enemmän?

Lopussa oli listaus valokuvien ottajista ja kokoelmista, mutta ei mitään kontekstitietoa. Sama valinta oli tehty saunatilan valokuvien kohdalla. Sillä dokumentoijat ja dokumenttien säilyttäjät oikeuksineen ovat tärkeämpiä kuin dokumentoitavat?

P. S. Vertailun vuoksi voit lukea Mari Jalavan katsauksen samasta näyttelystä.

torstai 28. joulukuuta 2017

Joululahja loppuviitteestä

Nyt kun joulunvietto täällä blogissa on vihdoin ohi, on tilaa kertoa vuoden parhaasta (ja ainoasta) joululahjastani. Jonka toimittivat kirjastotontut.

Pari viikkoa ennen joulua olin käymässä Kansallisarkistossa ja huomasin entisen mikrolukusalin paikalle rakennetun kirjaston olevan auki. Lähdin tietenkin kiertämään hyllyjä, sillä mahdollisuuksista pitää olla tietoinen.

Ruotsin paikallishistorian kohdalta löysin yllättävän paljon kirjallisuutta ja huomiotaherättävän näyttävänä Norrköpingin moniosaisen historian. (Kiitokset esivanhemmilleni asettumisesta Ruotsin kaupunkiin, josta 300 vuotta myöhemmin tehtiin kunnon paikallishistoria toisin kuin muista Ruotsin kaupungeista. Mutta pitäisikö se joku päivä jaksaa lukea kannesta kanteen? På svenska!)


Kirjasarjan näkemisestä tuli mieleen, että kesän Schildt-löytöjen jälkeen sen ainoaksi muistamani Schildt-maininta voisi avautua uudella tavalla. Kun ei aiemmin ollut yhdistynyt mihinkään.

Palasin kirjastoon myöhemmin muistiinpanovälineiden kanssa, istuin alas lukemaan ja kirjoittamaan. Ilmeisesti oli vuosia siitä, kun olin paikallishistorian pätkän pettyneenä viimeksi katsastanut. Nykyosaamisellani tekstissä oli runsaasti sukututkimuksellista potentiaalia, sillä metallibisneksen yhteydessä mainittiin oikeusjuttu, jossa hyvin todennäköisesti on enemmän sukulaisuussuhteita ja nimiä kuin paikallishistoriaan oli otettu mukaan. Joten (kuten yleensäkin) kirjoitin muistiinpanojen lomaan myös loppuviitteet, joissa oli yllärinä lisävinkki kirjoittajan aiempaan kirjaan, jossa Matthias Schildtistä kerrottaisiin lisää!

Vaikutti erittäin lupaavalta, mutta ei vielä kirjastossa istuesssa loksahtanut muistissani olevaan sukutauluun. Vasta kotiin päästyäni kaivoin kesän tuotokset esiin ja oli syytä riemuita. Schildtin ohella paikallishistorian sivulla esiintynyt sukunimi löytyi sukutaulusta! Eli äidinäidin isänisän isänisän isänisän äidinisän isäni Matthias Schildt oli Norrköpingissä vuonna 1647 kuollut kattilamaakari! Josta löytyisi lisätietoa jostain kirjasta! Ja vaikka kirja käsittelee teollisuushistoriaa Norrköpingissä, se on osa Kansalliskirjaston kokoelmaa!

Eli tietenkin kävin sen lainaamassa.

P. S. Vanhoihin blogiteksteihin linkittämäni dokumentti Spolstadin Hohenthalit on nyt lukkojen takana, sillä tarkoitukseni on ensi vuonna työstää siitä Schildt-lisäyksin kirja. Aihe tulee varmasti myös näkymään blogissa.

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Kolme täydennysosaa

1) Kävin katsomassa ainakin kolme kertaa Historiska museetin näyttelyn History unfolds teoksia ja seuraan museon YouTube-kanavaa. Miten minulta oli mennyt ohi teosten esittelyvideot?
2) Itsenäisyyspäivän aikaan tekemälläni Lontoon matkalla (juttu 1, juttu 2, juttu 3, juttu 4) ei voinut olla huomaamatta naishistoriaa. Se ei ollut esillä vierailukohteissani, mutta tuli vastaan museon kirjakaupoissa ja tavallisissa, jollaisesta tämä otos.
Asetelman yläkulmassa suomeksikin julkaistu satukirja. Saataisiinko tämä trendi Suomeen, jossa syksy 2017 on valitettu (syystä!) useammalla taholla naisten kirjoittamien ja naisista kirjoitettujen elämäkertojen näkymättömyyttä.


3) Kirjoitettuani jälleen kerran museoiden kuvaoikista huomasin Atskin nostaneen Twitterissä Wright-näyttelystä tehdyn blogipostauksen.


Olihan siinä nostettavaa, kauniisti kuvitetussa ja positiivisessa tekstissä. Osa kuvista oli Atskin ja uteliaisuuksissani kysyin bloggaajalta maksamaansa hintaa saamatta vastausta. Ehkä oli saanut tai löytänyt lehdistökuvat? Sillä eihän Ateneum promoaisi blogitekstiä, jossa on luvattomia kuvia? Eihän?

Kohta pyhän jälkeen alkaa uusi elämä pitäjässä

Se, joka on viettänyt talven maasydämessä, tietää kuinka hupainen siellä on olo joulun-aikana sekä herroissa että talonpojissa. Tällä erää kuitenkin puhumme ainoastaan edellisistä. Itse joulusta ei ole mitään erinäistä sanottavaa; sen viettää kukin kotonansa hiljaisuudessa. Vaan kohta pyhän jälkeen alkaa uusi elämä pitäjässä, jos herrasväkeä sattuu siellä asumaan.


Ilta-hämärässä tulee yksi reki toisensa perään kulkusten helinällä taloon, joko se sitte on pappila tai tuomarin eli nimismiehen eli jonkun muun herrasmiehen kartano, jonka vaan on vuoro pitoja pitää. Portailla on tavallisesti isäntä taikka nuori väki vastaan ottamassa vieraita, joita tällä tavoin ilmestyy huoneet täyteen jokaisesta ijästä. Piakkoon saavatkin he toimituksensa alkuun. Isännän kamarissa istutaan jo piiput suussa, kysellen ja jutellen mitä uusia ja huvittavia kuuluu monesta ajasta. Toisessa huoneessa on eukot ja emännät täydessä pakinassa taloutensa asioista, piioista, lehmistä ja vasikoista. Kolmanteen on kokountunut neitoja nuoria ja joskus vanhojakin; heidän kasvonsa rusottavat kylmästä tultua ja muutamain kuka tiesi mistä vielä muustakin. Sillä neljäs huone on täynnä nuorukaisia, koulupoikia, "gymnasistia" ja "studenttia", jotka joululle tulleina kotiinsa nyt ovat kokountuneet tänne kaikki. Heillä on paljo sanomista keskenänsä ja piiput ei riidy heille kaikille, joten nuorempain on asia tytyä piipun käymiseen vuorotellen suusta suuhun. Toiset luovat silmäyksiä oven raosta tyttöjen puoleen, jotta silmäykset muutamilta siellä havaitaan. Ei kaikissa paikoin ole onni semmoinen, että nuorukaisia ja tyttöjä olisi yhdenverran kumpiakin. Muutamissa on liian vähän neitoja, muutamissa poikia, ja niissä on joulupidot aina ikäviä. Mutta missä heidän lukunsa on jotenkin tasa-painonen, siellä ei myös puutu mitään ilosta, ellei juuri se kummallinen kohtaus tapahdu, ettei koko paikkakunnalla löydy "pelimannia". Sen laatuinen puute kyllä voi tehdä kaikki joulu-pidot katkeriksi; mutta se kova onni sattuu harvoin. Olemme kuitenkin kerran nähneet semmoisissa tilaisuuksissa käytettävän "pelimannina" vanhaa saksalaista "positivi" vääntäjää, eikä silloinkaan ilosta mitään puuttunut.

Emme enää huolikkaan pitää lukua myssypäistä eukoista ja emännistä, jotka kuumaa kahvetta juodessansa pakisevat piioistansa y. m. emmekä liian pidä lukua, miten tuo römö-rintanen herra "vallesmanni" ukkojen parissa juttelee kummallisia kuulumisia, elikkä miten siinä huoneessa hankitaan kortin-lyöntiin ja "totin" juontiin. Nuorten parissa on paras olla. Heissä havaitsee jo ken hyvänsä erinomaisen levottomuuden molemmilla puolin. Se oven aukko muuttuu vähitellen oikeaksi maantieksi, jota myöden tuliset silmäykset ahkeraa kulkevat, vaan ei yksikään nuorukaisista rohkene vielä täydellisesti avata ovea ja astua kynnyksen yli, vaikka sen toisella puolen on monen sisaria ja muita sukulaisia sekä hyviä tuttavia. Jos viimein joku yrittääkin astua kaikkein pyhimpään, niin hänen käytöksensä on niin ujomaista, että se pian viepi hänen rohkeutensa ja hänen täytyy palata saman kynnyksen yli takasin.

Jokainen on levoton ja näkyy odottavan merkkiä, joka hänelle ikään kuin antaisi luvan tulla rohkeaksi. He terottavat korviansa, sillä korvain tulee se merkki vastaanottaa. Nyt se kuuluu. "Pelimanni" on tullut saliin, jossa tytöt ovat, ja istunut loukkaasen. Hän vetää vingahuttaa yhden ainoan karhean nuotin, mutta se tuntuu sanomattoman viehättävältä nuorukaisten korvissa, eikä suinkaan pistä pahalta tytöillekään, karhea vaikka se on. Ei sitä kuitenkaan kestä muuta kuin se ainoa nuotti, sillä se on ainoastaan koetos, jonka jälkeen taitomies virittää viuluansa. Vaan pian ne nuotit taas rupeavat kuulumaan ja nyt täydellisemmin, voimakkaammin ja ilman katkeamatta. Ei mikään ujous enää pidätä nuorukaisia kynnyksen takana; he ovat pian kaikki neitojen luona ja —

tiistai 26. joulukuuta 2017

Sohitaan suutaria

K (?). Järven kuva ja Hanna Järven tekstiä Walistuksen lasten lehdestä 14/1912
Mutta pitkinä puolihämärinä pyhinä oli aikaa leikkiä ja kisata, minkä voimat riittivät. 
Pojat tekivät olkitukosta suutarin. He löivät olkien tähät poikki, sitoivat ne toisesta päästä yhteen ja hajottivat toisen pään, että suutari pysyi seisomassa, kun sen lattiaan löi. 
Toinen pojista, Matti, kävi suutarin, viereen seisomaan. Hänestä tuli vartija. Hemmo haki kepin käteensä ja tuli sohijaksi. 
Hän kysyi: "Onko suutar kotona?"  
"On", vastasi vartija. 
"Mitä hän tekee?" kysyi taas sohija. 
"Kenkiä", kuului vartijan vastaus. 
"Kenelle?" kysyi sohija. 
"Isännälle ja emännälle sekä kahdelle pienelle lapselle", selitti vartija taas. 
"Tekeekö hän minulle?" tiedusteli sohija edelleen. 
"Sinulle tuodaan tervaa, jonka minä pistän tikulla silmääsi." 
Silloin sohija suuttui, hän asetti kepin jalkojensa välistä ja vartijan jalkojen välistä, sekä koki arviosta kaataa lattialla seisovaa olkisuutaria. Vartija taas varjeli vointinsa mukaan, ettei suutari kaatuisi. 
Niin kiistellään ja kisataan ja vähin tulee väsymys ennenkuin suutari kaatuu. Sohiminen on Matin ja Hemmon mielestä hauskimpia joululeikkejä, mitä he tietävät.

maanantai 25. joulukuuta 2017

Nuorison joulumeiningit ennen ja nyt

T. Wikstedtin kuvat Tuulispäästä 49-51/1912

Ennen. Joulua odotellessa

Nyt. Ei juuri muisteta joulua odotellakaan.

Ennen. Useinkaan eivät joululahjat olleet suuret,

mutta joulu tuntui sentään joululta.

Nyt. Lapset saavat usein aika paljon tavaraa,

mutta eivät osaa panna arvoa lahjoilleen, aina on muka liian vähän, eikä joulu tunnu joululta.

sunnuntai 24. joulukuuta 2017

Minkälaiseksi Joulu-aattoa kuvataan ja minkälainen se todellisuudessa on

Heino Aspelinin kuvat Tuulispäästä 49-51/1912

Kirkossakäynti


Joulupukki 

Joulurauha