1. kuukausi jatko-opiskelijana

Otto Auran väitöstilaisuuden jälkeen hiljentyneen blogin esimerkkiä noudattaen (tai idean kopioiden, ihan miten asian näkee) olen päättänyt tehdä jatko-opinnoista/väitöskirjan tekemisestä kuukausirapsat. Olen kirjoittanut omaan käyttööni päivämerkintöjä, jotka on (varmaan) hyvä käydä säännöllisesti läpi ja samalla saan blogiin sisältöä niille, joita tämä puoli elämästäni kiinnostaa.

Kuukaden ehdoton tähtihetki oli kun arvostamani Ihan Oikea Historiantutkija purskahti nauruun kuultuaan ryhtymisestäni jatko-opiskelijaksi. Rehellisyys ja autenttisuus oli virkistävä poikkeus kuukausien hymistelyyn ja muisto piristänee pitkään.

Tai toivottavasti ainakin tämän viikon perjantaihin, jolloin tutkimussuunnitelmani käsitellään Tohtoriseminaarissa. Tällaista tilaisuutta en ole eläissäni kokenut, sillä korkeakouluopinnoissani seminaarit olivat ihan muuta kuin oman tutkimuksen esittelyä/käsittelyä. Ja vuosien varrella on tullut nähtyä varsin monenlaisia seminaareja, joten onneksi oli paikallisia tuttuja, joilta tarkistaa perusasiat käytännöistä.

Seminaarista kuulin lokakuun lopussa, mutta priorisoin opinto-oikeuteni ehtona olevia suoritteita ja aloitin hakemukseen tekemäni räpellyksen laajennuksen ja fiksailun vasta joulukuun puolella. Nyt lokia selatessani huomaan heinäkuussa todenneeni "Ja ehkä kandeis kirjoitella tästä “extended” versio ajatusten selventämiseksi", mutta miksi tehdä asioita järkevästi, kun ne voi tehdä vaikeamman kautta. Teemasta jatkaen päivitin FB:hen 3.1.2020, että “Tutkimussuunnitelman rakenne näyttäisi (!) olevan koossa. Asiasisällössä kylläkin muutamia (k)ammottavia aukkoja.” Mutta samana päivänä pääsin katsomaan tuttujen vastaavia papereita edelliseltä vuodelta ja ne olivat sekä lyhyempiä että yksinkertaisempia. Hetken mietittyäni totesin, että tehty mikä tehty.

Tai eihän se siinä vaiheessa ollut tehty, vaan hain ja luin lisää kirjallisuutta ja hinkkasin. Täydellisen kyllästyksen iskettyä kokeilin puolitoista päivää sanomalehtiaineiston läpikäyntiä ja eikös alkanut taas kirjoittaminen kutsua. En ole sitten Ångermanin voudintilien jälkeen kohdannut vastaavaa massaa ja vaikka sanomalehdet ovat i-ha-ni-a (varsinkin verrattuna voudintileihin, joista pidän kuitenkin myös varsin paljon), niin hommassa on puuduttavat puolensa. Onneksi kuitenkin myös lukuisia hupihetkiä kuten Tirolista Tukholmaan myytäviksi tuodut kanarianlinnut

Posttidningar 23.10.1732

Posttidningar 25.6.1733

ja kadonnut/karannut koira. Tiesivätkö kaikki lukijat miltä näyttää pieni valkoinen turkkilainen koira? (Pitkäaikaisemmat lukijat arvannevat jo, että aihetunnisteella Vanha uutinen tulee jatkossa runsaasti blogipätkiä.)

Lisäksi kävin kuukauden aikana myös arkistossa, kävin opinahjossani tapaamassa ohjaajia sekä kuuntelemassa aloittavien infopäivän ja osallistuin erinomaisen relevanttiin kirjajulkistukseen.

Kuva: Honoré Daumier: Figuren achter een leestafel in een openbare bibliotheek Rijksmuseum