Kokemäen Mattilan kylän Fiskaria viljeli 1900-luvun lopulla Juho Kustaa Isakinpoika Lehtinen. Hänen Kauvatsalla 13.6.1883 syntynyt poikansa Kustaa Verner lähti kohti Amerikkaa vuonna 1903. Kuntakokouksen pöytäkirjassa todettiin 4.3.1905: "Luettiin ja tarkastettiin tämän vuoden kutsuntaluettelo, josta tehtiin ainoastaan se muistutus, että Mattilasta Fiskari (Lehtinen) Kustaa Werner on Amerikassa, sekä samoin Ylistarosta Kuitti Frans Evert Imanuelinpoika."
Frans Evert oli syntynyt Kokemäellä 5.3.1883 vanhempinaan vanha Kuitin isäntä Manu Stenfors ja vaimonsa Kristina Tuomontytär. Frans lähti matkaan marraskuussa 1902 ja sai passin päiväyksellä 7.11.1902.
Lähteet:
Kokemäki rippikirja 1891-1900 s. 190
Siirtolaisuustilaston aineistot, Kansallisarkisto
Yksityinen tiedonanto (TH)
Siirtolaisinstituutin passitietokanta
lauantai 19. helmikuuta 2011
Kolarin kirkolla alkuvuodesta 1857
Vasemmalta katseleva Bayard Taylor (kuva Wikimediasta) oli Wikipedian mukaan runoilija, kääntäjä, kirjallisuusarvostelija ja matkakirjoittaja. Joulukuun 6. 1856 hän aloitti kahden kuukauden reissun Tukholmasta kiertäen Ruotsia, Norjaa ja Lappia. Matkakokemuksistaan hän kirjoitti kirjan Northern Travel: Summer and Winter Pictures of Sweden, Denmark and Lapland , joka ilmestyi syksyllä 1857.
"Lapland" osuudessa Taylor kävi myös Suomen Lapissa. Kolarin kirkolta hän kertoo:
"Lapland" osuudessa Taylor kävi myös Suomen Lapissa. Kolarin kirkolta hän kertoo:
At last, at last, Kolare church on the river bank came in sight; we crossed to the Russian side, and drove into the yard of the inn. It was nearly midnight, 47° below zero, and we had been for seventeen hours exposed to such a temperature. Everybody had long been asleep. Locks and bolts are unknown, however, so we rushed into the family room, lit fir splinters, and inspected the faces of the sleeping group until we found the landlord, who arose and kindled a fresh fire in the milk-room. They made us coffee and a small bed, saying that the guest's room was too cold, which indeed it was, being little less than the outside temperature. On opening the door in the morning, the cold air rushed in as thick and white as steam. We had a little meat cooked, but could not eat enough, at such an early hour, to supply much fuel. As for taking anything with us for refreshment on the road, it was out of the question. One of our Finns turned back to Muoniovara with the laziest horse, and we got another from our Russian landlord. But it was a long, long journey to the next station (twenty miles), and the continuance of the extreme cold began to tell upon us. This part of the road was very heavy, as on the journey up—seemingly a belt of exposed country where the snow drifts more than elsewhere.
perjantai 18. helmikuuta 2011
Aatehistoria loppusuoralla
HY AY Ideat ja aatevirrat
Täällä erikseen asiasta mainitsematta kävin kiltisti joka-ikisellä aatehistorian luennolla, jopa pienessä kuumeessa ja huomattavassa yskässä. Täysi suoritusmentaliteetti päällä, siis. Sanotaan, että pitää olla luennoilla, joten siellä istutaan. Luennoidaan selkeästi taukojen kera, niin kirjoitetaan muistiinpanoja. Annetaan kotitehtävä, tehdään kotitehtävä. Jossain välissä olisi pitänyt oppia ja omaksua, mutta kun sitä ei lue erikseen ohjelmassa, niin jäi väliin.
Luennot loppuivat eilen, tentti ensi viikon lauantaina, mitä jäi päähän? Alkupuolelta ei paljoakaan. Muistiinpanotekniikka oli hukassa ja teemat tuntuivat teoreettisilta. Luennot etenivät kronologisesti. Valistuksen kohdalla alkoi helpottaa ja nationalismin yhteydessä oikeasti kiinnostaa. Olen väittänyt useaan otteeseen, ettei koulussa tarttunut päähäni mitään, mutta luulisin, että suurin osa kansallisuusaatettani on koulun ja median indoktrinaatiota (sivistyssana lainattu kanssaopiskelijan kommentista). Väritettiin lippua oikein mittasuhtein ja opittiin, että toisilla mailla on toiset liput. Omaksuttiin ajatus kansallisvaltiosta oikeana ratkaisuna. Jonka hyväksi taistellaan niin sota- kuin urheiluareenoillakin. Jne.
Uusi tieto ei ollut, että Suomen kansa rakennettiin/määriteltiin 1800-luvulla ja kielellä oli suuri merkitys. Silti korvaani särähti, kun luennoitsija totesi ikäänkuin itsestäänselvyytenä, että Suomessa oli "kaksi kieltä". Suomessa oli enemmän kuin kaksi kieltä 1800-luvulla niinkuin tänäänkin. Oli valinnan asia määritellä suomi ja ruotsi muista kielistä (kuten saamesta, jolla lienee pisimmät historialliset juuret maassamme) oleellisesti erilaisiksi ja kansaa yhdistäviksi. Sama valinta tehtiin tuoreinta perustuslakiamme luotaessa. Kyseessä on valinta ja määritelmä eikä ikiaikainen totuus.
Ikiaikaisen totuuden puute tuotiin esiin eilisellä kokoavalla luennolla, jossa käsiteltiin historiatieteen ominaisuuksia. Tarvetta kirjoittaa historia uudelleen uuden sukupolven voimin. Väistämättömästä subjektiivisuudesta. Heräsi kaikenlaisia ajatuksia ja nostin käteni vielä kerran pystyyn. Vieressäni istuneen nuoren tuttavani pokka petti. Olimme ennen luentoa laskeneet mihin arvosanoihin meillä oli kotitehtävien jäljiltä mahdollisuus. Tentin lisäksi ainoastaan keskusteluaktiivisuudella sanottiin olevan vaikutusta lopputulokseen.
Mutta minä kyllä auon päätäni myös silloin kun siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä.
Synnytys marraskuussa 1760
Raumalta oli 22.1.1761 lähetetty sanomalehteen Inrikes tidningar raportti, joka julkaistiin 9.2.1761. Raportin aiheena oli 8. ja 9. joulukuuta eräässä torpassa tapahtunut synnytys. Kello viideltä illalla 8.12. syntyi poika, seuraavana aamuna kello 4 toinen poika ja tuntia myöhemmin tytär. Kaikki lapset tavanomaista kokoa. Äidin rintamaito ei riittänyt ja vastasyntyneitä ruokittiin lehmänsarvella ja arvatenkin lehmänmaidolla.
Kyseiset kolmoset löytyvät Hiskistä ja SSHY:n kuvista. Thomas, Johannes ja Anna vanhempinaan "Torp: Marcus Markusson" ja "Maria Mattsdr: ". Anna kuoli 10.1.1761, Thomas 13.1.1761 ja Johan 20.1.1761.
Kyseiset kolmoset löytyvät Hiskistä ja SSHY:n kuvista. Thomas, Johannes ja Anna vanhempinaan "Torp: Marcus Markusson" ja "Maria Mattsdr: ". Anna kuoli 10.1.1761, Thomas 13.1.1761 ja Johan 20.1.1761.
torstai 17. helmikuuta 2011
Kommentti penkinpainajaisista
Satamäärin nuorisoa on nytkin oppikoulujemme ylimmillä luokilla ylioppilaaksi valmistautumassa. Ahkerassa ovat he nyt työssä, että alkaneen kevään kesäksi kääntyessä olisivat "vapaita hengen lapsia". Tämän helmikuun lopulla heiltä jo päättyy varsinainen koulunpenkiltä istuminen, ja ylioppilaskirioitukset sekä "tentit" alkavat. Kukapa sitä ei omasta nuoruudestaan muistaisi, että tuntuu kokonaan tavallista toisemmalta astua pois koulusta sinä päivänä, jolloin tietää ettei enää huomenna tarvitse sinne tavallisena läksynpurkajana palata. Ei ole kumma eikä mikään, että kumppanukset tahtovat silloin viettää yhdessä jonkun juhlahetken. "Sehän lankeaa luonnostaan kuin Manulle iltanen."
Nämä tällöin vietetyt "penkinpainajais-juhlat" omat ikäänkuin ensimmäisenä askeleena opiskelevan nuorison itsenäisessä elämässä. Ja minne se askel tavallisesti viepi? Kapakkaan. Niin ainakin täällä Helsingissä. Penkinpainajaiset vietetään kapakassa. Koulu on silloin hellittänyt ohjaksensa. Ohjatit iloitsevat siitä, eikä ole kumma että iloitsevat. Vapaus on taivaallisten olentojen herttua. Mutta ei ole kaunista eitä parhaita toiveita herättävää, että tämä riemu pidetään siellä, missä veräjä aukeaa turmion tielle. Onhan kapakkaelämä tehnyt ja vieläkin tekee ylen pahoja vaurioita tiedonpolkuja käyskentelevän nuorison joukossa.
Olen sitä mieltä, että oppikoulujemme ylimpäin luokkain nuorison tulee viettää penkinpainajais-juhlansa; sillä alituinen arkitouhu tekee arki-ihmisiä. Mutta juhlat omat vietettävät toisin kuin tähän saakka. Puhun Helsingin oloista, sikäli kuin niitä tunnen. Minkälainen on menettelytapa pienemmissä koulukaupungeissa, sitä en tiedä. Täällä ylioppilaskokelaat sen päivän iltana, jolloin varsinainen koulutyö lopetetaan, kokoontuvat luokittain juhlanviettoon johonkin kaupungin kapakkaan. Illallis-ateria on juhlan pääosana, mutta väkijuomiakin on käytetty ja istuttu, ainakin osittain, aamuyöhön saakka. Sanon vielä kerran, ettei ole kaunista, ei ajan parhaita harrastuksia vastaavaa, että vapaus aletaan tällä tavalla.
Nämä tällöin vietetyt "penkinpainajais-juhlat" omat ikäänkuin ensimmäisenä askeleena opiskelevan nuorison itsenäisessä elämässä. Ja minne se askel tavallisesti viepi? Kapakkaan. Niin ainakin täällä Helsingissä. Penkinpainajaiset vietetään kapakassa. Koulu on silloin hellittänyt ohjaksensa. Ohjatit iloitsevat siitä, eikä ole kumma että iloitsevat. Vapaus on taivaallisten olentojen herttua. Mutta ei ole kaunista eitä parhaita toiveita herättävää, että tämä riemu pidetään siellä, missä veräjä aukeaa turmion tielle. Onhan kapakkaelämä tehnyt ja vieläkin tekee ylen pahoja vaurioita tiedonpolkuja käyskentelevän nuorison joukossa.
Olen sitä mieltä, että oppikoulujemme ylimpäin luokkain nuorison tulee viettää penkinpainajais-juhlansa; sillä alituinen arkitouhu tekee arki-ihmisiä. Mutta juhlat omat vietettävät toisin kuin tähän saakka. Puhun Helsingin oloista, sikäli kuin niitä tunnen. Minkälainen on menettelytapa pienemmissä koulukaupungeissa, sitä en tiedä. Täällä ylioppilaskokelaat sen päivän iltana, jolloin varsinainen koulutyö lopetetaan, kokoontuvat luokittain juhlanviettoon johonkin kaupungin kapakkaan. Illallis-ateria on juhlan pääosana, mutta väkijuomiakin on käytetty ja istuttu, ainakin osittain, aamuyöhön saakka. Sanon vielä kerran, ettei ole kaunista, ei ajan parhaita harrastuksia vastaavaa, että vapaus aletaan tällä tavalla.
Ote Matin Kirjeestä Helsingistä. Uusi Suometar 2.2.1902
Ensimmäisen maailmansodan aikaan pikaisesti läpi Suomen
Englantilainen sairaanhoitaja Violetta Thurstan (s. 1879) oli ensimmäisen maailmansodan alussa ambulanssitoiminnassa Brysselissä. Siellä hän joutui saksalaisten sotavangiksi ja päätyi Kööpenhaminaan, jossa tarjoutui vapaaehtoiseksi Venäjän rintamalle. Sinne päästäkseen hän matkusti Ruotsiin ja sitten Haaparannasta Suomen läpi Pietariin. Vuonna 1915 julkaistussa muistelmakirjassa Field Hospital and Flying Column. Being the Journal of an English Nursing Sister in Belgium & Russia Thurstan kirjoittaa
The frozen track was so uneven that we rocked from side to side, and were thrown violently about in the car, like little kernels in a very large nut. But it was a wonderful night all the same, the air was thin and intoxicating like champagne, and the stars up in these northern latitudes more dazzlingly brilliant than anything I have seen before. We had to get out at Haparanda and walk over the long bridge which led to Torneo, where the Finnish Custom House was, and where our luggage and passports had to be examined.Brittiupseeri Charles Edward Callwell kuittasi saman pätkän, samoihin aikoihin, kirjassa Experiences of a Dug-out, 1914-1918 (1920) tekstillä
We arrived there very cheerful and well pleased with ourselves, to find all our old travelling companions waiting till the Custom House was open; the bishop and his party; the bad-tempered man and his family; a Russian and a Chinese student who were travelling together, and some others. They had been waiting in the cold for hours, and had not had their papers or luggage examined yet, so we had had the best of it after all.
And we scored yet once more, for "St. Raphael," who spoke fluent Finnish, at once secured the only cart to take our things over the ferry to the railway station about half a mile away.
It was borne in upon me during this journey what an immense country Russia is. From Torneo to Petrograd does not look far on the map, but we left Torneo on Wednesday night, and did not arrive in Petrograd till 12.30 A. M. on Saturday, about fifty-two hours' hard travelling to cover this little track—a narrow thread, almost lost the immensity of this great Empire.
To the traveller without special credentials, the short journey from Haparanda to the railway-car at Tornea which is to bear him onwards must have been almost a foretaste of the Valley of the Shadow of Death. Even for the members of a military mission with "red passports," whose advent had been announced, it was one prolonged agony; and it would probably have been even worse when the intervening estuaries were not frozen over and when one had to take the ferry. All the formalities had to be gone through twice over because there was an island, although the Russian officials were the very pink of courtesy. One learns a great deal of geography on journeys of this kind; we had not realized the extent to which Finland, with its special money, its special language, and its special frontier worries, was distinct from Russia. The train took three days and nights between Stockholm and Petrograd, and one was supposed to fetch up at the terminus somewhere about midnight; but it always took two or three hours to get through the frontier station between Finland and Russia at the last moment, with the result that one might arrive at the capital at any hour of the early morning.
keskiviikko 16. helmikuuta 2011
Yritys yli-insinööristä
Sarjassa kuvia miehistä, joista en ole koskaan kuullut mitään. Tai en ainakaan muista kuulleeni: yli-insinööri Theodor Tallqwist. Vasemmalla oleva kuva julkaistiin Turun lehdessä 8.11.1894 ja samassa lehdessä esiteltiin hänen uraansa. Kyseessä ei ollut muistokirjoitus, ruotsinkielinen wikipedia ajoittaa Tallqvistin kuoleman päivämäärälle 16.5.1912.
Yli-insinööriksi edennyt mies oli syntynyt Eurajoella 23.5.1839. Minkälaisestä perheestä laitettiin poika polyteknilliseen opistoon? Pöh, kirkkoherran pojasta taas (vaihteeksi) kysymys, isä Henrik Tallqvist ja äiti Antoinette Stjernvall. Isältä lienee irronnut pojalle matemaattista lahjakkuutta tai opastusta, ylioppilasmatrikkelin mukaan oli ollut " tähtitieteellisen observatorion s.v. Kadettikunnan alkeiskoulun opettaja s.v. Kadettikunnan matematiikanopettaja 1827" ja kirkkoherra vasta vuodesta 1836. Mutta hänenkin isänsä on pappismies, joten tästä ei tunnut kovin mielenkiintoista heruvan.
Ylioppilasmatrikkeli tosin tietorakenteellaan jälleen kerran paljastaa eliittimme runsaat sukulaisuussuhteet. Yli-insinöörin sisko Alina Fredrika oli naimisissa Agathon Meurmanin kanssa ja toinen systeri Hilma Josefina professori Axel Vilhelm Liljenstrandin kanssa.
Vieläkään ei ole aasinsiltaa näkyvissä... Google kehiin ja selviää, että Vuorelan Juha kirjoitti yli-insinöörin elämäntarinasta jo iät ajat sitten. Luovutan.
Yli-insinööriksi edennyt mies oli syntynyt Eurajoella 23.5.1839. Minkälaisestä perheestä laitettiin poika polyteknilliseen opistoon? Pöh, kirkkoherran pojasta taas (vaihteeksi) kysymys, isä Henrik Tallqvist ja äiti Antoinette Stjernvall. Isältä lienee irronnut pojalle matemaattista lahjakkuutta tai opastusta, ylioppilasmatrikkelin mukaan oli ollut " tähtitieteellisen observatorion s.v. Kadettikunnan alkeiskoulun opettaja s.v. Kadettikunnan matematiikanopettaja 1827" ja kirkkoherra vasta vuodesta 1836. Mutta hänenkin isänsä on pappismies, joten tästä ei tunnut kovin mielenkiintoista heruvan.
Ylioppilasmatrikkeli tosin tietorakenteellaan jälleen kerran paljastaa eliittimme runsaat sukulaisuussuhteet. Yli-insinöörin sisko Alina Fredrika oli naimisissa Agathon Meurmanin kanssa ja toinen systeri Hilma Josefina professori Axel Vilhelm Liljenstrandin kanssa.
Vieläkään ei ole aasinsiltaa näkyvissä... Google kehiin ja selviää, että Vuorelan Juha kirjoitti yli-insinöörin elämäntarinasta jo iät ajat sitten. Luovutan.
tiistai 15. helmikuuta 2011
Kuukauden esineitä kahdesta paikasta
Jos Sarka-museon kuukauden esineisiin olisi rss-syöte, olisi sarjaa kiva seurata. Nykytilassaan ehtii unohtumaan, mutta kun tuli nyt mieleen, niin nostetaan tällä foorumilla kertaalleen esille. Helmikuun esineenä jääsaha. Esineitä on kertynyt jo vuodesta 2004, kävijöille annetaan mahdollisuus kommentoida ja tätä on käytettykin. Proto-museoblogi, ikäänkuin.
Kansallismuseolla on verkkosivuillaan kuukauden esineitä vuodesta 2002. Ei kommentointimahdollisuutta, ei rss-syötettä. Mutta paljon mielenkiintoista, kun joskus oikein jaksaisi/ehtisi katsoa... Vuonna 2009 olin tätä blogia silmälläpitäen tallentanut linkit teksteihin, joissa oli mainittu paikkoja tai ihmisiä. Kun eivät ole löytäneet sopivaa kirjoitus- ja julkaisuaikaa, niin laitetaan varastosta listaksi esille tässä ja nyt
Kansallismuseolla on verkkosivuillaan kuukauden esineitä vuodesta 2002. Ei kommentointimahdollisuutta, ei rss-syötettä. Mutta paljon mielenkiintoista, kun joskus oikein jaksaisi/ehtisi katsoa... Vuonna 2009 olin tätä blogia silmälläpitäen tallentanut linkit teksteihin, joissa oli mainittu paikkoja tai ihmisiä. Kun eivät ole löytäneet sopivaa kirjoitus- ja julkaisuaikaa, niin laitetaan varastosta listaksi esille tässä ja nyt
- Vinttikamarin ovi Kansantaidetta Prusin talosta, nykyiseen Turkuun kuuluvassa Maarian pitäjässä, Räntämäen kylässä.
- Viinaputina ” kun oli sota Haapaniemessä niin tuli Porista eräs vaimo, jonka mies oli siellä sodassa ja toi tällä astialla miehelle viinaa ”
- Kylänkapulat Vähänkyrön Merikaarron kylästä.
- Ruskon kinkerikousa käytetty 1800-luvulla Ruskon pitäjän Hujalan kylässä kinkerihaarikkana
- Johan Granbomin kompassi "...otti osaa Kustaa III:n sotaan (1788-90). Sodan päätyttyä Granbom kirjoittautui Närpiön kirkonkirjoihin ja lunasti asuinpaikakseen pienen mökin Västeryttermarkin kylästä, Frostin talon mailta."
- Onnittelutaulu "tehty vuonna 1880 Matti Mattilan ja Amanda Maria Ojalan avioliiton solmimisen muistoksi. Tekijä on kälviäläinen kansantaiteilija Tilda Nurila. "
- Urkuharmoni Vihtori Sillanpään urkutehtaan tuotantoa (Urkuharmoneista kirjoitin sanomalehtipohjaisesti tänne blogiin 2009)
- Fredrik Tianderin valmistama kaulakoru
- Kirkkovakka Korpilahdelta "Korpilahden Juokslahden kylästä peräisin oleva vakka on kauniisti koristettu maalauksin ja siinä on myös omistajansa nimi: Hetastina Tiainen. Tämä noin vuonna 1880 kuollut Ala-Maalin emäntä oli tuonut vakan mukanaan lapsuudenkodistaan Korpilahden Vespuolelta. "
Luin Opettajaa
Opettaja-lehti on julkaissut verkkosivuillaan useamman vuosikerran jutut, joita voi hakea täydellisellä tekstihaulla.
Numerossa 27.11.2005 välitettiin lukion historian oppikirjoista väittelleen Jaakko Väisäsen ajatuksia aiheestaan:
Numerossa 27.11.2005 välitettiin lukion historian oppikirjoista väittelleen Jaakko Väisäsen ajatuksia aiheestaan:
Tutkimukseni kohteena oli kolme lukion historian oppikirjaa, yksi julkaistu 1960-luvulla ja kaksi 1990-luvulla. Vaikka opetussuunnitelmat ja yhteiskunta ovat muuttuneet, oppikirjat eivät juurikaan.Numerossa 2.2.2007 esiteltiin historiantutkija Aino Katermaa.
Huomasin, että historia on kuin rakentamista ja purkamista. Vanhoja väitteitä pilkotaan osiin, kootaan aineistoa ja katsotaan millainen talo siitä syntyy, se vetosi minuun.Numerossa 14.9.2007 oli Monika Tervakankaan juttu Eino Leinon ja Larin-Kyöstin muistelmien koulukuvauksista.
Molemmat kirjailijat kertovat lyseon rikkaasta mutta samalla myös ankaran kurin sävyttämästä arjesta. Kuri tarkoitti sitä, että koulun sääntöjä piti noudattaa tietenkin koulussa mutta oppilaitoksen määräysvalta ulottui myös koulun ulkopuolelle. Mikäli lyseolaiset käyttäytyivät vapaa-aikanaan epäsovinnaisesti, seurauksena oli rangaistus.Verlan kulttuuri- ja sosiaalihistoriasta väitellyttä Inkeri Ahvenistoa oli haastateltu numeroon 9.10.2009.
Perheessämme on luettu paljon ja historia on kiehtonut minua aina. Isä innosti tutkimustyöhön ja on esimerkiksi pystynyt tarkentamaan erilaisia kielellisiä ilmaisuja, koska on syntynyt ja kasvanut Verlassa.
maanantai 14. helmikuuta 2011
Päivän hengessä
Hyvää ystävänpäivää! Amerikkalaiset sukututkimusbloggaajat tapaavat juhlapäivien yhteydessä hakea teemaan liittyviä nimiä väestönlaskennoista. Tästä inspiroituneena hain Hiskistä kastetut Valentinit vuoteen 1850 asti. Ei tullut hirvittävän suurta massaa, 725 lasta, joilla nimi ainoana tai osana. Valentin on ollut nimenä harvinainen lähes kaikkialla. Poikkeuksena Ilmajoki (1681-), Jalasjärvi (1822-), Peräseinäjoki (1826-) ja Sortavalan maaseurakunta (1756-).
Pikaisesti tarkasteltuna nimi yleistyy vasta 1820-luvulta lähtien. Sanomalehdissä 1800-luvun alussa nimi esiintyy lähes pelkästään pappismies Robert Valentin Frosteruksesta puhuttaessa. Brysselissä 12-vuotiaana vangittu moninkertainen murhapolttaja Valentin Braun (Finlands Allmänna Tidning 6.3.1824 ) tuskin selittää nimen suosiota.
Ihan oikeaa analyysiä varten luvut pitäisi tietenkin suhteuttaa syntyneiden määrään ja kastettujen listojen kattavuuteen. Harvinaisten nimien levinnäisyydestä ja siirtymisestä voisi kyllä saada hauskaa analyysiä. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun sitä täällä kokeilen.
Pikaisesti tarkasteltuna nimi yleistyy vasta 1820-luvulta lähtien. Sanomalehdissä 1800-luvun alussa nimi esiintyy lähes pelkästään pappismies Robert Valentin Frosteruksesta puhuttaessa. Brysselissä 12-vuotiaana vangittu moninkertainen murhapolttaja Valentin Braun (Finlands Allmänna Tidning 6.3.1824 ) tuskin selittää nimen suosiota.
Ihan oikeaa analyysiä varten luvut pitäisi tietenkin suhteuttaa syntyneiden määrään ja kastettujen listojen kattavuuteen. Harvinaisten nimien levinnäisyydestä ja siirtymisestä voisi kyllä saada hauskaa analyysiä. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun sitä täällä kokeilen.
Salaatti ja pakastebroileri
Useat suomalaiset sanomalehdet julkaisivat vuonna 1896 "Etelä-Saksan lehden" kehoituksen kasvisten syöntiin:
Syökää vihanneksia! Syökää lujasti salaatia! Syökää nauriita, räätiköitä j. n. e. Kaikki te, jotta ette mene kalliisiin kylpylaitoksiin, voitte parantaa itsenne kasviksilla; nuoret vihannekset eivät ainoastaan ole ravitsevia vaan myös puhdistavat verta. Maanviljelijät ovat tämän kauvan tietäneet; he ovat nähneet miten karjaa kasviksilla syöttäessä tämä sileytyy, puhdistuu ja tulee pyöreäksi. Kuten eläimessä tuore heinä niin vaikuttaa ihmisessä vihannat kasvikset ja salaatti. Te talonemännät: koettakaapa antaa miehillenne oikein runsaasti salaatia ja muuta maukasta kasviruokaa, niin rupeatte 5-8 viikon kuluttua huomaamaan kuinka hyvin he voivat. - Kaikki kansalaiset, syökää salaattia!Sadan vuoden tiedotuksen jälkeen on asia alkanut mennä melkein koko kansan jakeluun. Mutta miten mahdettiin "salaatti" vuonna 1896 ymmärtää? Tuohon aikaan Helsingissä asunut enspanjalaisdiplomaatti Angel Ganivet kirjoittaa kokoelmassa Suomalaiskirjeitä (s. 177):
Muistaessani salaattien täkäläisen maineen olen pyytänyt puhtaasti suomalaisen salaattin valmistusohjetta ja apulaiseni on laatinut seuraavan yhdistelmän: karkeaksi leikattua lehtisalaattia - joka varmasti on katkerampaa kuin metsäomena -, sulatettua ihraa, etikkaa, sinappia ja paljon sokeria. Minä en ole uskaltanut kokeilla tätä pöyristyttävää seosta: ensin pitäisi ruoansulatuselimistö vuorata karhunnahalla. Tämä keittiötaito on liian vahvaa meidän vatsoillemme.Seuraavassa kappaleessa Ganivet kertoo lihasta ja toteaa "Eri tahoilta Venäjää tulevat kananpojat jäähän säilöttynä, ne ovat kovempia kuin kanuunan kuulat." Pakastebroilereita on täällä siis nautittu jo reilusti yli 100 vuotta!
sunnuntai 13. helmikuuta 2011
Poimittua
Esoteerisen maantieteenkoulun tutkijaopettaja (?) Marko Leppänen esitteli Wettenhovi-Aspan fenno-egyptiläistä kieliteoriaa.
Narratiivejä-blogissa oli luettu kokoelma suomalaiseen historiaan sijoittuvia kauhunovelleja.
Kari Rydman kirjoitti historian kyseenalaistamisesta. Oliko Kaarle suurta, Napoleonia, yksisarvisia ja merenneitoja?
Kirjavinkeissä esiteltiin Tarja Ranisen toimittama Paperitehtaan kasvattama kylä, joka kertoo Myllykoskesta.
Kari Hintsala jatkoi Turun palosta pelastuneiden esineiden esittelyä. Ja jatkoi toisenkin kerran. Ja kolmannen.
Amma oli käynyt katsomassa Hella W:n. Olisin minäkin, jollen olisi ollut viime viikonloppuna kipeä.
Kirjamielellä-blogissa oltiin innostuneempia Kansalliskirjaston myyräpeleistä kuin minä täällä.
Kuopion luonnontieteellisen museon blogissa Mari Wikholm mieti verkkonäyttelyn olemusta.
Blogissa Treasure Island oli viime kesänä käyty Raatteen vartiomuseolla. Kirjoittaja opiskelee harrastuksenaan arkeologiaa ja toteaa
Narratiivejä-blogissa oli luettu kokoelma suomalaiseen historiaan sijoittuvia kauhunovelleja.
Kari Rydman kirjoitti historian kyseenalaistamisesta. Oliko Kaarle suurta, Napoleonia, yksisarvisia ja merenneitoja?
Kirjavinkeissä esiteltiin Tarja Ranisen toimittama Paperitehtaan kasvattama kylä, joka kertoo Myllykoskesta.
Kari Hintsala jatkoi Turun palosta pelastuneiden esineiden esittelyä. Ja jatkoi toisenkin kerran. Ja kolmannen.
Amma oli käynyt katsomassa Hella W:n. Olisin minäkin, jollen olisi ollut viime viikonloppuna kipeä.
Kirjamielellä-blogissa oltiin innostuneempia Kansalliskirjaston myyräpeleistä kuin minä täällä.
Kuopion luonnontieteellisen museon blogissa Mari Wikholm mieti verkkonäyttelyn olemusta.
Blogissa Treasure Island oli viime kesänä käyty Raatteen vartiomuseolla. Kirjoittaja opiskelee harrastuksenaan arkeologiaa ja toteaa
Oikeastaan vasta nyt kuluneen puolen vuoden sisällä olen käsittänyt kuinka hieno mahdollisuus meillä on täällä Suomessa tutkia kivikautta. Tämä tietysti johtuu takapajuisuudestamme, sillä uudet tuulet tulevat tänne aina myöhässä. Historia ei taida tuntea montakaan uutta asiaa, joka olisi syntynyt Suomessa ja levinnyt siitä globaaliksi ilmiöksi. Mutta tuo kivikausi, se on meillä niin suuri juttu sen takia, että se on pisimpään jatkunut kehityksen taso joka meillä on täällä ollut. Onhan se tietysti näin myös muualla maailmassa, mutta kun muualla siirryttiin metalleihin, meillä paukutettiin vielä kiviä.Jane kertoi
Olen alkanut rakentamaan omaa sukupuutani, ja tämä on tosi mielenkiintoista! Olen saanut rakennettua vasta äitini äidin sukuhaaran noin puoliväliin ja pää on täynnä kysymyksiä. Haluan tietää ammatteja, kuolinsyitä, tarinoita, elinikiä, parisuhteita, kaikkea. Aivan kuin lukisi jotain jännittävää kirjaa tietäen, että vielä on monta osaa jäljellä.Petriina puolestaan totesi
Mistähän tämäkin villitys oikein tuli? Ehkä sitä vain haluaa selvittää omat juurensa, mistä oikein on tehty.
Ehkä itsekin ensi syksynä jatkan kieliopintoja, sillä sukututkimus ei sittenkään taida olla mun juttuni. Mielenkiintoni ja kärsivällisyyteni eivät riitä vanhojen rippi- ym. kirjojen tutkimiseen. Mutta kurssilla olen oppinut, miten ja mistä erilaisia tietoja voi hakea jos mielenkiinto vaikka myöhemmin heräisi. Tällä hetkellä olen enempi kiinnostunut vielä elossa olevista ihmisistä kuin manan majoille menneistä kaukaisista sukulaisista. Olen siis mieluummin tarinoitsija kuin tutkija. Nyky-yhteiskunnassa tutkijoita riittää muutenkin joka lähtöön, mistä ihmeestä niille kaikille riittää tutkittavaa?
Suomen esihistoriallisista väkimääristä
Dick Harrison on työllistävä mies. Pari viikkoa vatvoin hänen Magma-höpötystään ja nyt kun hän aloitti uudelleen historiabloginsa, herätti kiinnostuksen Suomen esihistorialliseen väestömäärään. Se kävi mielessä jokin aika sitten (liittyen savutupiin), mutta kun verkosta ei löytynyt nopeasti mitään, unohtui.
Tällä kertaa lähdin kirjastoon ja toiseenkin. Aloitin tuttavan vinkistä Suomen historian kartastosta (2007) ja sen lähdeviitteen perusteella löytyi Suomen väestö (1994). (Molemmat osoittautuivat laajemminkin kiinnostaviksi. Historian kartastosta olin nähnyt ennen julkaisua pari karttaa, joita en arvostanut datavisualisointina, enkä ollut vaivautunut tutustumaan. Eilisen vilaisun perusteella opuksen pariin pitää palata, siinä oli onnistuneitakin karttoja.)
Kirjoista selvisi, että arviot pyyntitalouden aikaisesta väestöstä perustuvat ympäristön kantokykyyn. Karkeana arviona muutama tuhat henkeä, enintään 5000-10000. Esihistoriallisen ajan lopun (1100-luku) kiinteän asutuksen alue voidaan arvioida kalmistolöytöjen perusteella. Tiedetään väestötilaston ansiosta kuinka paljon väkeä samalla alueella oli 1700-luvun puolivälissä (~150000), mistä on revitty summittaiseksi yläarvioksi 50000 henkeä ruotsalaisten saapuessa rannoillemme. Ottaen huomioon laskelman karkeuden ei ole syytä huolehtia kiinteän asutuksen ulkopuolella eläneiden määrästä?
Ainoa verkon anti aiheeseen löytyi etälukion sivulta, josta kopsattu ylle. Taulukolle, jossa on alueittain talot 1300-luvun puolivälissä ja 1550-luvulla, annetaan lähdeviite, mutta se ei aukea lähdeluettelosta. Tsot, tsot. Ainoa tuntemani päättelyperiaate talojen määrälle ennen 1500-luvulla alkavaa verokirjanpitoa on suomalaisen ja ruotsalaisen oikeuden kylien erottelu. Mutta jälkimmäiset syntyivät jo 1200-luvulta lähtien, joten mistä on saatu 1300-luvun puoliväli?
Talojen muuttaminen ihmisiksi on taas arpapeliä. Historian kartastossa oli käytetty alueittain erilaisia kertoimia, nopeasti laskettuna jotain seiskan tienoilla olevaa. Harrison blogissaan kertoo viidellä.
Jollei jostain löydy Henkan surmavirren versiota, jossa innostuttu esittelemään kääntyneiden määrää, ei tämä taida tästä suuremmin tarkentua.
Tällä kertaa lähdin kirjastoon ja toiseenkin. Aloitin tuttavan vinkistä Suomen historian kartastosta (2007) ja sen lähdeviitteen perusteella löytyi Suomen väestö (1994). (Molemmat osoittautuivat laajemminkin kiinnostaviksi. Historian kartastosta olin nähnyt ennen julkaisua pari karttaa, joita en arvostanut datavisualisointina, enkä ollut vaivautunut tutustumaan. Eilisen vilaisun perusteella opuksen pariin pitää palata, siinä oli onnistuneitakin karttoja.)
Kirjoista selvisi, että arviot pyyntitalouden aikaisesta väestöstä perustuvat ympäristön kantokykyyn. Karkeana arviona muutama tuhat henkeä, enintään 5000-10000. Esihistoriallisen ajan lopun (1100-luku) kiinteän asutuksen alue voidaan arvioida kalmistolöytöjen perusteella. Tiedetään väestötilaston ansiosta kuinka paljon väkeä samalla alueella oli 1700-luvun puolivälissä (~150000), mistä on revitty summittaiseksi yläarvioksi 50000 henkeä ruotsalaisten saapuessa rannoillemme. Ottaen huomioon laskelman karkeuden ei ole syytä huolehtia kiinteän asutuksen ulkopuolella eläneiden määrästä?
Ainoa verkon anti aiheeseen löytyi etälukion sivulta, josta kopsattu ylle. Taulukolle, jossa on alueittain talot 1300-luvun puolivälissä ja 1550-luvulla, annetaan lähdeviite, mutta se ei aukea lähdeluettelosta. Tsot, tsot. Ainoa tuntemani päättelyperiaate talojen määrälle ennen 1500-luvulla alkavaa verokirjanpitoa on suomalaisen ja ruotsalaisen oikeuden kylien erottelu. Mutta jälkimmäiset syntyivät jo 1200-luvulta lähtien, joten mistä on saatu 1300-luvun puoliväli?
Talojen muuttaminen ihmisiksi on taas arpapeliä. Historian kartastossa oli käytetty alueittain erilaisia kertoimia, nopeasti laskettuna jotain seiskan tienoilla olevaa. Harrison blogissaan kertoo viidellä.
Jollei jostain löydy Henkan surmavirren versiota, jossa innostuttu esittelemään kääntyneiden määrää, ei tämä taida tästä suuremmin tarkentua.