Ilmestynyt: Museoasian harrastaja Atle Salmi

Kalmistopiiriin kirjoittamassani munaisesinekerääjien henkilökuvasarjassa kolmas osa käsittelee Lahteen lopulta asettunutta Atle Salmea. Tekstiä kirjoittaessani selvittelin myös Atlen Nikolai-veljen elämää ja kirjoitin hänen työtoveristaan blogitekstin Kansallismuseon vahtimestari Kuittinen.

Vihannin juhannusyö 1867

Toinen ote Kotoa ja kaukaa -lehdessä kesäkuussa 1917 julkaistusta artikkelista Suven toivo 50 vuotta sitten. Muistelma juhannuksesta v. 1867 :

Juhannusyötä sitten valvottiin. Juostiin leskisillä, kierrettiin rinkiä, pojat löivät linnapalloa. Me tyttöset kävimme sitomassa onnenlankoja rukiiseen, joka jo oli siksi kasvanut, että hyvin kävi jo sitominen. Tähkälle se ei vielä ollut kerennyt. — Virvokkeina oli kahvia ja teetä. Syötiin voileipiä ja tehtiin sitten kävelyretki Helporin kankaalle tai kedolle. Siitä oli Vihannissa sellainen hokema: »lyödäänkö vetoa? pannaan kyynärä Helporin ketoa!» — Kun palasimme kävelyretkeltä, alkoi jo olla auringonnousun aika. Mielestämme se vasta aivan äsken oli kadonnut punaisena metsän taa ja nytkö se jo nousee? — Vihanti on alaista maata, ei mäen nyppylää kirkon lähettyvillä juuri ensinkään. Mistä ihmeestä oikein näkisi auringon nousun? Mennään vinttikamariin, siihen toiseen, jossa kesällä nukutaan ja talvisin on kylmillä — ehdotti muuan joukosta. Ei mennä, isä ja äiti häiriytyy, sanoi vanhin veli. Pojat kiipesivät pirtin katolle, rae tyttöset kellarin katonharjalle ja auringon kultaiset kirkkaat juhannussäteet näkyivät riemuisina siihenkin. Luonto oli kuin vasta luotu, niin puhdas ja toivoa uhkuva. Käki kukkui, leivo alkoi livertää, kotivarpusetkin sirkuttivat. Oli mitä ihanin juhannusaamu. 

Kun muut ihmiset jo alkoivat nousta aamuaskareilleen ja karjanhoitaja jo kolisteli lypsinastioita, silloin me vasta vähäksi ajaksi kömmimme vintille lyhyttä unta ottamaan, sillä juhannuspäivänä piti kaikkien taas olla kirkossa. Se oli isän tahto ja käsky eikä sitä laiminlyöty, jos ei olisi meitä nuoria kaikesti kirkkoon haluttanutkaan. 

Kyökkipalvelija oli yönsä viettänyt kyökissä pitäen huolta makean juuston keitosta. Senhän täytyi kiehua, kunnes kävi punertavaksi tai ruskeankeltaiseksi ja sokerin-imeläksi. — Se oli niillä seuduilla ainainen juhannusherkku. Moni sentään sai nyt olla ilman ja syödä särpimeksi »mustan lehmän maitoa» (vettä kaivosta), kun rehunpuutteessa olivat karjanantimet kuivuneet eivätkä juhannukseksi vielä kerenneet uudelleen herua maitoonsa takaisin. 

Vihannissa 19.6.1867

Kotoa ja kaukaa -lehdessä kesäkuussa 1917 julkaistu artikkeli Suven toivo 50 vuotta sitten. Muistelma juhannuksesta v. 1867 on varustettu nimimerkillä Pappilan tytär. Vihanti oli 1860-luvun nälkävuosien aikaan kappeli, jonka pappilaa isännöi Reinhold Helander. Tyttäriään olivat Anna (s. 1848), Elina Elisabeth (s. 1853) ja Sofia Eunika (s. 1858), jotka kaikki olivat elossa vuonna 1917. Yksi heistä aloitti muistelmansa näin:

Pieni kuihtunut koirankuminan lehti, jonka poimin ja panin säilöön Raamattuni lehtien väliin 19 p. kesäkuuta 1867, oli siellä vielä tallessa ja puhuu minulle valtavaa muistojen kieltä. Kun voisinkin selkein sanoin siirtää nuo muistot paperille, olisi se ehkä sekä hauskaa että opettavaista nuoremmalle sukupolvelle, joka vain kuin jonakin surullisena tarinana on kuullut kerrottavan tuosta maamme ja kansamme kärsiniysrikkaasta 60-luvusta. 

Poimin tuon lehden, kuten sanoin, 19 p. kesäkuuta 1867 Vihannin pappilassa ruispellon pientareelta. Lumi vielä peitti aitovieret, rukiinlaiho loisti kellastuneelta kulolta ja näytti perin uupuneelta. Yökylmät ja yhtämittaiset pohjoistuulet, pitkällinen kuivuus ja alhainen lämpötila olivat sen kuihduttaneet ja elinvoiman melkein tyystin tyrehdyttäneet. Ohra oli vielä tuskin ollenkaan itänyt. Perunat eivät olleet taimella ensinkään. Epätoivo täytti ihmisten mielet. Kotieläimet kärsivät rehunpuutetta ja pappilan läheisessä Aho-nimisessä talossa nääntyi kolme lehmää nälkään. Hätärehuna oli syötetty vanhoja katto-olkia, jäkäliä, koivunritvoja, puunkuoria y. m. Mutta uupumus tuli ja eläimiä hävisi. Vanhat ihmiset sanoivat huolestuen: »tänä keväänä on kotieläimillä nälkä, ensi keväänä on ihmisillä sama kohtalo.» — Ja se toteutui. 

Mutta juhannusmuistelmiahan aijoin piirrellä ja sotkeuduinkin tolalta pois tuohon synkänväriseen juhannusviikon alkuun. Niin, 19 päivänä kesäkuuta 1867oli tuo kellastunut lehti poimittu. Murretulla pelkomielellä sen lehtien väliin sievästi laittelin. Panin Raamattuni muitten kirjain alle, että lehti sileänä kuivaisi, ja siinä se on säilynyt nuo pitkät vuosikymmenet ja puhunut sanatonta, surunvoittoista kieltään ajasta sellaisesta, jota nuorempi sukupolvi ei ole nähnyi, ja Luoja varjelkoon näkemästä! 

Mutta juhannus se oli mitä ihanin. Juuri 19 päivän illalla alkoi ilma muuttua. Tuuli kääntyi, saatiin virkistävää sadetta ja sitten kohosi lämpö siihen määrään, että lämpömittari näytti 30 astetta ja samaa lämpötilaa kesti monta vuorokautta, melkein viikon päivät sekä yöllä että päivällä. Tuskin voivat arvata muut kuin ne, jotka ovat Lapissa kesäntulon nähneet, mitä ihmeitä tuo herttainen lämpö vähässä ajassa sai aikaan. 

Huoneenani oli minulla sisarteni kanssa vinttikamari, jossa akkuna oli puutarhaan päin. Työnäni oli kankaiden kudonta aina keväällä ja kevätkesällä. Helskyttelin silloinkin kangasta ja kangaspuut olivat akkunanpielessä, niin että puolaa muuttaessa oli tapanani katsoa puutarhaan. Pitkät viikot olin huoaten odotellut, milloin lehdet alkaisivat puhjeta puihin puutarhan pientareella. Se vielä niin mieltä kiusasi, kun aina vain kuuli epätoivoisella äänellä sanottavan: »kyllä nyt tulee surkea juhannus.» »Ihminen päättää ja Jumala säätää» sanotaan, ja niin kävi silloinkin. — Jo seuraavana päivänä, aina kun puolaa muuttaessa silmäsin puita, niin lehti puhkesi tavattoman kiireesti, se kasvoi aivan silmissä, kuten sanotaan. 

En tahtonut enää viihtyä kangaspuissa. Oli niin ihanaa tuolla ulkona, mutta äiti oli pannut määräksi, että kangas oli saatava loppuun ennen juhannusta. Kangaspuut oli saatava pois kamarista ja se siistittävä oikein kesäkuntoon. Sitä nopeammin lensi sukkula ja rannut seurasivat toisiaan. Siskot eivät tahtoneet ehtiä saada puolia tarpeeksi. Tukki jo kirjavana kuumotti, mutta malttia kysyi sen loppuun kutominen, ja ilo oli mitä suurin kun vihdoin sain saksilla tutkaimet poikki raksuttaa ja viedä vaatepakan äidille. — »Kiitos nyt lapsi kulta» sanoi äiti hymysuin. »Taisi sinulle jo hikihelniet kiireessäsi otsalle kohota, nyt kun on niin herttaisen lämmin ilma. Kesäkin on saapunut. Oletko nähnyt, miten kaikki on edistynyt puutarhassa. Ajattele, että herneetkin sai jo kepittää ennen juhannusta. Jumala on kaikkivoipa. Ei hän meitä hylkää. Ehkäpä kaikki vielä korjautuu ja viljakin kerkeää joutua.» Niin silloin ihanalla, lyhyellä lämpöajalla toivottiin — mutta toivo petti. — Siitä tuli surun lapsi siitä kesästä, niinkuin kaikki tiedämme. — 

Kansallismuseon naapurustosta (7/7): Lönnrothin pellon huviloiden omistajat

Käyttämilläni lähteillä ei selvinnyt kuka omisti minkäkin huvilan eikä varmuudella se, milloin rakennuskanta laajeni Turun tien varresta lännemmäksi. Sinne sijoitetun kansakoulun rakennus ajoittuu vuoteen 1885, joten samaan aikaan on voinut nousta muitakin taloja. Kuitenkin vasta 1890-luvun alun henkikirjoissa ja osoitekalenterissa "Lönnrotin pelto" tai Pikku Fjälldal on jaettu kolmeksi villaksi, joiden rakennukset omistivat työnjohtaja G. A. Henelius, leskirouva Ch. Mast ja leskirouva E. Utkin. Muutos liittynee Fjälldalin alueen vuokrauksesta vuonna 1891 tehtyihin tarkennuksiin.

US 3.3.1896

Charlotta Mastin (s. 1819) aviomies muurarinkisälli Karl Johan Mast osti Fjälldalista huvilan lokakuussa 1891, mutta ei muuttanut sinne (KA. U129:1409; U144:1967). Hän kuoli 78-vuotiaana 18.4.1893 (Hbl 18.4.1893). Pariskunta oli lapseton, joten huvila jäi leskelleen, joka muutti Fjälldaliin. Vain kolme vuotta myöhemmin kirjoitettiin Charlotan kuolinilmoitus, jossa häntä kutsutaan isännöitsijän leskeksi. 

Charlotta Mastin perukirjaan merkittiin Fjälldalin huvilan arvoksi 2000 markkaa (~12700 nykyeuroa). Mastilla oli säästöpankissa kaksi kertaa suurempi summa eikä mitään velkoja. Perillisiään olivat sisarensa ja aviomiehen sisarusten lapset. Huvila tuli Axel Mauritz Mastin alaikäisten lasten osaksi, mutta he eivät muuttaneet Fjälldaliin.

Sekä Mastin että Heneliuksen huvila olivat olemassa vuonna 1928.

*

Gustaf  Adolf Henelius (s. 1847?) oli kotoisin Turusta, jossa hän vei vihille Anna Emilia Hägglundin (ÅU 8.1.1875). He muuttivat Helsinkiin, jossa G. A. Henelius oli vuodesta 1885 alkaen työnjohtaja J. E. Cronvallin asfalttihuopatehtaalla (Nya Pressen 13.7.1895). Perhe asui vielä vuonna 1891 Taipale 6:ssa, mutta Fjälldalissa vuodesta 1892, huvila rakennuksen ostamisen jälkeen. 

Sieltä lähti Anna Emilian ruumissaatto kesällä 1904 (Hbl 2.7.1904). Perukirjaansa (HRA 13577) asuinrakennuksen arvoksi merkittiin 400 markkaa (~2200 nykyeuroa).

Kun Gustaf Adolf Henelius kuoli vuonna 1919, osoitteekseen ilmoitettiin Museokatu 12 (HKA kortisto). Huvilansa oli siis aiemmassa osassa käsitellyn koulurakennuksen vieressä. Leskensä ja poikansa ilmoittivat saman osoitteen ainakin vielä 1937 eli todennäköisesti kyseessä oli vuoden 1934 valokuviin tallentunut rakennus.  

*

HKM

Helsingin painetuista kunnalliskertomuksista näkyy, että puutarhurin leski Eulampia Utkin vuokrasi kaupungilta Fjälldalin pellon vuosittaisilla sopimuksilla vuodesta 1892 ainakin vuoteen 1905, jolloin työväenkasarmit purettiin. On mahdollista tai jopa todennäköistä, että hän oli pellon alivuokraajana aiempina vuosinakin. Vuokraus oli saattanut alkaa jo aviomiehen eläessä ja Ulrik Grönstrandin hakiessa uutta viljelijää sanomalehti-ilmoituksin vuonna 1863.

Harry Halénin kokoamasta matrikkelista Venäläisperäinen kauppiaskunta Suomessa : 1808-1917 (Unholan aitta 42. 2015) selviää, että Eulampian aviomies Aleksander Ivanovitš Utkin (s. 1832) oli kotoisin Jaroslavin kuvernementin Rostovin kihlakunnasta, kuten monet Suomessa vihanneksia viljelleet venäläiset (esimerkiksi Ivan Matrosoff). Pikku-uutisessa elokuussa 1864 toiminut venäläinen puutarhamestari Utkin viittaa siihen, etä Aleksander asui jo kaupungissa (HD 2.8.1864). Ilmoitus puolestaan paljastaa, että Alexander Utkin asui (arvatenkin perheineen) Iso Robertinkatu 3:ssa syksyllä 1873 (Hbl 6.8.1873). Hän kuoli 14.4.1877.

Kun henkirahan maksusta vapautettuja venäläisiä alettiin merkitä henkikirjoihin, Fjälldalissa asuneiden joukosta tulee esiin puutarhurimestarinleski Anna Utkin (s. 1840), jonka poika Petter (s. 1866), tytär Anna (s. 1862) ja kolme alaikäistä lasta vastaavat Halénin Aleksanderille kokoamaa lapsilistaa (U96:958 (1883); U99a:913 (1884)) . Iät eivät muuttuneet kun seuraavina vuosina perheen pään etunimi (tai etunimen paikalla ollut nimi) kirjoitettiin erilaisina Geolanpopal-variaationa, joilla ilmeisesti tavoiteltiin etunimeä Eulampia (esim. U102:1060 (1885); U119:1234 (1890)). 

Vasta henkikirjassa 1891 leskeä kutsutaan selvemmin Eulampiaksi. Taloudessaan oli tuolloin Petter-poika, Elisabet (s. 1870), joka menisi naimisiin seuraavana vuonna, sekä yksi alaikäinen poika eli ilmeisesti Alexander (s. 1877), joka oli syntynyt isänsä kuoleman jälkeen. Eulampia Utkinilla oli myös yksi renki: Konstantin Stjukrin (s. 1865). 

Petter, Ivan (s. 1874) ja Alexander olivat seuraavina vuosikymmeninä henkikirjoissa ja osoitekalentereissa välillä töissä kodin ulkopuolella, välillä puutarharenkejä ja välillä puutarhamestareita. Halénin mukaan Petter eli Pjotr solmi 22.5.1895 avioliiton Maria Ivanovnan (s. 1871) kanssa. Ivan oli poikamies vielä vuoden 1905 henkikirjoituksessa, mutta meni pian tämän jälkeen naimisiin Jevdokia Pavlovnan (s. 11.10.1885) kanssa. 

Muistitietoa Fjälldalista juttuun "Gammalt och nytt kring Svenska arbetrinstitutet" (Hbl 8.2.1957) kirjannut Viktor E. Pettersson muisti nimenomaan Ivan Utkinin kaalin, sipulin ja vihannesten viljelijänä. Mutta kun kodin purun aika koitti keväällä 1911, äitinsä ilmoitettiin edelleen huvilan omistajaksi.

US 25.5.1911

Vuosina 1915 Itäisen Viertotien 25:ssä asui työmiehen leski Evlamnija Petrovna Utkin (s. 1849)(U343:5145 (1916), osoitekalenterit). Syntymävuosi oli aiemminkin heitellyt, joten kyseessä on puutarhurin leski, joka pääsi vanhoilla päivillään asumaan kivitaloon (As. oy Tasanko). Sen ilmoitti pari vutta osoitteekseen myös sotamiehen vaimo Evdokija Utkin ja konttoristi Ivan Utkin. Perheen perinteitä piti vielä vuonna 1917 yllä Alexander, joka ilmoitti osoitekalenteriin ammatikseen puutarhuri. Suomen itsenäistyttyä perheenjäsenistä ei löydy tietoja.

Kansallismuseon naapurustosta (6/7): Koulurakennuksia

Kaupunginarkistossa säilytetyistä maistraatin rakennuspiirustuksista ylle leikattu päiväämätön asemapiirrustus yhdessä vielä epämääräisemmän piirroksen kanssa tarjoavat parhaimmat varmistella valokuvien puurakennuksia paikannuksia.

Fjälldalin pohjoisrajan mutkan kohdalla suurimmassa "asuinrakennuksessa" on kirjaus olemassaolosta vielä vuonna 1934. Tämä tarkoittanee, että piirros on tehty tuolloin, sillä kyseinen koulukäytössä ollut rakennus purettiin vasta vuonna 1957. 

US 7.2.1957

HS 19.10.1930

Samalle paikalle on olemassa rakennuspiirustukset koululle vuodelta 1885. Hankkeen tausta on siinä, että kauppias A. F. Böckerman tarjoutui rakentamaan kansakoulua varten erillisen rakennuksen, jossa olisi kaksi luokkasalia ja vahtimestarin asunto, kunhan kansakouluista vastaavat sitoutuisivat ainakin viiden vuoden vuokraukseen (Finland 5.2.1885). Kun Böckerman teki konkurssin, rakennusta tarjottiin kaupungille ostettavaksi. (Hbl 22.4.1893)

Tulkintaa vaikeuttaa inan se, että myös pienempää puurakennusta, jolla oli selvä selvä katuosoite: Dagmarinkatu 3, kutsutaan Tunturilaakson kansakouluksi. Se purettiin vuonna 1930.

Branderin valokuva (yllä) vuodelta 1908 on Kaupunginmuseon mukaan otettu Aurorankatu 9:stä länsiluoteeseen. Vasemmalla olevan rakennusryhmän lähikuvan Kaupunginmuseo on paikantanut Nervanderinkadulle. Siitä oikealle pilkottaa asfalttihuopatehdas, jonka arvioin sijaitsevan nykyisen Tunturikadun mutkan kohdalla. Etualalla on sitten pieni koulurakennus ja isompi oikeassa reunassa. Onko kuvauslinja niin vino, että pikkukoulu on piirroksen eteläinen rakennus? 

Branderin toisessa otoksessa vuodelta 1908 näkyy, että pikkukoulun puolella isomman rakennuksen julkisivussa on epäsymmetrisesti neljä ikkunaa. Taustalla on (todennäköisesti) Tångin kauppa eli kuva on otettu kohti itää. Branderin kuvassa Tångin kaupasta puolestaan näkyy koulurakennuksen itäsivu, jossa on kuusi symmetristä ikkunaa, sekä pohjoispuolella pieni rakennus, jossa on viistokattoinen osa.

Molemmat rakennukset ovat lähes samassa asennossa Kansallismuseon tornista vuonna 1927 otetussa kuvassa (alla) ja ovat tunnistettavissa myös vuonna 1934 otetusta kuvasta. Tuolloin Sakari Pälsi on myös ottanut lähikuvan pienemmästä rakennuksesta tästä samasta suunnasta, mutta maan pinnalta.

Sakari Pälsin Dagmarinkadun puolelta vuonna 1934 ottamassa kuvassa näkyy tutut epäsymmetriset neljä ikkunaa. (Pikkukoulua on näistä kuvista turha hakea, sillä se oli purettu 1930.)

Pälsi on myös mennyt pihalle talojen väliin. Pienemmän rakennuksen pääty jää kasvillisuuden peittoon, mutta erotettavissa on tarpeeksi detaljeja vahvistamaan se että siitä otettiin valokuva melkein samasta kulmasta vuonna 1922 ja keväällä 1930. 

Kansallismuseon naapurustosta (5/7): Asfalttihuopatehdas

Kun Fjälldaliin tulivat edellisessä osassa esitellyt leipuri ja kauppias, siellä alkoi myös asfalttihuovan tuotanto. Syksyllä 1878 päivättyihin tuotantorakennuksen piirustuksiin ei liity saman tekijän signeeraamaa asemapiirustusta, mutta vuonna 1891 vuokrasopimuksia pohdittaessa alue merkittiin yllä näkyvään karttaan suunnikkaana. Paloarka laitos oli noin 250-300 metrin päässä satojen ihmisten asunnoista. Nykyään paikalla on Tunturikadun mutka.

Yrityksen perusti Turussa vuonna 1848 tehtailijan pojaksi syntynyt Johan Edward Cronvall. Hän kävi kotikaupungissaan teknisen reaalikoulun ja kouluttautui myös Hannoverin kauppakoulussa. Asfalttihuopatehdas, joka oli sivuliike Turun vastaavalle, ei ollut ainoa yrityksensä, mutta Cronvallilla oli myös aikaa ja intoa osallistua kaupunginhallintoon. (Tekniska föreningens i Finland förhandlingar 4/1897) Hän kuoli vain 48-vuotiaana ja yritystensä omistus siirtyi Emilia-leskelleen, joka luovutti johdon palkatulle toimitusjohtajalle (HRA 11406; Suomen paperi- ja puutavaralehti 1/1929)

KA. Helsinki Ic* 146/- -
Kartta Helsingin kaupungin äänestysalueista valtiopäiväedustajia varten (1906).

 

Tehdas pilkottaa Signe Branderin otoksessa vuodelta 1908.

Samat savupiiput Kansallismuseon tornista Branderin otoksessa 1908. 

HS 30.4.1911

Fjälldalin asfalttihuopatehdas jatkoi tuotantoaan tulematta suurempaan julkisuuteen ennen kuin keskellä päivää 29.4.1911 tehdas paloi. Lainaus Uuden Suomettaren valokuvin varustetusta raportista seuraavana päivänä:

.. Fjälldalista, Töölössä, nousta sankka savu ja merkit palotornissa osottivat että sielläpäin paraikaa oli tulipalo. Täyttä lentoa ajavain palokuntalaisten ajoneuvojen mukana lähti suuret joukot keskikaupungilla kävelyllä olevaa kansaa katsomaan tulipaloa, joka tarjosikin valtavan näyn, tulen uhriksi kun oli joutunut puurakennukseen sijoitettu asfalttitehdas ja sen vieressä olevat tervavarastot.

Asfalttitehtaan päärakennus, joka oli laudoista rakennettu, sisälsi työsalin, jossa oli suuri 10—12 tynnyriä vetävä tervankeittopata, sekä pari varastohuonetta, puolivalmiin ja valmiin kattohuovan säilyttämistä varten.

Miten tulipalo alkoi, ei toistaiseksi voida varmuudella sanoa, mutta mikäli paikalla olleet työmiehet arvelivat, pääsi tuli valloilleen yllämainitusta tervapadasta. Tuli oli päässyt padassa niin äkkiä suureen liekkiin, että työmiehet töintuskin pääsivät pakenemaan pois. Ohut laudoista rakennettu työhuone luhistui pian kokoon ja tuli tarttui seinän vieressä ulkopuolella oleviin kivihiilitervatynnyreihin, joita siinä vieretysten lienee ollut toista sataa. Kun liekki pääsi niihin käsiksi ja ne paloivat kokonaan — nousi paikalta juhlallinen savupatsas. 

Sammuttamisyritys näytti turhalta, joten palokunnan ensimäisenä tehtävänä oli suojella lähellä olevia muita varastorakennuksia, joista yhdessä m. m. säilytettiin pikiä. Siinä onnistuttiinkin ja puolisentoista tunnin työn jälkeen oli tulen valta tyystin voitettu. Paikalla törrötti yksinäisenä vain tehtaan savupiippu ja muutamia palaneita puita. Kivihiiliterva juoksi virtoina korkealla paikalla olevan tehtaan lähettyviltä joka puolelle ympärille. 

Tehdas, joka kuului osakeyhtiö J. E. Cronvallille oli vakuutettu Phoenixissa 49,500 mk:sta. Tehdas on perustettu v. 1878, eikä se ole ennen joutunut tulenvaaralle alttiiksi. Onni tehtaalle oli se, ettei se vielä ollut ehtinyt vastaanottaa tämänkeväisiä raaka-ainetilauksia. Varastohuoneet sen sijaan olivat täynnä valmiita tuotteita. 

Tulipaloa oli kertynyt läheisiltä kunnailta katselemaan suuret joukot yleisöä. Paitsi poliisia, ylläpiti järjestystä paikalle saapunut ratsastava kasakkaosasto. Vahingot nousevat kaikkiaan noin 25,000-30,000 mk:aan.

Kansallismuseon naapurustosta (4/7): Leipuri ja kauppias

Vuonna 1877 päivättyjen rakennuspiirustusten jälkeen Fjälldaliin ilmaantuu osoitekalenteriin Johan Tallgrenille uusia naapureita: leipurimestari Johan Gabriel Andstén ja kauppias Adolf Fredrik Böckerman. Henkikirjassa 1878 (U82:1913) on työväenkasarmeista erotettuna Villan Fjelldal, jonka omistajaksi on merkitty kauppias A. F. Böckerman, jolla on apulaisena R. C. Tång. Vuokralaisena on "Bagarefabrikör" J. G. Andstén. 

Kaupunginarkiston hieman hämärä kartta antaa ymmärtää, että työväenkasarmit rakennettiin vuonna 1862, mikä ei pidä paikkaansa. Kasarmien ja Tallgrenin asuinrakennuksen välissä olevien rakennusten 1877-merkinnät voivat myös heittää, mutta liittynevät uusiin ihmisiin. Lähempänä Tallgrenin asuinrakennusta on huomattavasti pienempi asuinrakennus, johon kuuluu kivinen sauna. Sen taka- eli länsipuolella on iso liiteri ja pieni pakaritupa. Välimaastoon jää pienehkö asuinrakennus. 

Vuonna 1889 Andsténin leipomo sanottiin olleen vastapäätä Karamzinin  huvilan puistoon vievää porttia (Lördagsqvällen 9.3.1889) eli joko Tallgrenin rakennuttamassa kaksikerroksisessa päärakennuksessa tai sen vieressä. Tämä vastaa Vicke Petterssonin muistikuvaa Andsténin leipomon ja putiikin sijainnista "Kampinkallioiden juurella". Leipomon toiminta päättyi, kun 60-vuotias leipurimestari J. G. Andsténin kuoli 17.2.1898. Ruumissaattonsa lähti Tunturilaaksosta eli ilmeisesti hän asui leipomon yhteydessä. Johan Gabriel Andsténin perukirjassa (HRA 11488) ei ole mitään kirjausta kiinteistöstä.

Ulkopuolisille omistussuhteet eivät aina olleet selvät: "handl. Böckermans butik, fabrikör Andsténs villa" (Hbl 16.5.1876, 20.10.1877), "handelsman Böckermans villa utanför Esbo tull" (Hbl 26.7.1877), "i öfra våningen af Böckermans villa" (Hbl 30.4.1878), "Hr Andsténs villa, efter anmälan i Handlanden A. F. Böckermans derofvanför belägna salubod" (HD 20.11.1878). Osoitekalenteriin 1879 Böckerman ilmoitti alakseen vähittäis- ja siirtomaatavarakaupan eli hän pyöritti kauppaliikettä.

Vuoden 1885 osoitekalenterissa eroteltiin Fjälldalin rakennukset kolmeen ryhmään. A:n ja C:n ("Lilla Fjelldal" eller "Lönnrots åker") omistivat ex-fanjunkkari Johan Tallgren yhtiökumppaneineen ja A. F. Böckerman B:n. Seuraavan vuoden henkikirjassa (U105:1121-1135) Fjelldal viittaa työväenkasarmeihin ja Lilla Fjelldalin alla on sekä Tallgrenin omistama osa, jossa on vuokralaisena m. m. puutarhurinleski Gevlanpol Utkin, että erikseen Böckermanin osa, jossa olivat vuokralaisena leipurimestari Andstén ja kauppias Richard Tång. Tässä vaiheessa Tallgren ja Böckerman henkikirjoitettiin toisaalla.

Kolmiosaisuus esiintyy myös komiteamietinnön kartassa 1891, kun pohdittiin vuokrasopimusten jatkoa. Osa a käsitti tässä yhteydessä "Tallgrenin" omistamat työväenkasarmit, b:ssä oli Böckermanille kuulunut rakennus ja c:ssä oli sekä Böckermanille että Tallgrenille kuuluneita rakennuksia.

Neljä vuotta myöhemmin osoitekalenterin listauksessa Fjälldal oli jaettu vain kahteen osaan ja Lilla Fjälldal kuului Böckermanille. Vuosien 1890 ja 1891 osoitekalenterissa työväenasunnot kuuluivat Johan Tallgrenin konkurssipesälle, Henrik-veljelleen ynnä muille osakkaille ja A. F. Böckermanin osuus Fjälldalista määriteltiin huvilaksi. Tallgrenin konkurssipesästä kuitenkin tarjottiin huutokauppaan "en fjärdedel af den stora villan" ja "hälften af tvåvåningsvillan närmare staden" (Finland 1.10.1891)

Ehkä juuri Tallgrenin konkurssipesästä tehtyjen kauppojen johdosta vuoden osoitekalenterissa Fjälldalissa on kasarmien ohella kolme villaa, joiden omistajina ovat huonekalutehtailija K. K. Sylvander, kauppias R. C. Tång ja A. F. Böckermanin konkurssipesä. Viimeksimainittu päätyi Sylvanderille, joka vuosisadan lopulla tunnettiin "melkein koko" Fjälldalin vuokraajana  

Tång teki pian myös konkurssin, mutta jatkoi kauppiaana niin kauan kuin puurakennuksia alueella oli. Kauppansa on työväenkasarmien ohella Fjälldalin kuvatuin puurakennus. Kohteiden välissä ei näy muita rakennuksia, joten lienee 1877-merkinnällä varustettu yksinäinen puurakennus, jonka Böckerman aiemmin omisti.