4. kuukausi jatko-opiskelijana

Huhtikuun pläni oli käännellä ja väännellä kokoon saatuja Posttidningarin kotimaan uutisia yrittäen irroittaa niistä jotain muutakin kuin kuvailua. Peruskoulutukseni ja työkokemukseni puski vahvasti esiin eli luokittelin ja laskin innokkaasti. (Siis tein sisällönanalyysiä.) Kerta toisensa jälkeen huomasin, että mutuilu siitä, että jotain piirrettä tai seikkaa oli "jokaisessa" jutussa tai ainakin joka toisessa, osoittautui enemmän tai vähemmän vääräksi. Vain laskemalla tietää. Kunhan luokittelu on onnistunut ja dokumentoitu...

Löytyi muutosta ajassa ja kontekstejakin, vaikka kirjastoihin ei päässyt. Kävi tavallaan hyvä tuuri, että kuun aktiviteetit peruuntuivat ja sain nauttia työn imusta. Nautinto ei tietenkään tarkoita, että helpon tuntuisesti syntyneessä tekstissä olisi muuta kuin p*skaa, mutta ainakin sitä on. Yksi pelkotilani tähän proggikseen kun liittyy siihen, että en ole koskaan tehnyt väikkärin mittaista käsistä.

Aivan kaikki ei (tietenkään) mennyt putkeen. Oli haasteita 1700-luvun opinnäytteiden attribuoinnissa. Ja mokasin paikannimien normalisoinnin teknisen ratkaisun täysin. Mutta onneksi tapahtui nyt tällä pienemmällä rivimäärällä eikä sillä isommalla, jota piakkoin pitäisi alkaa keräämään. Palaan aiheeseen kun olen löytänyt järkevämmän tavan toimia.

Ja mitä muuta. Kuu alkoi hienosti kun opinahjon laitoksen FB-sivulla jaettiin aprillipäivän blogipostaukseni saatteella, jossa minut esiteltiin laitoksen tohtorikoulutettavana. Siis ihan oli niinkuin en laskisi yliopiston tasoa ja mainetta? En muuten ole vieläkään totutellut muuhun titteliin kuin tuohon otsikon jatko-opiskelijaan. Opinahjon laitoksen tutkijayhdistys suosii väitöstutkijaa tai väitöskirjatutkijaa, jotka molemmat kuullostavat väitöskirjojen tutkijoilta, ja opinahjon hallinto käyttää (toisinaan) tohtorikoulutettavaa, joka kuullostaa toimenpiteiden kohteelta. Jos minusta yritettäisiin tehdä objektia, ovet paukkuisivat varsin railakkaasti, joten onneksi virallisen liturgiankin mukaan jatko-opiskelijoita kannustetaan omatoimisuuteen.

Minkä takia sain m.m. kokosin ajankuluksi virtuaalikonffan. Edelleen omatoimisesti (ja erittäin onnekkaasti) bongasin Twitteristä verkon yli pidettävän työpajan historiantutkimuksesta ja digitoituiduista sanomalehdistä. Ilmoittauduin oitis ja lähdin sitten kauppaan ostamaan ekaa uutta tietokonetta seitsemään vuoteen. Investointi ei ollut ollenkaan huono idea, sillä videoyhteyksien ohella laitteella saa edattua pilvessä olevia tiedostoja ilman sekunttien jumituksia ja tiedoston uudelleenlatauksia parin minuutin välein. Tehnee ihmeitä tehokkuudelleni. Jos onnistun unohtamaan, että ohjelmavalikossa on pasianssivalikoima.

Niin ja työpajastakin oli iloa samoin kuin sen kanssa päällekkäin Suomessa pidetystä seminaarisessiosta, jossa puhuttiin myös sanomalehdistä ja historiantutkimuksesta. Virtuaalisestikaan ei valitettavasti ehdi kahteen paikkaan yhtä aikaa.