lauantai 25. syyskuuta 2010

Kokemäeltä Amerikkaan, osa 64

Bostonin satamaan 30.5.1912 tullut Arabic-laiva toi mukanaan Kokemäeltä lähteneet nuoret naiset, 20-vuotiaan Hilja Rajala, jonka äiti Emma asui Vallilan kylässä, ja 19-vuotiaan Fanny Laaksosen, joka jätti äitinsä Hannan myöskin Vallilaan. Molemmat ilmoittivat vastaanottajakseen Fannyn veljen Kallen, joka asui Massachusettsin Fitchburgissa.

Kalle Heikki Laaksonen (s. 27.1.1886 Kokemäki) oli tullut Amerikkaan 1.6.1909 ja asettui jo samana vuonna Fitchburghiin. Hän oli mahdollisesti jo tullessaan naimisissa, sillä vuoden 1910 väestönlaskennassa Kallen ilmoitetaan olleen avioliitossaan Roosan (s. 22.10.1888) kanssa jo kaksi vuotta. Vuoden 1920 väestönlaskennassa perheessä on poika Wilho (s. 19.1.1911).

Kalle otti Yhdysvaltojen kansalaisuuden vuonna 1920 ja 16.3.1921 koko perheelle otettiin passi Suomen matkaa varten. Siitä alla oleva potretti.

Vuoteen 1930 mennessä koko perhe oli takaisin Fitchburgissa, mutta Wilho tulee joltain matkalta New Yorkin satamaan 6.10.1933. Isä Kalle kirjattiin 1942 kutsuntakorttiin ja tuli raumasta lähteneellä Orionilla New Yorkiin 3.5.1951. Hän kuoli syyskuussa 1961. Sanomalehdessä Fitchburg Sentinel julkaistuissa muistosanoissa todettiin hänen ajaneen kaupungin puhdistuslaitoksen rekkaa 34 vuotta, jääden eläkkeelle vuonna 1951. Suremaan jäi vaimo Walma M. o.s. Paananen aik. Salo Laaksonen, poika Wilho, kaksi lastenlasta ja sisko Fanny, joka oli palannut Suomeen.

Wilho juhli vaimonsa kanssa hopeahääpäiväänsä avoimin ovin 5.9.1965 (ilmoitus sanomalehdessä Fitchburg Sentinel 3.9.1965). Joulukuussa 1939 vietetyissä suomalaisnimisen parin häissä Wilho oli ollut bestmaninä ja tuleva vaimonsa Bertha Nisula kaasona (Fitchburg Sentinel 23.12.1939). Wilho ehti harrastamaan keilailujoukkueen kapteenina (Fitchburg Sentinel 1.5.1941) ennen pojan syntymää (Fitchburg Sentinel 5.10.1943). Donald-poika, joka oli liittynyt ilmavoimiin, meni kihloihin (Fitchburg Sentinel 8.3.1969).

Wilho Laaksonen kuoli 18.9.1998 ja vaimonsa Bertha 1.4.2005. (Berthan isän sisko Emmi Nisula esiintyi eräässä aikaisemmassa osassa.)

Lähteet:
Ancestry.com. Boston Passenger Lists, 1820-1943
Ancestry.com. 1910 United States Federal Census (Year: 1910; Census Place: Fitchburg Ward 2, Worcester, Massachusetts; Roll T624_628; Page: 1B; Enumeration District: 1728; Image: 141.)
Ancestry.com. U.S. Passport Applications, 1795-1925
Ancestry.com. World War I Draft Registration Cards, 1917-1918 (Registration Location: Worcester County, Massachusetts; Roll 1685149; Draft Board: 0.)
Ancestry.com. 1920 United States Federal Census (Year: 1920;Census Place: Fitchburg Ward 4, Worcester, Massachusetts; Roll T625_746; Page: 3B; Enumeration District: 56; Image: 394.)
Ancestry.com. 1930 United States Federal Census (Year: 1930; Census Place: Fitchburg, Worcester, Massachusetts; Roll 963; Page: 10B; Enumeration District: 175; Image: 148.0.)
Ancestry.com. New York Passenger Lists, 1820-1957 (Year: 1933; Microfilm serial: T715; Microfilm roll: T715_5401; Line: 23; .)
Ancestry.com. Historical newspapers. (Fitchburg Sentinel (Fitchburg, Massachusetts) >1962>September>14)
Ancestry.com. U.S. World War II Draft Registration Cards, 1942 (Roll MIUSA1939B_082538; Local board: Worcester , Massachusetts.)
Ancestry.com. New York Passenger Lists, 1820-1957 (Year: 1951; Microfilm serial: T715; Microfilm roll: T715_7976; Line: 2; .)
Ancestry.com. Massachusetts Death Index, 1970-2003
Ancestry.com. Social Security Death Index (Number: 018-01-6527;Issue State: Massachusetts;Issue Date: Before 1951)

Menoa Helsingin yössä 1660

Lainattuna Kokkola-lehdestä 21.05.1902:

"Useinkin tapahtui, että katuvartija yövaelluksillaan antoi houkutella itsensä johonkin ravintolaan oluen tai paloviinan ääressä hetkiseksi unohtaakseen vaivaloisen virantoimituksen. Jos isäntä ei ollut vierasvarainen tai oli sitä liiaksi, tuli useinkin seuraukseksi aimo tappelu. Eräänä yönä klo 1 menivät Juho Kristerinpoika, Kristian Skräddare, Sibbo Matts ja Erik Antinpoika Gammal, jotka silloin olivat vahdissa, Konalan Heikin luo juomaan lasin olutta. Kun he hetkisen olivat istuneet ja olut alkoi heissä vaikuttaa, otti Matti kynttilän ja valaisi sillä Erikin nenää sanoen: "Katsokaas, miten naapurimme on punainen!" Silloin Kristian sanoi: "Mitä varten asetat kynttilän hänen nenänsä alle; jos se tapahtuisi minulle löisin sinua päähän kynttilänhaarukalla".

Erik tästä kiivastui ja Juho tahtoi saada hänet vaikenemaan ja antoi hänelle korvapuustin. Silloin he joutuivat kovaan otteluun. Vihdoin sai Erik Juhon kaadetuksi maahan ja lyödyksi häntä kasvoihin, jotta hän tuli sekä mustelmiin että veriin. Isäntä erotti heidät, jonka jälkeen Juho ja Matti lähtivät tiehensä, mutta Erik jäi vielä paikalle. Mutta porstuassa kääntyi Juho takaisin, tuli kamariin, paljasti miekkansa ja löi pöydän luona istuvaa Erikiä parilla iskulla, toisen päähän, toisen nenään. Erik syöksyi ylös ja juoksi miekan alatse ja onnistui vihdoin Heikin avulla saamaan Juhon ulos. (Raastuvan pöytäkirjan mukaan toukokuun 5 p:ltä 1660)."

perjantai 24. syyskuuta 2010

Kolmas luento takana

HY AY Hhs 110 Historiantutkimuksen johdantokurssi, syksy 2010

Haastattelin eilisellä luentotauolla takanani istuneet tyttelit. Heidän mukaansa sisältö oli kiinnostavaa, mutta olisi kiva, jos luennoitsija menisi asiaan. Sukupolvilla on eroa: minä puolestani toivoin, että hän oli pysynyt asiassa sinne satunnaisesti päädyttyään. Mutta kolmen luennon jälkeen on selvää, ettei luennoitsija puhu siitä mitä hän aikoo puhua eikä siitä mistä hän sanoo puhuvansa.

Jos olisin viitsinyt keskeyttää luennoitsijan ajatusten virran, olisin pyytänyt perustelemaan pariin kertaan toistetun väitteen antiikin historian vähäisistä lähteistä. Verrattuna mihin? Indus-virran kulttuureihin, joista ei ole edes hautalöytöjä? Suomen 300-lukuun, 900-lukuun, 1400-lukuun? Vai "varsinaisiin" historiallisen ajan kulttuureihin?

Mielenkiintoisin kerrottu anekdootti oli se, että luennoitsija oli lukenut Iliasta ja/tai Odysseiaa 5- ja 3-vuotiaille lapsilleen. Henkilökohtaisesti olisin soittanut Mannerheimin lastensuojeluliittoon (kuten lapsena usein uhkasin tehdä, mutten koskaan soittanut), mutta 5-vuotias oli kuunnellut oikeasti ja pystynyt seuraamaan juonta. Ellei kyseessä ollut erikoisyksilö, tämä sanoo jotain mielenkiintoista lukutaidottoman ihmisen omaksumiskyvystä.

Se, että antiikin patsaat olivat omana aikanaan värikkäästi maalattuja, ei varmaankaan ollut uutta tietoa kenellekään salissa. Väri vei ajatukseni 1500-luvun alun vaatteisiin, joita tutkiskelin äskettäin Olof Ångermania silmällä pitäen. Miehet pukeutuivat tuolloin värikkäästi, mitä oli haastavaa uskoa todeksi. Onkohan valokuvien musta/valko -> väri -muutoksen syytä, että kaikki ennen 1950-lukua näyttää mielessäni harmaalta?

1600-luvusta luettu

Raisa Maria Toivon väitöskirja Witchcraft and gender in early modern society oli pitkällisen lukemisen kohteena, kirja taisi olla lainassa puoli vuotta ennen palautusta. Teksti viittasi paikoittain feminismin ja teologian teorioihin, joista minulla ei ollut tietoa, mutta oleellinen tuli kyllä ymmärrettyä. Toivottavasti oikein.

Toivo oli analysoinut parin ulvilalaisen perheen kautta 1600-luvun yhteiskuntaa. Mitä ihmiset arvostivat, minkälaista ihmistä arvostettiin. Ei yllättävästi: hyvää ja taitavaa työntekijää. Leikinlasku oli OK, mutta omasta työosuudesta laistaminen ei. Ihmiseen, joka hoiti velvollisuutensa, voitiin luottaa ja luottamuksella oli oma arvonsa. Joka, muun maineen ohella, heijastui yksilöstä perhekuntaan.

Kerta toisensa jälkeen päähäni pitää paukuttaa, että tuon ajan yhteiskunnassa muutos ja pyrkiminen ei ollut arvo. Jumala antoi ja Jumala otti.

Mikä ei puolestaan tarkoita sitä etteikö asioita voi avittaa haluamaansa suuntaan. Kirjan oikeustapauksista mielestäni järkyttävin oli se, jossa (minun ymmärrykseni mukaan) äiti pakotti 13-vuotiaan tyttärensä ('twingat sjn dotter med rijs') raiskattavaksi, niin että taloon saataisiin isäntä. Siis se raiskaaja. (s. 54, 185-186)

Hyvä uutinen on, että oikeus kutsui tätä prostituutioksi ja oli sitä mieltä, että tyttöä oli väärin kohdeltu. Hänet ja raiskauksesta syytetty vihittiin avioliittoon (vasta) vuotta myöhemmin.

(Toivon väitöskirjaan viittasin jo aiemmin teksteissä Historiallinen analogia (1/2) [14.4.2010], Kyläsaarella [22.4.2010] ja Pietniemestä ja Tuorsniemestä [26.4.2010] eli kirja taisi olla lainassa huhtikuun alusta asti. Kaksi jälkimmäistä sukututkijan apropoo-meininkiä, omaa huvitteluani, jonka hauskuus ei tekstistä varsinaisesti avaudu.)

torstai 23. syyskuuta 2010

Valitusta kirjahyllystä

Tiedotteen mukaan "Kansalliskirjasto kokeili digitointi- ja konservointikeskuksensa 20-vuotisjuhlan kunniaksi, miltä sähköinen kirjahylly voisi näyttää. "

Näyttää visuaaliselta, liikkuvalta. Kuullostaa rapisevalta. Ei tarjoa kuin murto-osan digitoiduista kirjoista. Eikä esittelemistään kirjoista kovin paljoa tietoa. Ei sisällä linkkejä olemassa oleviin pdf-tiedostoihin eikä minnekään muualle (lukuunottamatta Kansalliskirjaston etusivua). Ei edes Pelasta Kirja -hankkeen sivulle, jossa työhön voisi lahjoittaa lisää rahaa... Aika paljon hukattuja mahdollisuuksia.

Eli tämä kirjahylly oli yksi niistä harvoista, jotka eivät minua ole miellyttäneet.

Mutta tiedotteen lukeminen ei mennyt hukkaan vaan vahvisti muistikuvan, että käynnissä on Tuomas Heikkilän tutkimushanke, jossa aiheena maamme varhaisimman kirjallisen kulttuurin synty, kehitys ja vaikutukset. Jostain syystä tämä ei tullut avoimen yliopiston johdantokurssin luennoitsijan mieleen kun hän mietiskeli ääneen Suomen varhaisinta kirjallista historiaa.

Virtuaalisen kirjahyllyn lisäksi tiedotteessa on linkki verkkonäyttelyyn Aarteita keskiajalta, joka esittelee Heikkilän tutkimia pergamenttifragmentteja.

Aksel Fredrik Granfelt

Sarjassa Kuvia miehistä, joista en ole koskaan kuullut vaikka olivat joskus merkittäviä: Aksel Fredrik Granfelt

Turun lehti julkaisi Granfeltin kuvan 12.3.1892 muistokirjoituksen yhteydessä. Edesmennyt oli syntynyt Ryttylän talossa Hausjärvellä 26.4.1815, vanhempinaan ylijahtimestari August Fredrik Granfelt ja Magdalena Elisabet af Enehjelm. Hän toimi dogmatiikan ja siveysopin professorina 1854-1875 ja julkaisi omana aikanaan merkittäviä teologisia teoksia.

Miehen aatelinen suku on esitelty Wikipediassa ja Kansallisbiografiassa, joten mitäs uutta tähän keksisi... no, vaikka verkkomateriaalilinkitystä yliopistoteemalla:

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Istuin taas luennolla

HY AY Hhs 110 Historiantutkimuksen johdantokurssi, syksy 2010

Eilen meni jo paljon paremmin kuin ekalla istunnolla. Onnistuin Villa Lante -hehkutuksen ja kääpiökanin raatojen joukosta kokoamaan kaksi sivua ihan säällisiä muistiinpanoja. En ole laisinkaan vakuuttunut siitä, että tämä on tehokkain tapa opiskella, mutta onpahan kokemus.

"Opin", että historiantutkimus on päättymätön prosessi, jossa informaation jalostuu tarkemmaksi ja paremmaksi, kun aikaisempaa tietoa hyödynnetään ja sen puutteita ja virheitä paikataan. Pyrkimys on kuitenkin uuden tiedon löytämiseen ja se saavutuksena hyvän tutkimuksen kriteeri. Tieteellisyys kiteytyy lähteiden luotettavuuden objektiiviseen arviointiin ja lähdeviitteiden käyttöön.

Tutkimuksen lähtöpiste on kysymyksen asettelu ("on lukijaystävällistä muotoilla tutkimuskysymys"), aikaisemman tutkimuksen esittely olennaista ja lähteiden tulkinnalla saadaan aikaan menneisyyden kuvaus/rekonstruktio. (Eli mikään tekemistäni kirjoituksistani ei täytä hyvän tutkimuksen kriteereitä, sillä en ole koskaan aloittanut aikaisemman tutkimuksen esittelyllä enkä eksplisiittisesti kirjoittanut tutkimuskysymystä, joka on useimmiten ollut muotoa "paljonko tästä asiasta löytyy tietoa ja pystynkö kirjoittamaan siitä loogisen kokonaisuuden?".)

Luennosta mieleen jääneitä kysymyksiä: Onko pro gradu tosiaan opiskelijan ensimmäinen tutkielma - luulin, että nykyään tehdään kandidaatintutkielma? Onko modernin historiantutkimuksen tuntomerkkinä Ranken "wie es eigentlich gewesen ist" vai nimenomaan siitä luopuminen? Vai onko se sitten jo postmodernia? (Olisi pitänyt tehdä paremmat muistiinpanot kesälukemistosta.)

Luennoitsija paljasti, ettei ollut koskaan (?) lukenut sitaatin ympäröivää tekstiä. Hänellä ja muilla halukkailla on siihen nykyään melko vaivattomasti mahdollisuus, sillä kirja Geschichte der romanischen und germanischen Völker von 1495 bis 1535 (1824) löytyy digitoituna Google Booksista. Ei tarvitse kuin osata lukea fraktuuraa ja ymmärtää saksaa, niin a vot. Leike alla kyseiseltä sivulta vi, jossa näköjään myös asiaa lähderyhmistä, joista eilisellä luennollakin lähes puhuttiin.

Portti ja palovakuutuskonttori

Kontaktihenkilö Arkistolaitokselta tiedotti minulle kesällä, että Porttiin on alettu syöttämään enemmälti sisältöä. Lueskelin tuolloin tekstejä ja annoin kylmiltään kommentteja, mutta nyt oli aika tehdä käytännön testi, johon valikoituu itselleni lähteenä outo, mutta monia kiinnostava Suomen palovakuutuskonttori.

Portti-tekstin alkupuoli antaa kerrassaan asiallisesti perustiedot. On rajavuodet ja jopa kiinteistöjen määrä, joka ei nostata ylisuuria odotuksia hakijalle. Harvat ja valitut ovat ne, jotka täältä rakennuskuvauksen löytävät ja toivottavasti osaavat sitä sitä enemmän arvostaa.

Ohjataan aloittamaan haku Vakasta, joka kuullostaa järkevältä sillä "Yksittäisestä selvityksestä on tietokantaan merkitty yleensä rakennuksen korttelin numero, osoite ja omistaja." Eli nimelläkin hakeminen voi tuottaa tuloksen. Kunhan kirjoitusasu stemmaa.

Ennen nimihakua opastetaan paikkakuntahaku. Kokeilin, mutta ennenkuin ehdin kovin pitkälle klikkailla, hyppäsin digitaaliarkistoon ja tein saman paikkakuntahaun siellä. Joutui klikkailemaan pari sivua, että pääsi oikeaan asiaan, mutta sitten oli kaikki asiakirjat esillä... Uups, niin siellä Vakassa olisi siis näkynyt niitä asiakirjakohtaisia tunnisteita eikä tarvitse selailla umpimähkään.

Eli takaisin Vakkaan ja esimerkiksi Ulvilan alta 1820 löytyy "Koiviston perintöratsutila. Omistaja Nils Gripenberg." sekä linkki digitaaliarkistoon, jossa on seitsemän kuvaa kyseisestä kohteesta. Ei paha, mutta helposti voisi kuvitella esitystavan, jossa paikkakunnan kohteet voisi silmäillä yhdeltä ruudulta ilman lukuisia klikkauksia.

Digitaaliarkiston puolella silmäni ehti jo harhailemaan ja aloin katselemaan läpi lainahakemuksia samasta arkistoyksiköstä. Niissä ei ole erityisen paljon tietoa, eikä allekirjoittajien nimiä ole tarkoituksenmukaista Vakan puolelle kirjata. Perusmallista, josta esimerkki alla, ei selviä kuin päivämäärä ja velkasumma. Tarvittaisiin lisätietoa elämäntilanteesta tms. ennenkuin tästä on varsinaisesti iloa. (Jollei sitten keräile nimikirjoituksia.) Läpilukaisulla huomasin tosin myös hakemuksen, jossa pyydettiin velka-aikaan pidennystä sairauden vuoksi.

Allekirjoittaja Lars von Platen lienee sama mies kuin vuoden 1840 Uuden-Kaarlepyyn postimestari.

Eli sain digitaaliarkistosta enemmän irti lukemalla Portin annin, mutta nautin edelleen eniten harhailusta ja harhaosumista.

Portti-tekstit eivät ole kiveenhakattuja. Jos kokee, että ne eivät kerro kaikkea tarvittavaa tai tietää itse jotain paremmin, niin kaikkien etua palvelee spostin lähetys etusivun yläreunasta löytyvään osoitteeseen.

Kulttuurihistoriasta

"Vuonna 1844 hän totesi, ettei kansojen arkisesta elämästä ja askareista ole historiankirjoissa kirjoitettu. Tämän vuoksi hän esitteli ilolla esimerkkejä uudenlaisesta historiankirjoituksesta, jossa yhteiskuntaa tarkasteltiin laajemmasta näkökulmasta kuin vain hovien ja armeijoiden tasolla."
Lainaus on Heli Rantalan artikkelista Kulttuurin juurilla: kulttuurin käsite varhaisessa suomalaiskeskustelussa tuoreesta kokoelmasta Kulttuurihistoriallinen katse. Lainauksen "hän" on Johan Vilhelm Snellman, jonka ajattelusta tiedän häpeällisen vähän. Mutta näkemyksemme historiankirjoituksen oleellisista kohteista näyttävät olevan samoja.

Rantalan artikkelin lainaus Snellmanin tekstistä (suomennettuna) historiantutkijan aihekentästä:
"Kysymys on kansojen tietämisestä ja toimintatavasta, niiden yhteiskunta- ja perhe-elämässä vallitsevista tavoista. Historiantutkijalle ne ilmenevät kansojen uskonnollisissa menoissa ja tunnustuksessa, kaikessa yhteiskunnallisessa lainsäädännössä, opetuslaitoksessa, elinkeinoissa, kunnallislaitoksessa, kielessä, kansanrunoudessa, ajatelmissa sekä juhliin, perhe-elämään ja työtapoihin liittyvissä perinteissä."
(Poimintoja Snellmanin kirjoituksista löytyy Archive.org-digitoinneista. Kootut teokset ovat myös verkossa.)

Mutta valitettavasti tuota artikkelikokoelmaa, samoin kuin muita kesän aikana selaamiani vastaavia turkulaisia tuotteita, lukiessani päätä alkoi pakottaa käsitteiden keskellä. Kulttuurihistoria voi sanana kuullostaa käytännönläheiseltä, mutta kyllä siitä on tehty (tarkoituksellisesti?) perin hankalaa. Todistaakseni tämän (lopullisesti?) ilmoittauduin Turun yliopiston verkossa suoritettaviin kulttuurihistorian opintoihin. Alkoivat tällä viikolla ja ensimmäiseksi luettavat tekstit juuri sitä itseään (tosin kevyemmästä päästä, olemmehan vasta johdannossa):
"Kulttuurihistoria on pohjimmiltaan suhteiden tarkastelua. Oppiaine tutkii niitä tapoja, joilla menneisyyden ihmiset olivat vuorovaikutuksessa toisiinsa ja yhteisöönsä, miten he tätä vuorovaikutusta merkityksellistivät, miten se heille ilmeni ja millaisia muutoksia näissä merkityksellistymisen tavoissa on tapahtunut." (Hannu Salmi: Johdatus kulttuurihistoriaan)
Merkityksellistyminen? Seuraavassa kappaleessa jo "syvärakenteellisia merkityssuhteita". Hieman myöhemmin lainataan Keijo Virtasen tekstistä:
"kokonaisvaltaisuus on avaintermi ja lähtökohta kulttuurihistorian metodologialle, kun tavoitteena on yksityisen sekä kollektiivisen integroiminen sekä tutkimuskohteena että -tapana, kulttuurin tuotteiden erilaiset funktiot "kuluttajien" kannalta tai tutkimuskohteen ajallinen pituus."
Ans kattoo, jääkö tämä opiskeluyritys yhteen viikkoon.

maanantai 20. syyskuuta 2010

Päivä Siuntiossa

Männä viikolla tuli FB:n kautta tarjous Muinaismatkojen Siuntion retkestä. Tartuin täkyyn ja sain totta vieköön rahalleni vastinetta. Olin nimittäin ainoa osallistuja suurimman osan lauantaita ja sain täten yksityiskuljetuksen ja -opastuksen, johon sisältyi mahdollisuus asiakkaan roolissa papattaa läpiä päähäni niin paljon kuin ehdin. Aivan loistava päivä.

Myös sisällöltään. Ensimmäiseksi noustiin kirkon läheiselle Skällbergetille, jonka päällä on vallitusrakenteita ja paikka on todennäköisesti toiminut vartiovuorena. Luonnonmuodot pystysuorine kallioineen viittasivat samaan käyttöön:
Sitten toiselle mäelle, Krejansberget, jossa katsastimme kolme pronssikautista röykkiötä ja katselimme maisemia:

Suitian kartanorakennuksen pihapiirissä oli outoja kaivauksia, joiden tarkoitusta en pystynyt arvaamaan. Ruohoittuneesta alueesta en saanut edustavaa kuvaa, joten en voi valitettavasti lähteä täällä arvoitusleikkiä leikkimään. Oikeaksi vastaukseksi paljastui, että kaivannot olivat 1700-luvun linnoituksen pienoismalli.

Suitian päärakennus on pohjaltaan 1500-luvulta, mutta rakennettu noin sata vuotta sitten uudelleen tavalla, joka soti esteettistä tajuani vastaan, joten en tarjoa siitäkään kuvaa.

Kartanon vieressä oli taas yksi mäki, Ekeberga, jonka päällä oli röykkiöhauta. Sillä oli joku ovela ajoitus ja hieno luokitus, mutta minulla pyöri ajatuksissa vaan "tää on ihan samanlainen kuin se yksi röykkiö Länsi-Uudenmaan retkellä". Oli samanoloinen, oli tie maisemassa samalla tavalla ja vastapäisillä kukkuloilla löytöjä. Kotona löytyi selitys: se oli se sama paikka. Eli minua voisi viedä tästä maailman tappiin samaan keskiaikaiseen kirkkoon ja samalle röykkiölle enkä huomaisi yhtään mitään muuta kuin että on aika samanoloinen paikka kuin viimekin kerralla.

Olen tosin (melko) varma siitä, etten aiemmin ollut käynyt Siuntion kirkossa. Siellä oli niskaa särkevän paljon maalauksia holveissa, kastemalja vuodelta 1550, jolloin pidettiin sopivana kaivertaa lahjoittajan nimi isoilla tikkukirjaimilla näkyville, ja osia vuonna 1625 lahjoitetusta saarnatuolista, jossa olivat esillä lahjoittajien nimet ja vaakunat. Kyllähän tuollainen sponssaus urheiluareenoille käy, mutta kirkkosaliin?
Käväisimme kääntymässä Siuntion kylpylällä, jonka ansiokas alku on Miina Sillanpään palvelijataryhdistyksen lepopaikkana. Alkuperäinen puuhuvila on kylpylään vievän tien vierellä.

Viimeinen kohde oli Sjundbyn linna. Upea ulkoa ja sisältä. Tunnelma aidosti historiallinen. Linna on ollut käräjäpaikkana eikä ole kaukaa haettua kuvitella sen palvelleen samaa tarkoitusta myös 1500-luvulla. Joten ei tuottanut vaikeuksia sijoittaa Raaseporin vouti Olof Ångermania kävelemään alakertaan, kellariin ja ympäröivään maastoon.
Esine on keinuhevonen ja linnassa, jossa asutaan, tuollainen sopii juhlasaliinkin. Salin katto oli päällystetty Ruotsinsalmen taistelussa olleen (venäläisen?) laivan purjekankaalla. Loistava kierrätysidea!

Linnan läheltä löytyi paikallisen oppaan ohjeistuksella bonuskohde, 1400-luvun alussa palanut katolinen kappeli. Kirkonlattian hahmotus ei silmilläni sujunut, mutta ristin sentään näin.

Kaukaa viisasta tekstiä

E. G. Palmén kirjoitti Valvojassa 1884 sanasen tulevaisuuden historiantutkimuksen hyväksi. Mies oli oikealla asialla!

Palmén aloitti paperiteknologialla:
Tunnemme erään tositapauksen. Muudan suomentaja oli sattunut jättämään käsikirjoituksen pöydällensä, lähteissään kesäksi maalle. Syksyllä hän sai tehdä osa työstään uudestaan; kirjoitusta ei voitu lukea, - niin vaaleaksi se oli käynyt, missä vain oli ollut päivänpaisteessa. Eikä paperi ole läkkiä parempi: oltuansa muutamia kuukausia ilmassa, käypi moni laji niin hauraaksi, että se käsissä murenee, puhumattakaan siitä, että alkuperäinen kaunis valkoinen väri helposti katoaa. Oljet ja puuhiomojen tuotteet eivät ole läheskään niin kestävää ainesta kuin lumput yksistään; kloori ja muut vaalennukseen käytetyt mukavat keinot ovat nekin kovin vähän luotettavia apulaisia. Epäilemättä tulevat viimeisten vuosikymmenien asiakirjat tekemään vastaisille polville paljon harmia sen kautta, ett'ei niitä enää voi käyttää, kun sitä vastoin verokirjat Kustaa Vaasan ajoilta yhä vielä vuosisatojen perästä ovat yhtä hyvät ja vanhvat kuin meidänkin päivinämme.
Varsinaisena kirjoituksen aiheena oli sanomalehtien säilytys ja säilyvyys.
Lyhyesti esitettynä on nykyinen asian laita seuraava. Omassa maassa on Suomen yleisöllä ja tutkijoilla paraassa tapauksessa käytettävänä pari, enimmiten yksi kappale nykyajan sanomalehdistä, joskus ei ainoatakaan ihan täydellistä. Nuo korvaamattomat kappaleet ovat paperin heikkouden kautta jätetyt hävitykselle alttiiksi, puhumatta siitä, että yksinäinen kappale helposti voipi tapaturman kautta kadota. Ja nämä samat painotuotteet ovat kuitenkin se kuvastin, joka paraiten kuvailee nykyajan elämää kaikkine harrastuksineen; niissä nykyinen polvi seisoo ikäänkuin arkipuvussaan jälkimaailman edessä; ne ovat tärkein lähde sille, joka tahtoo tämän ajan historiaa kirjoittaa.
Sanomalehdet saatiin onneksi kerättyä talteen (lukuunottamatta erästä tiettyä lisälehteä, jota kaipailen) ja ovat tänään niin ammattilaisten kuin harrastajienkin käytettävissä muodossa, josta Palmén tuskin osasi haaveilla. Paljon huonomminkin olisi voinut olla.

Teemaa sivuten, amerikkalaisessa Slate-lehdessä metsästettiin ajatuksen "News is a first rough-draft of history" alkuperää. Päätyivät 1940-luvulle.

Mutta onko internetin sisältö tulevaisuuden historian ainesta? Vaasan Uuden Kulttuurin Yhdistyksen blogissa todetaan:
Nykyaikana homma menee kuin Vartiaisen biisissä: kerran nettiin laitettua ei saa ikinä pois. Eikö niin? Historiantutkimus on tulevaisuudessa leppoisaa googlettelua, kun kaikki uutiset ovat hakukoneessa hienosti indeksoituna.

Väärin. Kun nuori musiikkifriikki toteaa, ettei hänestä tullutkaan rock-kuvaajaa tai keikka-arvostelijaa, kaikki hänen tuottamansa sisältö katoaa Blogspotista tai Flickristä parilla klikkauksella. Tai kun aikakauslehti uudistaa kotisivunsa, vanhaa sisältöä ei vaivauduta siirtämään uuteen järjestelmään. Kuolleisiin linkkeihin ja puuttuviin kuviin törmää heti yrittäessään etsiä jotakin yli viisi vuotta sitten tapahtunutta juttua.

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Poimittua

Oikealla oleva kukan kuva poimittu kirjasta Bilder ur Nordens Flora.

Otto Aura on näköjään meikäläisen kaltainen kirjan lukija. Hänen käsissään oli Heikki Ylikankaan Romahtaako rintama?
Mielenkiintoista on esimerkiksi ihmeellinen huojuminen lähteiden merkitsemisessä, sota-arkistoon viittaukset ovat osaltaan muotoa tulonumero ja mapin numero, esimerkisi kuvitteellinen T 20054/9. Siihen mappiin kun mahtuu varmaan lähemmäs puolen tuhatta liuskaa, niin etsi nyt noilla koordinaateilla. Ja sitten jotkut viittaukset on merkitty hyvin tarkasti, järjestimet, dokumentin numero ja aihekin kertoen.
Lähdeviitteet ovat oleellinen osa lukukokemusta! Aura oli kirjoittanut blogissaan myös Helsingistä vuonna 1918 ja graduaiheen valinnasta.

Illusioita-blogin Kirsimaria oli lukenut Merete Mazzarellan kirjan Ei kaipuuta, ei surua. Päivä Zacharias Topeliuksen elämässä. Itsekin yritin lukea (ruotsiksi vai suomeksi?), mutta jäi selailuksi.

Eva Ahl-Waris kirjoitti på svenska Anna Wessmanin väitöstilaisuuden tunnelmista. (Rautakauden hautaustapoja käsittelevän väitöskirjan tiivistelmä löytyy Doriasta)

Salme Kotivuori puffasi Kirsti Ellilän uutuutta, jossa tuodaan esiin Turun linnan historiaa.

Kirjamielellä-blogissa luettu Enni Mustosen Nimettömät. (Kestäisiköhän uusluvun?)

Katleena Kortesuo löysi Helsingin vanhan kirkon hautausmaalta mietittävää.

Arto Hautala esitteli Matti Nykäsen sukujuuria. Suureksi helpotuksekseni jutussa ei ollut mitään tuttua.

Lisa Sounio etsi vauhtia uuteen romaaniin Anna Kortelaisen kirjasta Eri Kivaa! - Onerva ja kaupungin naiset ja Teemu Keskisarjan Serlachius-historiasta:
Ehkä sijoitan seuraavaan kirjaani kesäturkkirouvan, joka osaa nauttia elämästä puhkein rinnoin pantterikorut uimapuvun olkapäällä kimaltaen muiden katsoessa ihmetellen vierestä. Yhtä paratiisilinnun värikästä ja persoonallista rouvaa totinen nykykirjallisuus kaipaa. Rouvan siskoksi voisin sijoittaa jonkun kalpean dosentin Helsingin yliopistosta tai Suomen kuvalehden väriä pelkäävän kolumnistin.

Onnistuneita kirjeitä

Kirjoitus- ja historianesitysoppaita tavatessa on muutamaan kertaan tullut esiin dialogi tai jopa "dialogi tutkimuskohteen kanssa". En tiedä olinko sovellukseen ennen törmännyt ennen kuin tartuin Tuure Vierroksen kirjaan Samum. Joka oli lukukokemuksena onnistunut.

Ja rakenteeltaan 7 kirjettä, osoitettuna G. A. Wallinille, jonka elämää ja personaa tekstillä tutkittiin tai esitettiin. Ripauksen teennäinen ratkaisu, mutta samantapaisen reflektoinnin esittäminen muuten olisi ollut monologi ja toisella tavalla teennäiseltä kuullostava.

En tiedä kuinka unohtunut Wallin oli vuonna 1983, mutta viime vuosina hän on tullut minua vastaan vähän joka kulman takana. Ensimmäistä kertaa muotokuvassaan, jonka nähdessäni en tiennyt miehestä mitään. Sittemmin kertyneeseen faktaan Vierros antoi hyvän lisän avaamalla Walliinin personaa ja persoonallisuutta aikalaisten muistojen ja sanojen kautta.

Lyhyt kirja, suosittelen lämpimästi.

Wallinin kuva oikealla on Mehiläinen-lehden tammikuun numerosta vuonna 1860.