En odottanut Wylie Overstreetin kirjoittamasta ja Panu Väänäsen suomeksi toimittamasta kirjasta Maailmanhistoria päivitettynä facebookiin suuria ja yllätyin positiivisesti.
Facebookin käyttöliittymästä poiketen kirjassa "vanhimmat" päivitykset olivat päällimmäisinä ja lukukokemus kirjalle tuttu. Suomalaiset lisäykset eivät olleet omana osanaan vaan muun kronologian osana. Liekö toimittaja myös poistanut jotain suomalaisille tuntematonta? Jäljelle jäänyt on eurooppalaista ja amerikkalaista.
Pari tietokonepeliviitettä olivat minulle vieraita, mutta en varsinaisesti voi sanoa oppineeni kirjasta mitään. Miten mahtoi lukeminen onnistua, jos historiasta muisti vähemmän? Päivitykset ovat viitteitä tapahtumiin eivätkä pitkiä selostuksia.
Tosikkona voisi jäädä miettimään sitä millä periaatteella tapahtumia oli otettu mukaan tai jätetty pois. Mutta Facebook-päivitysten luonteeseen sopii se, että kirja ei ole kaiken kattava. Ja kronologiasta syntyi kontekstia ja rinnastuksia, joita ei ehkä aiemmin historiankirjoissa ole ollut.
Alkupuolella minua hämäsi Raamatun tapahtumien mukaanotto, mutta myöhemmin selvisi, että mukana oli muutakin tarua ja fiktiota. Omalla tavallaan mielenkiintoinen lisä, joka auttaa ajan hahmottamista.
Toisen maailmansodan kohdalla kirjassa tehtiin historiaa. Minähän en kyseisestäkään sodasta ole kovin kiinnostunut, mutta koska vanhempieni hääpäivä on 6.6. ja olin Englannissa kesäkuussa 1984 kun oli D-Day:n 40-vuotisjuhla(*), kyseinen päivämäärä kuuluu harvoihin muistissani oleviin. Niinpä hämäännyin sivulla 105 kun merijalkaväen päivitys "Älkää päästäkö hiekkaa aseisiinne. Pysykää liikkeellä. Nähdään rannalla." on päivätty 6. kesäkuuta 1942. Kaksi sivua myöhemmin brittien Hampurin palopommitus on päivätty 6. heinäkuuta 1942 ja Wikipedian mukaan pahimmat pommitukset olivat heinäkuussa 1943. Onko tapahtumat sekaisin vai tulkitsinko päivitykset väärin?
* Olin kielikurssilla ja asuin 60+ pariskunnan luona. Vaimo vitsaili sotaan (ja maihinnousuun?) osallistuneelle miehelleen, että piti viettää 40-vuotisjuhlia, kun porukkaa oli vielä elossa. Kävin tapaamassa pariskuntaa vielä 90-luvun puolellakin, joten kyllä mies pääsi näkemään 50-vuotisjuhlatkin.
lauantai 27. huhtikuuta 2013
perjantai 26. huhtikuuta 2013
Entisajan asumisesta
Yksityiskohta Seurasaaren rakennuksesta (Roland Tanglao, Flickr)
1) Jossain seuraamassani mediassa oli linkitetty Jannie Marie Christensenin ja Morten Ryhl-Svendsenin posteri Living conditions and indoor air quality in a reconstructed Viking house. Savuisuuden ja vetoisuuden puolesta "viikinkitalo" tuskin eroaa suuremmin suomalaisen rautakauden talosta tai 1600-luvun savutuvastakaan. Kokeellisella arkeologialla on nyt todettu, että seinän vieressä on viileää ja häkäpitoisuudet hetkellisesti nykyaikaisia maksimiarvoja hipovia.
2) Punamaalin käytön alusta löytyy esim. Museoviraston korjauskortista yleistettyä totuutta.
1600-luvulla keittomaali oli vain kirkkojen ja raatihuoneiden kaunistus. 1700-luvula alkoi sen leviäminen kartanoissa ja kaupungeissa. [...] Todella yleiseksi kansan maaliksi punamulta-keittomaali tuli vasta vähitellen 1800-luvun kuluessa, kun arvokkaimmat puujulkisivut siveltiin jo öljyvärein.Käsintuntuvammalta tuntui kun luin Turun Wiikko-Sanomista Köyliön punavärin mainoksia allekirjoittajanaan itse Cedercreutz. Markkinointikamppanja oli käynnissä kesällä 1829 (23.5., 30.5., 13.6.1829) eikä varmaankaan ollut suunnattu aivan tavallisimmalle kansalle. Jotain johtopäätöksiä voisi ehkä vetää tarkan keitto-ohjeen esittämisen tarpeesta?
3) Tuohilla ja laudoilla tehty katto on malkakatto. Siitä saa lisää tietoa lukemalla Hannu-Akseli Laanisen opinnäytteen Malkakatto suomalaisessa kansanrakentamisessa : Kattotyypin tutkimus ja museon malkakattojen dokumentointi. Lainaan vain lauseen ajoituksesta
Kailan, Pietarilan ja Tommisen (1987a, 94) mukaan suomalaisessa kansanrakentamisen historiassa tuohimalkakatto on ollut pääasiallinen katetyyppi 1500-luvun loppupuolelta 1860-luvulle asti. Malkakatot korvanneiden pärekattojen valtaannousu riippui paikkakunnasta.4) Muita vanhoihin rakennuksiin liittyviä opinnäytteitä:
- Anu Soikkeli: Suomen vanhat pappilat – menneisyyden tulevaisuus
- Elisa El Harouny: Historiallinen puukaupunki suojelukohteena ja elinympäristönä : esimerkkeinä Vanha Porvoo ja Vanha Raahe. Osa 1 ja Osa 2
- Mia Perkkiö: Utilitas restauroinnissa : historiallisen rakennuksen käyttötarkoituksen muutos ja funktionaalinen integriteetti
- Kämäräinen, Pauliina: Puuikkunan historia
- Huusari, Johanna: Vanhan puuikkunan tekniset ominaisuudet
- Heinonen, Petra: Puuikkunoiden korjaus
- Pitkänen, Pauliina: Pehtorin mökki : Vanhan käyttämättömän rakennuksen säilyttäminen
- Sikiö, Maija: Maaseudun muuttuva asuminen - tyhjät asuinrakennukset tutkimuskohteena
- Olli, Maiju: Kulttuurihistorialliset rakennukset tiivistyvän kaupunkirakenteen kuristusotteessa. Tapaustutkimus rakennussuojeluun liittyvistä arvoista ja intresseistä Joensuun keskustan osayleiskaavaprosessissa
6) Edelfeltin piirros ruotsinkielisestä talonpoikaiskodista. Harper's New Monthly Magazine Volume 0082 Issue 489 (February, 1891)
torstai 25. huhtikuuta 2013
Portaalin kautta sisältöihin
Viime yön automatisoitu google-haku oli tuottanut linkin, joka vei minut ensimmäistä kertaa tee-se-itse mediaprojekti Takun pariin. Omien sanojensa mukaan se "sanojen voimalla haluaa rohkaista meitä tavallisia ihmisiä välittömään,
puolue-, ammattiliitto- ja järjestötoiminnasta riippumattomaan kapinaan
(itse)tuhoisaa (epä)todellisuutta vastaan." Tiettyä asennetta siis mukana, mutta onko historiaa tai kulttuuriperintöä?
Esittelyteksti päättyy "Anti-copyright. Jokainen teksti, kuva ja ääni josta pidät on sinun. Käytä niitä kuten haluat kyselemättä lupia.". Moisen lukemisen jälkeen en tiedä miten suhtautua kirjastoon, josta yhdellä huolettomalla klikkauksella latasin pdf:n Graeberin kirjasta, jonka paperiversiosta olen maksanut rehellistä rahaa. Sivulla ei ole mitään selitystä tiedostojen alkuperästä.
Mielipide-osiossa on jo aiemmin näkemäni, mutta tänne muistaakseni linkittämätön kolumni Älä aja päälle! t: kulttuuri-perintösi tamperelaisesta Viri-verkkomediasta. Virin sivuilla myös Tampere vuonna pellava ja pumpuli, jossa esitellään muutamia työläiselämän jäänteitä kaupunkimaisemassa.
Vasemman reunan kuvalinkeistä päädyin blogiin Vallankumouksen hedelmiä, jonka teksteihin ovat linkit vieneet minut ennenkin. Tuoreimmassa kirjoituksessa vastataan huhtikuun Helsingin sanomien kuukausiliitteessä ilmestyneeseen kirjoitukseen, jossa Ilkka Malmberg vakuutti yhteiskuntamme olevan nyt parempi kuin ennen. Mutta "Universaalia edistystä ei ole eikä maailmanloppua tule."
Edellisestä blogikirjoituksesta päätyi linkeillä Antti Rautiaisen blogiin, jossa oli m.m. käsitelty Timo Vihavaisen kirjaa Länsimaiden tuho.
Alkuperäinen osumani oli Pohdinnat-osiossa ja alunperin blogista Pelontorjunta. Siinä on ollut paljon historiaa käsitteleviä tekstejä ja Suomen historiaa ainakin teksteissä Suomettuminen, Vuoden 1918 suuri punainen myytti, Suuri sukupolvi, Jälkistalinismi ja jälkiradikalismi Suomen ns. kulttuurissa, Talvisodan ”valttiässä” - länsikortti, Rytin ja Mannerheimin kirje Churchillille 24.6.1941, Väinö Linna – tendenssikirjailija?, Hyökkäysvaihe 1941 – mikä meni pieleen?, ”Ihana” 1970-luku, Kun rock ei ollutkaan kova juttu Suomessa.
Oikean reunan tapahtumalinkeistä osui silmiin Kunniakäynti Punaisten muistomerkillä vappuna Helsingissä. Materiaalia historiakulttuurianalyysille?
Esittelyteksti päättyy "Anti-copyright. Jokainen teksti, kuva ja ääni josta pidät on sinun. Käytä niitä kuten haluat kyselemättä lupia.". Moisen lukemisen jälkeen en tiedä miten suhtautua kirjastoon, josta yhdellä huolettomalla klikkauksella latasin pdf:n Graeberin kirjasta, jonka paperiversiosta olen maksanut rehellistä rahaa. Sivulla ei ole mitään selitystä tiedostojen alkuperästä.
Mielipide-osiossa on jo aiemmin näkemäni, mutta tänne muistaakseni linkittämätön kolumni Älä aja päälle! t: kulttuuri-perintösi tamperelaisesta Viri-verkkomediasta. Virin sivuilla myös Tampere vuonna pellava ja pumpuli, jossa esitellään muutamia työläiselämän jäänteitä kaupunkimaisemassa.
Vasemman reunan kuvalinkeistä päädyin blogiin Vallankumouksen hedelmiä, jonka teksteihin ovat linkit vieneet minut ennenkin. Tuoreimmassa kirjoituksessa vastataan huhtikuun Helsingin sanomien kuukausiliitteessä ilmestyneeseen kirjoitukseen, jossa Ilkka Malmberg vakuutti yhteiskuntamme olevan nyt parempi kuin ennen. Mutta "Universaalia edistystä ei ole eikä maailmanloppua tule."
Edellisestä blogikirjoituksesta päätyi linkeillä Antti Rautiaisen blogiin, jossa oli m.m. käsitelty Timo Vihavaisen kirjaa Länsimaiden tuho.
Alkuperäinen osumani oli Pohdinnat-osiossa ja alunperin blogista Pelontorjunta. Siinä on ollut paljon historiaa käsitteleviä tekstejä ja Suomen historiaa ainakin teksteissä Suomettuminen, Vuoden 1918 suuri punainen myytti, Suuri sukupolvi, Jälkistalinismi ja jälkiradikalismi Suomen ns. kulttuurissa, Talvisodan ”valttiässä” - länsikortti, Rytin ja Mannerheimin kirje Churchillille 24.6.1941, Väinö Linna – tendenssikirjailija?, Hyökkäysvaihe 1941 – mikä meni pieleen?, ”Ihana” 1970-luku, Kun rock ei ollutkaan kova juttu Suomessa.
Oikean reunan tapahtumalinkeistä osui silmiin Kunniakäynti Punaisten muistomerkillä vappuna Helsingissä. Materiaalia historiakulttuurianalyysille?
Polttolunnaiden äärellä
Kun tiistaina näin Akateemisessa kirjakaupassa ensimmäistä kertaa Olli Bäckströmin (jonka blogiin Scripturae olen täällä toisinaan linkittänyt) uutuuden Polttolunnaat, tartuin oitis puhelimeeni ja peruin varaukseni kirjastosta. Moista tiiliskiveä sotahistoriaa en kuitenkaan lukisi.
Joten oli vielä oleellisempaa hyödyntää tuolloinen tilaisuus kuunnella Bäckströmiä Mirkka Lappalaisen haastattelemana. Bäckströmin kirja käsittelee 30-vuotista sotaa ennen Ruotsin mukaantuloa, joten Lappalainen oli 1600-luvun tutkijana erinomaisen osaava haastattelija ja keskustelua oli mukava kuunnella.
Bäckströmin kirja on tarkoitettu suurelle yleisölle, täyttämään
pohjoismaisen historiankirjoituksen aukkoa, joka on jäänyt kun on
keskitytty 30-vuotisen sotaan Ruotsin näkökulmasta. Bäckström tunnusti,
että oli haastavaa löytää rakenne monimutkaisten ja kansainvälisten
tapahtumien kuvaamiseen, mutta totesi lopuksi, että juuri tämä oli
"suuri nautinto".
Tuotiin esiin, että sodan aikana Saksan alueella oli monenlaista kärsimystä: talouskriisi, epävakaa ilmasto, kulkutaudit ja nälänhätä. 30-vuotisen sodan luonnetta hahmoteltiin uskonsotana, joka ei kuitenkaan ollut puhtaasti uskonnollinen sota. Uskonnon mukana olo tarkoitti ettei konsensukseen ollut mahdollisuuksia ja sota pitkittyi.
Lappalainen toi useampaan kertaan esille, että 30-vuotinen sota kietoutuu modernin valtion muodostumiseen. Sodan vaatimat resurssit vaativat tehokkaampaa hallintoa, joka veroineen on edelleen ilonamme. Samoin kuin Pohjoismaiden "loistavat sukututkimuksen lähteet", jotka Lappalainen myös laski sodan tuotoksiin! Ilmeisesti tarkoitti ensisijaisesti henkikirjoja. Varsinaisestihan pohjoismaisen sukututkimuksen erikoisuus ovat 1600-luvun lopulta pidetyt kirkonkirjat ja erityisesti niiden rippikirjat.
Joten oli vielä oleellisempaa hyödyntää tuolloinen tilaisuus kuunnella Bäckströmiä Mirkka Lappalaisen haastattelemana. Bäckströmin kirja käsittelee 30-vuotista sotaa ennen Ruotsin mukaantuloa, joten Lappalainen oli 1600-luvun tutkijana erinomaisen osaava haastattelija ja keskustelua oli mukava kuunnella.
Tuotiin esiin, että sodan aikana Saksan alueella oli monenlaista kärsimystä: talouskriisi, epävakaa ilmasto, kulkutaudit ja nälänhätä. 30-vuotisen sodan luonnetta hahmoteltiin uskonsotana, joka ei kuitenkaan ollut puhtaasti uskonnollinen sota. Uskonnon mukana olo tarkoitti ettei konsensukseen ollut mahdollisuuksia ja sota pitkittyi.
Lappalainen toi useampaan kertaan esille, että 30-vuotinen sota kietoutuu modernin valtion muodostumiseen. Sodan vaatimat resurssit vaativat tehokkaampaa hallintoa, joka veroineen on edelleen ilonamme. Samoin kuin Pohjoismaiden "loistavat sukututkimuksen lähteet", jotka Lappalainen myös laski sodan tuotoksiin! Ilmeisesti tarkoitti ensisijaisesti henkikirjoja. Varsinaisestihan pohjoismaisen sukututkimuksen erikoisuus ovat 1600-luvun lopulta pidetyt kirkonkirjat ja erityisesti niiden rippikirjat.
keskiviikko 24. huhtikuuta 2013
Esineistä ja teksteistä
Viime perjantaina kävin venyttelemässä aivojani filosofis-arkeologisessa klubissa, jossa puhui Panu Savolainen otsikolla Tekstuaalinen esineellisyys - kriittisiä ja ylirajaisia ajatuksia menneisyyden jäänteiden vakiintuneista kategorioista. Kutsun abstraktissa sijoitettiin asiakirjoja "teksti/esine-dikotomian tieteenaloja erottaviin tietoteoreettisiin olettamuksiin aineistosta nousevan erottelun sijaan", joten arvasin putoavani jossain vaiheessa kärryiltä.
Savolainen aloitti minulle kiinnostavasti menneisyyttä tutkivien tieteenalojen välisten rajojen synnyllä ja niiden sijainnilla. Ennen historian akateemisuutta (ja ammattilaisuutta) ei ollut kategorioita. (Eikä hirveän paljon arkeologiaakaan?) Alojen ero amatöörille on materian ja tekstin välinen ja juuri näitä käsitteitä Savolainen halusi kyseenalaistaa. Mutta hän toi alojen nelikenttään myös tutkittavien menneisyyden jäänteiden satunnaisuuden/tarkoituksellisuuden (sekä tekemisen että säilymisen mielessä?).
Historiografian itseopiskeluni on tuottanut sen verran tulosta, että nelikenttä näytti silmissäni dynaamiselta eikä staattiselta. Historia on aloittanut kulmasta teksti/tarkoituksellisuus, mutta ottanut viime vuosikymmeninä tilaa muistakin osista, joihin Savolainen oli sijoittanut taidehistorian, arkeologian ja kansatieteen.
Sitten tuli liian nopeassa tahdissa ajatuksen puolikkaita ja kirjallisuusviitteitä, joista en saanut kunnolla kiinni. Ennen kuin, fyysikkokillan alumnin sydäntä lämmittävästi, Savolainen mainitsi (ylirajaisesti) Bohrin ajatukset valon luonteesta sekä aaltona että hiukkasina. Jäin siihen käsitykseen, että Savolainen tavoitteli sitä, että menneisyyden jäänteet voidaan nähdä joko esineinä tai tekstinä, riippuen tarkastelutavasta.
Konkreettiset ja ymmärrettävät esimerkit Savolainen antoi siitä, että fyysisestä todellisuudesta on voinut jäädä jäänne, joka on teksti. Hän oli Turun palovakuutuskirjoista rekonstruoinut (hyödyntäen arkkitehdin koulutustaan) tonttien rakennuksia pienoismalliksi asti. Toinen esimerkki oli löytötavaroiden luettelo, jolla voidaan sijoittaa kuvailtuja esineitä aikaan, paikkaan ja sosiaaliseen kontekstiin. Olen itse miettinyt pitkään vastaavaa sanomalehtien varkausilmoituksista, mutta nyt mahdollisuudet avautuivat todella mielenkiintoisina. Jos olisi hyvin rakennettu tietokanta...
Keskustelussa nousi esiin kuvan ja tekstin suhde useaan otteeseen. Esimerkiksi valittiin vaikein mahdollinen eli Suomen kalliotaide, jonka tarkoituksellisuudesta oli yleisössä kaksi mieltä. Savolaisen nelikentässä taidehistoria oli tarkoituksellisuuden ja aineellisuuden kulmassa, mutta kuinka tulkitaan tarkoitus aineellisesta jäänteestä? Edes nykytaiteessa tai keskiaikaisissa maalauksissa, joista kertonut Fältin esitelmä tuli keskustelun aikana mieleen.
Savolainen aloitti minulle kiinnostavasti menneisyyttä tutkivien tieteenalojen välisten rajojen synnyllä ja niiden sijainnilla. Ennen historian akateemisuutta (ja ammattilaisuutta) ei ollut kategorioita. (Eikä hirveän paljon arkeologiaakaan?) Alojen ero amatöörille on materian ja tekstin välinen ja juuri näitä käsitteitä Savolainen halusi kyseenalaistaa. Mutta hän toi alojen nelikenttään myös tutkittavien menneisyyden jäänteiden satunnaisuuden/tarkoituksellisuuden (sekä tekemisen että säilymisen mielessä?).
Historiografian itseopiskeluni on tuottanut sen verran tulosta, että nelikenttä näytti silmissäni dynaamiselta eikä staattiselta. Historia on aloittanut kulmasta teksti/tarkoituksellisuus, mutta ottanut viime vuosikymmeninä tilaa muistakin osista, joihin Savolainen oli sijoittanut taidehistorian, arkeologian ja kansatieteen.
Sitten tuli liian nopeassa tahdissa ajatuksen puolikkaita ja kirjallisuusviitteitä, joista en saanut kunnolla kiinni. Ennen kuin, fyysikkokillan alumnin sydäntä lämmittävästi, Savolainen mainitsi (ylirajaisesti) Bohrin ajatukset valon luonteesta sekä aaltona että hiukkasina. Jäin siihen käsitykseen, että Savolainen tavoitteli sitä, että menneisyyden jäänteet voidaan nähdä joko esineinä tai tekstinä, riippuen tarkastelutavasta.
Konkreettiset ja ymmärrettävät esimerkit Savolainen antoi siitä, että fyysisestä todellisuudesta on voinut jäädä jäänne, joka on teksti. Hän oli Turun palovakuutuskirjoista rekonstruoinut (hyödyntäen arkkitehdin koulutustaan) tonttien rakennuksia pienoismalliksi asti. Toinen esimerkki oli löytötavaroiden luettelo, jolla voidaan sijoittaa kuvailtuja esineitä aikaan, paikkaan ja sosiaaliseen kontekstiin. Olen itse miettinyt pitkään vastaavaa sanomalehtien varkausilmoituksista, mutta nyt mahdollisuudet avautuivat todella mielenkiintoisina. Jos olisi hyvin rakennettu tietokanta...
Keskustelussa nousi esiin kuvan ja tekstin suhde useaan otteeseen. Esimerkiksi valittiin vaikein mahdollinen eli Suomen kalliotaide, jonka tarkoituksellisuudesta oli yleisössä kaksi mieltä. Savolaisen nelikentässä taidehistoria oli tarkoituksellisuuden ja aineellisuuden kulmassa, mutta kuinka tulkitaan tarkoitus aineellisesta jäänteestä? Edes nykytaiteessa tai keskiaikaisissa maalauksissa, joista kertonut Fältin esitelmä tuli keskustelun aikana mieleen.
tiistai 23. huhtikuuta 2013
Lehtileikepinosta
Saska Saarikosken kolumnin (HS 14.4.2013) otsikkona on Elämä ei ole ihan yhtä kauheaa kuin ennen ja tekstissä todetaan, etteivät historiankirjat kerro kovin paljon viihteestä:
Talouselämä 16/2013 sisälsi Pavel K. Baevin debattikirjoituksen Putinin historiavääristelyistä. Positiivisemmasta kehityksestä: "Kiinnostusta sensuroimattomaan historiaan tukee uusi aikakauskirja Diletant, joka houkuttelee tuhansia amatöörihistorioitsijoita verkkopalveluunsa (www.diletant.ru)."
Esimerkkinä Venäjän historiakulttuurista on pieni juttu Hesarissa 21.4.2013. Viipurin kaupunginjohtaja haluaa kieltää keskiaikaharrastajien ritariturnajaiset Viipurin linnassa "epäisänmaallisena, koska siinä käytetään saksalaisen ritarikunnan symboliikkaa".
Tässä kuvituksena mahdollisesti oikeaoppisempi Nicholas Roerichin maalaus, jossa Alexander Nevski lyö Birger jaarlin. (Lähde: Wikipaintings)
Samassa Hesarin numerossa oli iso juttu jatkosodan pappien retoriikasta perustuen Jouni Tiilin väitöskirjaan. Missään kohtaa juttua ei todeta, että papit osallistuivat samalla tavalla sodankäyntiin aikaisempina vuosisatoina. Eikä kyse ole edes siitä, että "Suomi on ruotsalainen" vaan universaalimmasta ilmiöstä. Ei siis ole ihme, että "väitöskirja synnyttää lukijassa mielleyhtymän "pyhän sodan" retoriikkaan Lähi-idässä". (Blogistaniassa artikkelia kommentoi på svenska Ainur Elmgren ja Jessica Parland-von Essen, suomeksi Otto Aura.)
Kirjastossa oli jaossa Muuriankkuri 3/2012. Suomen Kulttuuriperinnön Tuki ry:llä on varaa painattaa tuhat kappaletta moniväristä lehteä ja juttujen perusteella porukalla on monipuolista toimintaa. Verkkosivut www.kulttuuriperinnontuki.com .
Historiankirjoittajat ovat yleensä olleet kuivakoita harmaapääukkoja, joten he ovat jaaritelleet jumalista ja kuninkaista ja sivuttaneet ihmisten pienet ilot ja arkiset leikit.Hesarissa 15.4. sai näkyvyyttä ensi sunnuntai performanssi Fellmanin pelto. Minulle uutta, ettei tasavallan presidentti Niinistö ollut suostunut tapahtuman suojelijaksi. Eikä Katainen eikä Stubb. Edellinen presidentti Halonen sentään. (Vielä voi ilmoittautua mukaan!)
Varsinkin vanhasta Kreikasta ja roomasta kertovia kirjoja on huvittavaa lukea, kun porno tai kökköhuumori on niissä tulkittu uskonnolliseksi ilmaisuksi.
Talouselämä 16/2013 sisälsi Pavel K. Baevin debattikirjoituksen Putinin historiavääristelyistä. Positiivisemmasta kehityksestä: "Kiinnostusta sensuroimattomaan historiaan tukee uusi aikakauskirja Diletant, joka houkuttelee tuhansia amatöörihistorioitsijoita verkkopalveluunsa (www.diletant.ru)."
Tässä kuvituksena mahdollisesti oikeaoppisempi Nicholas Roerichin maalaus, jossa Alexander Nevski lyö Birger jaarlin. (Lähde: Wikipaintings)
Samassa Hesarin numerossa oli iso juttu jatkosodan pappien retoriikasta perustuen Jouni Tiilin väitöskirjaan. Missään kohtaa juttua ei todeta, että papit osallistuivat samalla tavalla sodankäyntiin aikaisempina vuosisatoina. Eikä kyse ole edes siitä, että "Suomi on ruotsalainen" vaan universaalimmasta ilmiöstä. Ei siis ole ihme, että "väitöskirja synnyttää lukijassa mielleyhtymän "pyhän sodan" retoriikkaan Lähi-idässä". (Blogistaniassa artikkelia kommentoi på svenska Ainur Elmgren ja Jessica Parland-von Essen, suomeksi Otto Aura.)
Kirjastossa oli jaossa Muuriankkuri 3/2012. Suomen Kulttuuriperinnön Tuki ry:llä on varaa painattaa tuhat kappaletta moniväristä lehteä ja juttujen perusteella porukalla on monipuolista toimintaa. Verkkosivut www.kulttuuriperinnontuki.com .
Karkun Femia ei miestä kaivannut
Tukholmalaisessa oikeudessa käsiteltiin 22.8.1635 erään Erik Raamin naisasioita. Erik oli naimaton mies, mutta oli maannut vuotta aiemmin kahden naisen kanssa niin, että seurauksena oli molemmille lapsi.
Oikeus kysyi, oliko Erik valmis menemään jomman kumman naisen kanssa naimisiin. Hän vastasi ei.
Ruotsalaissyntyisen naisen lapsi oli kuollut ja nainen halusi vain itselleen kirkotuksen. Karkussa syntynyt Femia Klemetintytär pyysi eloon jääneelle lapselleen elatusta, mutta ei halunnut olla missään tekemisissä tämän isän kanssa.
Oikeuden päätöksessä ei kerrota naisten pyyntöjen kohtalosta. Erik tuomittiin 80 Tukholman markan sakkoon, joka olisi naimisiinmenolla puolittunut, mutta kun ei, niin ei.
(Femia lienee Eufemian lyhennys. Harvinaisia nimiä molemmat.)
Stockholms tänkeböcker från år 1592 utgivna av Stockholms stadsarkiv, Del XXIII 1635 (2009) s. 306
Kuva Peter Sillén SHMM
maanantai 22. huhtikuuta 2013
Testauksessa DPLA
Viime torstaina aukesi "Amerikan Finna" eli Digital Public Library of America. Eikun testaamaan haulla Finland.
Olen sen verran amerikkalaisia digitointeja selannut, että ensimmäiselle tulossivulle osuneet stereokuvat näyttivät tutuilta. Jep, Helsingin ja Viipurin stereokuvia olen esitellyt täällä blogissa vuonna 2009 ja ehkä muulloinkin. Eli DPLA syöttää ulos käyttökelpoista aineistoa!
Vasemmassa reunassa on ensisilmäyksen perusteella kattavat suodattimet. Rajaus ääneen tuottaa minulle oudompia tuloksia: suomalaista linnunlaulua ja muistitietoa mormonilähetyssaarnaajalta, joka oli Suomessa. Sisältö siis kiitettävän monipuolista ja testatut linkit vievät suoraan aineistoon. DPLA:n esittelytekstien perusteella esiin on haluttu nimen omaan laittaa vapaasti käytettävää sisältöä, plussaa.
Liikkuvan kuvan joukossa on filmi ruotsalaisista ja suomalaisista osuuskunnista. Sen kanssa tulee teknisiä haasteita, ilmeisesti minulta puuttuu sopiva ohjelma koneelta.
Teksteistä ja kuvista saan toivottavasti aiheita kokonaisiin blogikirjoituksiin tulevaisuudessa.
Hakutuloksien ainoa "fyysinen esine" on Suomessa vuonna 1866 syntyneen Karl F. Leinosen tekemä/suunnittelema (?) hopeakulho. Linkitetyllä ulkoisella sivulla on suhteellisen selvästi sanottu, että kuvan uskotaan olevan tekijänoikeusvapaa. Sillä hengellä
Ja kuka oli Karl F. Leinonen (1866-1957)? Verkkohaku tarjoaa kuvia huutokauppahuoneiden sivuilta ja eräällä kerrotaan Leinosen toimineen Bostonissa. Harvinaisemman ammatin ansiosta tavanomaisemmalla nimelläkin varustettu mies löytyy väestönlaskennoista parilla klikkauksella Ancestry.com:ssa. Passihakemus paljastaa tarkemman syntymäpaikan ja -ajan.
Merimaskun kastettuja vuodelta 1866 ei kirjoitushetkellä ole verkossa, joten en pysty verifioimaan Leinosen ilmoittamia tietoja.
Olen sen verran amerikkalaisia digitointeja selannut, että ensimmäiselle tulossivulle osuneet stereokuvat näyttivät tutuilta. Jep, Helsingin ja Viipurin stereokuvia olen esitellyt täällä blogissa vuonna 2009 ja ehkä muulloinkin. Eli DPLA syöttää ulos käyttökelpoista aineistoa!
Vasemmassa reunassa on ensisilmäyksen perusteella kattavat suodattimet. Rajaus ääneen tuottaa minulle oudompia tuloksia: suomalaista linnunlaulua ja muistitietoa mormonilähetyssaarnaajalta, joka oli Suomessa. Sisältö siis kiitettävän monipuolista ja testatut linkit vievät suoraan aineistoon. DPLA:n esittelytekstien perusteella esiin on haluttu nimen omaan laittaa vapaasti käytettävää sisältöä, plussaa.
Liikkuvan kuvan joukossa on filmi ruotsalaisista ja suomalaisista osuuskunnista. Sen kanssa tulee teknisiä haasteita, ilmeisesti minulta puuttuu sopiva ohjelma koneelta.
Teksteistä ja kuvista saan toivottavasti aiheita kokonaisiin blogikirjoituksiin tulevaisuudessa.
Hakutuloksien ainoa "fyysinen esine" on Suomessa vuonna 1866 syntyneen Karl F. Leinosen tekemä/suunnittelema (?) hopeakulho. Linkitetyllä ulkoisella sivulla on suhteellisen selvästi sanottu, että kuvan uskotaan olevan tekijänoikeusvapaa. Sillä hengellä
sunnuntai 21. huhtikuuta 2013
Kohdattua
Jari Järvelä muisteli puhelinketjua. Urheilumuseon blogissa haettiin varhaista urheilukirjallisuutta.
Anneli ajatteli murtovarasta. Ja tekijänoikeuksia.
Suomen Kuvalehden toimittaja Susan Heikkinen toivoo viime vuosisadan lehtien digitointia sanahakukelpoisina. Ylen blogissa Kim Viljanen avasi metatietojen merkitystä ja korjausta.
Risto Piekka kirjoitti Elias Lönnrotin ansioista Suomi-tietouden levittäjänä. Jenni Kuuliala kirjoittii Alustassa väitöskirjansa aiheesta Lapsen vammaisuus ei välttämättä ollut tragedia keskiajallakaan.
Paula onnistui 1918-aiheisessa tutkimuksessa Kansallisarkistossa, Mauri Grönroos tilasi arkistoaineistoa Siperiasta.
Kari Hintsala vieraili Tampereen museoiden kokoelmakeskuksessa. Kulttuurikurssi Meilahden yläasteella vieraili punavuorelaisessa hattuliikkeessä, jolla on historiaa. Kenkä vieraili Keski-Suomen kesnkämuseossa.
Tatu Virta raportoi helmikuisesta Historian Opiskelijain Liiton seminaarista.
Aristoteleen kantapäässä oli kuukausi sitten mietitty Oolannin sota -laulun historiaa. Enpä ollut koskaan tullut havainneeksi, että teksti on historiallisesti harhaanjohtava. Sotavangeistakin luin vasta kolme vuotta sitten.
Jori luki Timo Sandbergin 1920-luvulle sijoittuvan rikosromaanin Mustamäki. Suvi luki kirjaa Naisten kaupunki: turkulaisten naisten historiaa. Krista luki Aki Ollikaisen Nälkävuoden.
Historiallista romaania kirjoittava Mary von Törne kertoo raustatutkimuksesta:
Noin suurpiirteisesti arvioiden sanoisin olevani käsikirjoitukseni puolivaiheilla. Silti en ole vieläkään saanut taustojen tonkimista päätökseen. Tuskin koskaan saan. Se on iso musta reikä maassa, joka imee kaiken ajan ja rahankin, jos tässä touhussa nyt on varaa ränkylöitään laskea. Helpointa olisi olla historiantutkija, viettää suuri osa elämäänsä yliopiston, kirjastojen ja museoiden arkistoissa, mutta kun en ole, en ole.
Jo muinaiset kreikkalaiset
Viime viikonloppuna tartuin jouluksi tilaamaani Nathalie Haynesin kirjaan The ancient guide to modern life. Kuten nimi kertoo, antiikista on kyse. Antiikista, josta en ole edelleenkään suuremmin kiinnostunut, eikä kirjasta tullut montaa sivua luettua.
Sen verran kuitenkin, että selvisi kirjoittajan tavoitelleen rinnastuksia nykyaikaan ja -elämään. Mikäs siinä, mutta fiilispohjalta sanoisin, että vastaavaa sisältöä antiikin politiikasta, uskonnosta, naisten asemasta ja viihteestä olen nähnyt tusinassa muussakin kirjassa. Sen sijaan en muista yhtään kirjaa, jossa popularistisella, mutta asiallisella otteella rinnastettaisiin nykyaikaan tai muuten selostettaisiin esimerkiksi keskiaikaa tai 1600-lukua.
No, pulpahti sitten kuitenkin mieleen englanniksi kirjoitetut ja Englantia käsittelevät The Time Traveller's Guide to Medieval England: A Handbook for Visitors to the Fourteenth Century ja The Time Traveller's Guide to Elizabethan England. Niissä on vähän samaa, mutta Ian Mortimerin teksti oli makuuni hieman liian raskassoutuista enkä kumpaakaan kirjaa ole lukenut läpi. Mutta jos joku tekisi Suomesta tai edes Ruotsista yleisymmärrettävää tekstiä yhteiskunnallisista oloista... Arjen historia -kirjasarjan ensimmäinen osa kattoi turhan pitkän pätkän ajallisesti ja oli hankalasti kädessä pidettävä.
Kirjoituspöytäni yläpuolella on hyllyllä Aimo Halilan Me raatiherrat ja porvarit sekä Opin teillä oppimaan. Ne eivät formaatiltaan vastaa edellä mainittuja ulkomaalaisia, mutta edustavat mielestäni hyvää popularistista arjen (mikro)historiaa. Lähimmäksi tuota tyyliä nykyisistä historiankirjoittajista pääsee Kirsi Vainio-Korhonen. Teemu Keskisarja ja Kustaa H. J. Vilkuna ovat turhan tuskaisia ja verisiä. Mutta olenko unohtanut jonkun muun?