Tuliaislehdistä luettua

Otto Flemingin elämä kesti sattumalta juuri lomareissuni ajan. Matkalla koetusta kerron kesäkuussa kun on muillakin lomatunnelmat. Mutta kun historiallisesti sain tuliaislehdet luettua jo matkan aikana (kiitos lauttapätkien), niin niihin katsaus tässä välissä.

Populär historian 5/2018 pääjuttu oli Ruotsin noitahysteriasta 1668-76. Hyvä kronologinen katsaus, mutta tiukasti rajattu ja jäin kaipaamaan vähän laajempaa kokonaisuutta. Mielenkiintoista oli yritys hillitä hysteriaa rukouspäiväkäskyllä 1670-luvun alussa. Se kun levitti tietoa eikä siis ilmeisesti auttanut asiaa. Kuului Suomessakin?

Suomessa noituusoikeudenkäynnit tulevat varmasti olemaan esillä syksyllä kun Mirkka Lappalaisen
Pohjoisen noidat. Oikeus ja totuus 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa ilmestyy. Lisäksi Noidan käsikirjasta on luvattu uusi painos ja muistia kutittelee suomalaisen tietokirjailijan kansainvälistäkin noituutta käsittelevä kirja, joka ilmestyi äskettäin tai on myös syksyn satoa. [Lisäys 16.5.2018. Tarkoitin Aleksis Peuran kirjaa Jumalan viholliset.]

Toinen laaja juttu kertoi Olaus Petristä, joka esiteltiin (varmaankin paikkaansa pitävästi) Ruotsin reformaation alkusysääjänä. Suomen populaääriesityksissähän on niin vahva Agricola-painotus, ettei moinen ole mahtunut mukaan ja minulle artikkeli oli kauttaaltaan uutta asiaa.

Artikkeli narreista tuotti pettymyksen, sillä Ruotsista tietoja oli vähän. Todisteeksi olemassaolosta keskiajalla tarjottiin yksittäistä kirkkomaalausta, mikä ei vakuuttanut.

Släkthistoriassa 5/2018 oli pääteemana saamelaiset, kuten kannestakin näkee. En tiedä saamelaissukututkimuksesta yhtä luentoa enempää, mutta siinäkin tuli mielestäni enemmän asiaa kuin tässä. (Aikanaan petyin myös Släkthistorian Suomen esitykseen.) Esimerkiksi nimikäytäntö kuvattiin esimerkeittä niin sekavasti etten saanut mitään tolkkua.

Jutun faktalaatikossa mainostetaan ohjelmaa Samernas tid, joka on (ainakin Ruotsissa) nähtävissä UR Playssä. Yle on ollut mukana tekemässä, joten ehkä jossain Areenassakin?

Petyin myös artikkeliin satujen keräyksestä. Varmaan ihan oikein selitettiin ruotsalaiset 1800-luvun alun keräykset, mutta kun mainitaan satu ketusta ja viinirypäleistä kertomatta kansainvälisyydestä, niin ihmettelen.

Sukututkimuslehdeltä ihmettelen myös Olof Palmen juurien esittelyyn jäänyttä ristiriitaa. Leipätekstissä sanotaan isänsä molempien vanhempien syntyneen Suomessa, mutta sukutaulun mukaan Suomesta oli vain isänsä äiti Hanna Maria von Born (1861-1959).

Suomalaiseen koulukäsityön historiaan en ole perehtynyt. Myytiinkö täälläkin kansakoulua käsitöiden käytännöllisyydellä?

Kysymys ja vastaus -palstalla joku ihmettelee DNA-testin uskomattoman suomalaisia tuloksia. Vastauksessa on mahdollisimman sievästi kerrottu Suomen sisäsiittoisuuden vaikutusta olevan, että vähän voi näyttää paljolta. Tai jotain, joku päivä vielä tutustun aiheeseen kunnolla.

Otto Fleming Naantaliin

T. K. lopettaa Otto Flemingin elämäkerran, jonka lähteinä hänellä oli

Wentzel Hagelstam: »Starka Baron.» 1924. N. H. Pinello: »Berättelser och Tidsbilder av kapten Puff.» Finlands Allmänna Tidning 1864 n:o 132—134. Biograafinen nimikirja. Helsingfors Tidningar 1865. Allas Krönika 1924, n:o 36. E. Nervander: »Aleksanteri I:n matkat Suomessa.»

Vahvat ihmiset eivät yleensä ole pahansuopia. »Vahvasta Paroonistakin» kerrotaan, ettei hän koskaan tehnyt huomattavia kepposiaan ilkeässä mielessä, vaan ainoastaan halusta saada hämmästyttää lähimmäisiään.

Tämä voimainnäyttämishalu tuotti vihdoin »Vahvalle Paroonille» ikäviäkin elämyksiä. Eräät hänen ystävänsä olivat kerran pyytäneet hänet [Christian] Mennin helsinkiläiseen kahvilaan. Huvittaakseen seuralaisiaan hän halusi kiskoa kattokoukun irti paikoiltaan. Hänen ystävänsä turhaan pyysivät Flemingiä luopumaan moissta ajattelemattomasta hankkeesta, eihän Otto Fleming enää ollut nuori. Poistettuaan kattokruunun hän tarttui koukkuun itsepäisesti keskisormellaan ja kiskaisi mutta se ei kirvonnut. Nyt asetti Fleming jalkansa kattoa vastaan ja ponnistaen tässä riippuvassa asennossa yritti saada sitä irtaantumaan. Se heltisikin, mutta sillä seurauksella, että hän putosi lattialle ja loukkasi selkänsä niin pahasti, ettei hän pitkään aikaan voinut esittää voimannäytteitä.

Erään jutun todenperäisyydestä ei olla aivan varmoja. Muuan turkulainen ylioppilas John Fredrik Möller, jota Otto Fleming oli loukannut eräässä ravintolassa, kantoi muka »Vahvan Paroonin» nostaen vyötäisistä pihalle »kiihtyneitä tunteita viillyttämään». Fleming oli kertoman mukaan tarrannut kiinni ovipielistä niin että ne lähtivät mukana, ja »Vahva Parooni» ihastuksissaan löydettyään ylivoimaisen vastustajan joi veljenmaljat Möllerin kanssa.

Sama Möller oli 1808 viskannut ovesta ulos Kulneffin esikuntineen, koska nämä aikoivat majoittua hänen lukuhuoneeseensa. Kulneff, joka ihaili voimaa, piti seuraavana päivänä vahvalle ylioppilaalle riemuisat pidot.

Useinkin Otto Flemingin käytöksessä kuvastui ajan tavat ja henki. Se, mitä me nimitämme ylpeydeksi nykyään, kuuluivat läheisesti silloin aatelismiehen olemukseen. »Seiso ovella, mies, ja varo istumasta aatelismiehen läsnäollessa!», huusi hän eräälle neuvosmiehelle kerran, kun tämä yritti istuutua.
Mutta itse asiassa Otto Fleming oli jalo ja hyväsydäminen mies. Ei uhma ole samaa kuin ylpeys. On olemassa psykologinen totuus: monet kainot henkilöt ovat »röyhkeitä» puhtaasti ujoudesta. Otto Flemingistä on sanottu, että hän oli »käskijä koska hän pelkäsi muussa tapauksessa olevansa orja».

Otto Flemingin ehtoollismerkintä Naantalin rippikirjassa.
Seuraavassa rippikirjassa ei ole yhtään merkintää. 

Koukun kiskominen katosta oli »Vahvan Paroonin» viimeinen voimannäyte. Kotka oli saanut sattuman siipeensä ja vetäytyi suojaan. Otto Fleming muutti asumaan hiljaiseen, pyhään Naantaliin. Täällä hän asui muutamassa pienessä talossa lähellä satamaa, köyhänä, yksinäisenä nauttien vaatimatonta eläkettään ja pientä avustusta sisarensa pojalta sekä harjoittaen historian ja maantieteen opintoja, missä hän pääsi hyvin pitkälle. Silloin tällöin hän vieraili sukulaisissaan, muutamissa aateliskartanoissa.

Vanhuksena häntä ilahdutti taloudellisen aseman parantuminen. Eräs hänen naimaton sisarentyttärensä kuoli jättäen enolleen huomattavan perinnön. Ilo tästä ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen, sillä hän pian itse joutui pois tästä maailmasta saatuaan haltuunsa vain pienen osan perimästään omaisuudesta.

Hänen kuoltuaan, 1851, joutui pesä vararikkoon. Otto Fleming oli jo eläessään, heti saatuaan kuulla perinnöstään, aikonut omantunnon tarkasti maksaa velkansa. Vainajan vähäiseen omaisuuteen, joka myytiin, kuului m.m. muutamia tauluja ja vaatekappaleita kuten turkki, sininen frakki, yömyssy, hopeahelainen merenvaha-piippu j.n.e., yhteensä 83 eri esinettä. Lisättäköön vielä, että vapaaherrallisesta Fleming-suvun teräksisestä vaakunasta maksettiin vain 10 kopeekkaa. Koko huutokaupasta tuli rahaa 114 ruplaa 80 kopeekkaa. Turkki oli Flemingin eläessä ollut omistajansa ylpeys. Ei ainoatakaan pölyhiukkasta ollut siinä. Hän ripusti sen kunniapaikalle muutamaan huoneeseensa, johon hän ei päästänyt pitkiin aikoihin ketään. Kerran sentään saivat jotkut katsella sitä viiden askeleen päästä, lähemmäksi ei kukaan saanut tulla, sillä silloin isännän voimakas käsi käännytti uteliaan.

»Vahvan Paroonin» viime matkasta kerrotaan vastenmielinen tarina. Jotkut jätkät kantoivat hänen ruumistaan hautausmaalle. Matkalla sinne nämä tunnottomat olennot pudottivat arkun huolimattomasti maahan ja lähtivät välillä kapakkaan tyydyttämään juomahimoaan. Sillä aikaa lepäsi ruumisarkku hyljättynä tiellä.

Ei tiedetä, oliko kukaan Otto Flemingin omaisista tai ystävistä hänen haudallaan. Yksinäinen oli tämä ihmeellinen voiman mies eläessään ja yksin kävi hän kuolemaan ja sai viimeisen leposijansa Naantalin luostarin monien rukousten siunaamassa mullassa.

["Otto Flemingin hauta oli pitkään kadoksissa, mutta taiteilija Axel Haartman löysi sen 1920-luvulla. Haudalle pystytettiin vuonna 1924 suvun vaakunalla varustettu muistomerkki, jonka suunnitteli Axel Haartman.". Kuva: Sari Ahonen]

Otto Fleming Helsingissä

Kirjasta Vuer af Helsingfors år 1838

T. K.:n katsaus Otto Flemingin elämään jatkuu ilmeisesti vuonna 1829 langetetun kahden vuoden Viaporin vankeuden jälkeen.

Yhteen aikaan Otto Fleming asui erään sukulaisensa maatilalla lähellä Helsinkiä. Kun hän matkalla sinne halusi kerran nousta rattailta, ehkäisi kyytimies tämän keinuttaen odottamaan.

- Mikä hätänä? kysyi Fleming.
- Tuolla on äkäinen pässi, sanoi ajomies, odottakaa, minä viekottelen sen pois, ettei se tekisi herraa raajarikoksi!

»Vahva Parooni» nauroi tälle varoitukselle. Mutta tuskin hän oli astunut maahan kun jo pässi sarvet ojossa oli tulossa puskemaan.

Mikä »Vahvalle Paroonille» neuvoksi? Hän otti eläintä sarvista ja keikautti sen tuossa tuokiossa läheisen saunan turvekatolle. Ajomies nähtyään tämän lähti karkuun luullen varmasti kyydinneensä itseään sielun vihollista.

***

Keväällä 1833 esiintyi Helsingin silloisessa vanhassa suomalaisessa teatterissa kuuluisa Westerlundin teatteriseurue. Näyttelijöiden joukossa oli muuan Lambert-niminen, joka halpamaisella tavalla oli edistänyt Axel von Fersenin murhaa Tukholmassa. Tätä henkilöä Otto Fleming vihasi kaikesta sydämestään.

Erääseen näytäntöön tuli kerran »Vahva Paroonikin» ja eräässä järkyttävässä kohdassa, missä mainittu Lambert juuri on osoittamassa ilkeyttänsä, Fleming huutaa tälle kovalla äänellä: »ulos koira!»

Kaikki kääntyivät katsomaan, kuka huutaja oli. Koska äänekäs mielenosoitus oli kuulunut ensi riviltä, aavisti permantoyleisö heti, että huutaja oli »Vahva Parooni», jonka vastenmielisyys Lambertia kohtaan oli yleisesti tunnettu. Kun seuraavassa kohtauksessa Lambert jälleen esiintyi, kuului Flemingin ääni jyristen: »Ajakaa tuo roisto ulos!»

Silloin yleisö raivostui. Se oli vallan kuohuksissaan, jalalla jyskytettiin lattiaa ja huudettiin poliisia. Väliverho laskettiin ennen aikojaan ja herrat syöksyivät käytäviin antaakseen selkään rauhanhäiritsijälle.

Alhaalla, käytävässä seisoi muuan keski-ikäinen mies tarjoilupöydän luona juoden kaikessa rauhassa lasistaan. Katsomosta rynnännyt yleisö jäi ihmeissään katsomaan häneen. Kaikkialla kuiskailtiin: »hän se on!»

»Hän» ei ollut kukaan muu kuin Otto Fleming »Vahva Parooni.»

Hänen pituutensa oli vähän yli normaalin, hän oli vahvajäseninen ja leveäharteinen; tukka oli vaalea, hieman harmahtava, sinisissä silmissä teräksinen katse, jalot kasvot vaikuttivat tosin hieman väsähtäneiltä. Koko hänen olennossaan piili tavaton voima. Hän oli puettu vaalean harmaaseen redingoteen ja hän nojasi moitteettomasti tarjoilupöytää vasten.

Herrat tunkeutuivat tyrkkien toisiaan yhä lähemmäksi ja lähemmäksi.

Mutta Fleming ei ollut heitä näkevinäänkään. Hän asetti toisen valtavan kätensä pöydälle ja tyhjensi lasinsa. »Hän se on!», kuiskailtiin taas.

- Kuka hän on?
- »Vahva Parooni!»

Mutta jos joku tunsikin Otto Flemingin maineeltaan, oli joukossa monta, jotka eivät tunteneet häntä henkilökohtaisesti, sillä hän oli tullut vanhaksi, eikä ollut käynyt vuosikausiin Helsingissä.

Takanaolijat kehoittivat etumaisia hyökkäämään Flemingin kimppuun.

Nyt »Vahva Parooni» katsoi kerran joukkoa pitkään ja merkityksellisesti ottaen täten taisteluhaasteen vastaan.

Mutta kukaan ei uskaltanut hyökätä. Sitten hän kääntyi tarjoilijattareen päin ja maksaessaan hän sanoi: »Kuka voi katsoa noin kurjaa näytelmää!» Sitten hän astui yleisöä kohti, joka väistyi nopeasti, ja »Vahva Parooni» paineli vaivattomasti vihollisjoukon läpi tiehensä.

Otto Fleming Loviisassa (3/3)

T. K.:n katsaus Otto Flemingin elämään jatkuu Svartholman ajan (1819-1829) episodeilla.

Muuan hienosteleva loviisalainen seurue oli kerran eräänä lomapäivänä lähtenyt maaseudulle kaupungin läheisyyteen huviretkelle. Ikävä kyllä päivä oli sateinen ja piti hankkia katto pään päälle. Herrat, joilla oli taskussa silkkinenäliinat ja komeat kellonperät liiveillä, päättivät nyt perinpohjin nauttia viikon vaivojen jälkeen. Pöydälle kannettiin iso punssibooli, tarjottimineen, laseineen ja kynttilöineen.

- Onpa tämä hauskaa, huudahti eräs seurasta ja täytti lasit juomalla. 

- Niin, vihdoinkin saamme olla rauhassa tuolta kirotulta »Vahvalta Paroonilta», joka hallitsee kaikissa kapakoissa huomautti toinen. 

- Minä en neuvoisi herra paroonia pistämään nokkaansa tänne huomautti muuan koppava kirjanpitäjä W. hän saisi täältä eri lähdön! 

- Hullupahan olisikin, jos tulisi tänne, eikä hän uskalla tullakaan sanoi taas joku. 

- Olettepa te nyt sankareita täällä maalla nauroi muuan nuori merikapteeni ja haluaisinpa nähdä mitä tekisitte, jos hän tulisi täällä teitä vastaan. 

- Minäpä antaisin aika napauksen sille lurjukselle kerskasi herra W. 

- Kuka herroista antaa napauksen? 

»Vahva Parooni» oli kaikkien hämmästykseksi ilmestynyt ovelle äkkiä. 

- Kuka herroista antaa napauksen? 

Ei kukaan vastannut. Kaikista hiljaisin oli kirjanpitäjä W. Herrat katsoivat laseihinsa eivätkä olleet kuulevinaan. 

Mutta »Vahva Parooni» oli sotatuulella, eikä tahtonut jättää asiaa tähän. Ensi aluksi hän haukkui kutakin seurueen jäsentä vuoron perään. 

- Kuulkaahan, herraseni, sanoi hän vihdoin kääntyen W:n puoleen,  olkaa hyvä ja pyyhkikää pumaada korvistanne, jotta kuulisitte mitä minä sanon - - - . 

Näin sanoen hän lähestyi uhkaavasti herra W:tä. Myöskin nuoret miehet olivat ärtyneet Flemingin ylimielisyydestä, ja taistelu oli ovella. 

Yhtäkkiä puhallettiin kynttilät sammuksiin ja vallitsi täydellinen pimeys. Nyt alkoi sadella iskuja kutsumatonta vierasta kohti, joka yksin ilman liittolaista sai taistella moninkertaista vihollista vastaan. Kirjanpitäjät halusivat yksimielisesti kurittaa, kostaa mahtavalle paroonille, ettei tämä enää sekaantuisi heidän iltahuvituksiinsa. Näiden joukossa oli vahvoja miehiä, jotka kauppaliikkeissä saivat ajan tavan mukaan tehdä ruumiillistakin työtä. Monta raskasta nyrkkiä suuntautui »Vahvan Paroonin» päähän ja hartioihin. 

Mutta nuoret miehet saivat pian tuntea kenen kanssa he olivat tekemisissä. »Vahva Parooni» karkoitti heidät kuin hyttyset luotaan. 

Seisoen järkkymättä paikallaan ja lujien iskujen maalitauluna hän tiesi hyvin olevansa ehdoton voittaja. Tottuneena tällaisiin toimiin oli hän heti kun kynttilät sammutettiin asettunut selkä huoneen ainoata ovea vasten seisomaan, niin ettei kukaan pääsisi pakoon. 

Vihdoin oli paroonin vahva nyrkki kellistänyt vahvimmat vastustajat ja heikot olivat paenneet huoneen vastakkaiselle puolelle. 

- Tuokaa valoa! - huusi parooni käskevästä. 

Hetken viivyttelyn jälkeen talonväki toi valoa, sillä se tunsi »Vahvan Paroonin» hyvin. 

Huoneessa vallitsi hävityksen kauhistus. Pöytä ja tuolit olivat kumossa, punssibooli sirpaleina lattialla, jalo juoma oli niinikään valunut maahan sen mukana. Tappelijoiden vaatteet olivat menneet rievuiksi, kasvot olivat pahasti ajettuneet ja täynnä mustelmia, hienot silkkinenäliinat pidättivät verenvuotoa nenästä. Mutta myöskin voittaja oli hiukan vahingoittunut, verta vuoti hänen otsaltaan. Mistä se johtui? 

- Tulkoonpa teitä vain kaksitoista yhtä vastaan, sanoi hän rauhallisena. Saatte tulla pimeässä, minä kyllä lakaisen kaikki. Mutta pois. aseet, sanon minä! Niin ei kukaan rehellinen mies tee, jolla on rehelliset nyrkit vastassaan. Se, joka on käyttänyt »käsivarren pitennyksiä» astukoon esiin, sillä asiasta pitää tulla selvyys! 

Ei kukaan liikahtanut. 

- Vai niin, sanoi »Vahva Parooni», tulkaa tänne sitten yksi kerrallaan, jotta saan tarkastaa taskut. Mars! 

Estelyt eivät hyödyttäneet vähääkään ja nyt sai kukin vuoron perään alistua tarkastukseen. Jäljellä oli tarkastamatta ainoastaan kirjanpitäjä ., joka alistui haluttomasti tähän nöyryytykseen. Hänen taskustaan löytyi portinavain, ja siinä oli todisteita kylliksi. »Vahva Parooni» julisti nyt syylliselle: 

- Huomenna tulette luokseni täsmälleen klo 2 iltapäivällä. Ymmärrättekö? 

Sovitulla kellonlyönnillä kirjanpitäjä tulikin Flemingin luo ajatellen vavistuksella, mitähän nyt tapahtuisi. Ei sanaakaan puhuttu eilispäivän tapahtumista, eikä W:tä pyydetty istumaankaan, sisään hän sai jäädä seisomaan tultuaan huoneeseen. 

- Minä olen huomannut, virkkoi »Vahva Parooni» ensi aluksi, että kirjanpitäjän kasvatus on aivan laiminlyöty, ja yritän parhaani poistaakseni tämän valitettavan puutteen. Tässä on raamatunhistoria. Kirjanpitäjä ottaa sen nyt mukaan kotiinsa ja lukee siitä ensimäisen luvun, joka käsittelee maailman luomista, ulkoa. Huomenna samaan aikaan tulette tänne kuulustelulle. Mutta jos te hairahdutte ainoassakaan sanassa, niin en vastaa seurauksista; minä, nähkääs, olen hieman kiivas mies. 

W. kumarsi, otti kirjan mukaansa ja teki työtä käskettyä. Kun hän seuraavana päivänä palasi, osasi hän luomiskertomuksen sanasta sanaan. Ulkoluku piti lisäksi suorittaa kädet ristissä. 

- Hyvä on, sanoi »Vahva Parooni». Ahkeruus on nuorukaisen paras kaunistus. 

Seuraavana päivänä piti sitten osata luku: Aatami ja Eeva paratiisissa ja sitä seuraavana päivänä kertomus Kainista ja Aabelista. Tällä tavoin päästiin Moosekseen asti. Ei Loviisan koulupojista yksikään osannut paremmin raamatunhistoriaa. Kirjanpitäjä W. lateli ulkoa Jaakobin kaksitoista poikaa ja heidän poikansa ja teki mainiosti selkoa Kgyptin seitsemästä maanvaivasta j.n.e. Kun he vihdoin olivat päässeet Israelin kansan korpivaellukseen, lopetti »Vahva Parooni» rangaistusäksiisinsä. 

Kerrotaan, että Otto Fleming eräällä toisellakin kirjanpitäjällä. joka oli jostain syystä suututtanut paroonin, oli luetuttanut ulkoa Lafontainen kaksiosaisen romaanin, jonka nimi oli »Alfonsina eli maanalaisen rakkauden lapsi.»

Otto Fleming Loviisassa (2/3)

T. K.:n katsaus Otto Flemingin elämään jatkuu Svartholman ajan (1819-1829) episodeilla.

Kerrotaan, että joka kerta kun »Vahva Parooni» kävi Loviisassa korvapuusteja sateli oikealle ja vasemmalle niinkuin kuulia sodassa. Tappeleminen näkyi kuuluneen sen ajan huvituksiin; ainakin Otto Fleming näytti olevan tämän kiihokkeen tarpeessa. Suurin vaikeus oli kuitenkin löytää vertaista vastustajaa. Useimmiten sai vihollisten paljous vastata tätä, vaikkakaan se ei tuottanut samaa nautintoa kuin samanveroisen voimaihmisen kanssa kamppaileminen.

Kerran tuli Loviisaan muuan tanskalainen alus, jonka päällikkönä oli oikea järeä vanhan ajan merikarhu, joka oli tullut laajalti tunnetuksi tavatomista voimistaan. Hänen saapumisensa tiesi juhla-aikaa »Vahvalle Paroonille», joka saisi nyt kohdata vertaisensa. Tuttavuus solmittiin ensi alussa tarkoitusta ilmaisevin elein, joilla nyrkkeilymestarit esittelivät itsensä. Kerrotaan, että he sen jälkeen koko päivän pehmittelivät sydämensä pohjasta toisiaan aamusta iltaan, eikä Otto Flemingillä ollut pitkään aikaan niin hauskaa. Taistelua käytiin mitä suurimman luottamuksen merkeissä. Mutta tanskalaisen kova kallo välitti yhtä vähän Flemingin läiskäyksistä kuin tämän rautapää tanskalaisen paukuista. Lopuksi tanskalainen tunnusti Flemingin voittajakseen ja ystävykset päättivät kuuman päivän pienillä kesteillä. Aikakirja kertoo, että tanskalainen laivuri oli ollut ainoa, joka oli voinut pitää puoliaan »Vahvaa Paroonia» vastaan ja jonka Fleming myös tunnusti samanveroiseksi mieheksi.

***

Kerran tuli Flemingiä vastaan pari venäläistä upseeria, jotka syystä tai toisesta eivät tervehtineet häntä niinkuin on sotaväessä tapana. Tämäpä harmitti »Vahvaa Paroonia». Kuljettuaan vähän matkaa ohi hän kääntyi ja tarttui toisen upseerin lakkiin, ehkä samalla myös tukkaan, ja viskasi päähineen maahan sanoen:

- Minä opetan sinua tervehtimään suomalaista paroonia!

Hätääntyneet upseerit huusivat sotilaita avukseen. Päävahti ei ollut kaukana, ja sieltä tulikin pian neljä miestä, mutta nämä eivät merkinneet mitään »Vahvalle Paroonille; täytyi kutsua vielä kuusi lisäksi. Nämä kymmenen saivat vihdoin vaikkakin suurella vaivalla voiton yhdestä ainoasta vastustajastaan, sitoivat hänet ja kantoivat päävahtiin.

Tieto asiasta lähetettiin komendantille ja vaarallinen mies suljettiin odottamaan tämän tuloa pieneen vankikoppiin ja vahti asetettiin ovelle.

Upseerit luulivat nyt, että tuo vaarallinen suomalainen oli vaaraton, mutta he ällistyivät, kun Otto Fleming tuokion kuluttua potkasi oven säpäleiksi, sieppasi vahdin kiväärin murskaten sen tukin seinää vastaan pirstoiksi ja asettui kiväärin piippu kädessä vankihuoneensa ovelle.

- Se, joka tulee tänne, saa napauksen tästä! huusi hän uhkaavasti heilutellen asettaan niin, ettei ketään haluttanut lähestyä.

Upseereita ja sotilaita seisoi kymmenittäin hänen edessään suut ammollaan. He olivat kyllä asestetut kiväärein ja miekoin, mutta mitä he uskalsivat tehdä? He eivät voineet ampua ja kukapa uskalsi mennä käsirysyyn. He asettuivat viidentoista askeleen päähän suljettuun kehään tämän ympäri.

Lopuksi tuli komendantti, joka ystävällisellä käytöksellä sai Flemingin lauhkeaksi. Sitten seurasivat asianmukaisessa järjestyksessä anteeksipyynnöt molemmin puolin ja aresti päävahdissa.

Otto Fleming Loviisassa (1/3)

T. K.:n katsaus Otto Flemingin elämään jatkuu Svartholman ajan (1819-1829) episodeilla mantereen puolella.

Muutamana kauniina kesäiltana seisoi nuori puotipoika avopäin ja paitahihasillaan kauppiaansa kaupan ovella Loviisassa; hänen piti saamansa määräyksen mukaan sulkea ovi määrätyllä kellonlyönnillä ja hän aikoi juuri tehdä sen. Nytpä sattuu Otto Fleming kulkemaan ohi, huomaa pojan ja pysähtyy.

Molempien välillä vallitsi hyvä suhde, sillä »Vahvalla Paroonilla» oli tapana tehdä kauppaa puodissa ja hän piti tästä reippaasta kauppa-apulaisesta.

- Hei, Jeppe, mitä teet? kysyi hän.
- Suljen kaupan.
- Tule mieluummin kaupungille lystäilemään.
- Sitä en uskalla .
- Et uskalla? Oletko sinä mies? Mikset uskalla?
- Minä en saa lähteä pois ilman lupaa, ja puodin tulee olla suljettuna klo 9
- Sinä et saa, sanot! Ihminen saa tehdä, mitä hän haluaa, sitäkin, mikä on kiellettyä.
- En, sillä se on aivan mahdotonta, en uskalla.
- Mitä, nulikka? Jos uskallat vastustaa minua, niin uskallat tehdä rihkamakauppiasisännällesi, mitä haluat. Sinun täytyy lähteä mukaan, sanon minä.

Jeppe pelästyi ja yritti livahtaa puotiin, mutta »Vahva Parooni» sai kiinni niskasta ja kantoi nyt poikaa pitkin katuja käsi suorana aivan helposti.

- Rakas, kiltti parooni, anna minun ainakin sulkea puoti! vaikeroi poika kiemurrellen kuin kala koukussa.
- Vai niin, klo 9 aikanako? kysyi »Vahva Parooni».
- Niin, ja kello lyö parastaikaa 9, voihki poika.
- Kuulen sen. Mutta kauppa saa vaihteen vuoksi olla nyt yön auki. Ole rauhallinen! Kukapa uskaltaisi varastaa mitään täsmälliseltä herraltasi ja isännältäsi?

Nyt eivät tässä auttaneet mitkään tekosyyt. Nuori Jeppe pyristeli kovasti paroonin kädessä, mutta hänen täytyi jopa välillä ilmassa riippuen tehdä pienoinen kävelyretki »Vahvan Paroonin» kanssa kaupungin ulkopuolella olevaan vaatimattomaan ravintolaan.

- Nyt iloitaan, sanoi »Vahva Parooni» laskiessaan vankinsa varovaisesti maahan.
- Ei, minun täytyy lähteä kotiin.
- Tahdot kai sitä ennen lasin punssia?
- Ei kiitos, sillä minun on mentävä kotiin.
- No, kai tahdot voileivän? varmasti olet nälissäsi!
- Ei, en ole yhtään nälkäinen.
- Älä jaarittele joutavia, poika! Kun minä sanon, että olet nälkäinen, niin sinä olet! Hei, kuulkaa! Tuokaapa tälle nuorelle miehelle voileipää; näkkileipää ja sen päälle paksusti voita! Onko kirnupiimää?

Sitä ei ollut. Jeppe piti hyvänään voileivän ja söi sen estelemättä.

- Nyt sinun täytyy kumartaa ja kiittää.

Mutta poika seisoi paikallaan punaisena kasvoiltaan noudattamatta käskyä.

- Etkö tottele?
- Minun ei tarvitse kiittää siitä, mitä en ole pyytänyt, vastasi poika uhmaavasti.

Tästä vastauksesta Fleming piti. Hän näki, että poiassa oli sisua. Hän otti poikaa hartioista, tietäen hyvin, että »Vahvan Paroonin» vähäinenkin kouraisu sai ihmeitä aikaan.

- Näytäppäs, että olet käynyt herra Rehmalin tanssikoulun.

Jeppe oli vaiti eikä liikahtanut.

- Vai niin, sanoi Fleming ystävällisesti hellittäen otteensa, sinun kumarruksesi saa jäädä toiseen kertaan. Sinun täytyy oppia miehen tapoja. Muuten ajattelin seurustella kanssasi hetken, mutta menehän nyt.

Jeppe kiiruhti kotiin ja kertoo pakollisesta kävelyretkestään. Kauppias varoitti Jeppeä niin paljon kuin mahdollista karttamaan »Vahvaa Paroonia». »Jos hän vasta kulkee ohi, on parasta, ettet silloin näyttäydy kaupan ovella.»

Eräänä yösydännä heräsivät kerran kauppatalon asukkaat portilta päin kuuluvaan meluun. Flemingin mieleen oli nimittäin yhtäkkiä juolahtanut, että jos Jeppe oli saanut selkäsaunan isännältä »kävelyretkestä», ja koska selkäänantamiseen oli paroonilla yksinoikeus Loviisassa, päätti hän ottaa selvän, oliko mainittu kauppias tunkeutunut hänen alalleen.

Hän lähti siis kauppatalolle ja koputti portille. Kun häntä ei heti päästetty sisälle, nosti hän molemmin käsin portinpuoliskot saranoistaan, kohotti ne hartioilleen ja marssi sisään kuten Simson aikoinaan Gazan kaupungin portit selässään.

Täällä pelästynyt talonväki, kauppias etunenässä oli häntä vastassa.

- Kuulkaahan, sanoi Fleming pitäen portinpuoliskoja selässään, minä tulin vain sanomaan herralle, että Jeppe on syytön. Minä näet arvelin, että pojan pitää saada raitista ilmaa keuhkoihinsa tuon puodissa haisevan inhottavan pippurin ja ryssäntupakkalehtien vastapainoksi, ja niinpä oli hänellä hetken aikaa kunnia seurustella kanssani. Arvattavasti herra nyt ymmärtää, ettei hiuskarvaakaan saa katkaista pojan päästä.
- Sehän on luonnollista, koska Herra Parooni sanoo niin, vastasi .kauppias, eikä täällä ole mitään sellaista vahinkoa tapahtunutkaan.
- Hyvä. Ja jos herra antaa joskus sulkea puodin neljänneksen yli määräajan, ajattelen, ettei silloinkaan tapahdu mitään vahinkoa?
- Ei suinkaan, Herra Parooni!
- Niin minäkin luulen. Nyt saa herra jälleen mennä levolle.

Näin sanoen jysäytti Fleming portit hartioiltaan maahan niin kovasti, että olisi luullut talon luhistuvan. Hän nyökkäsi armollisesti Jepelle, joka seisoi rapuilla paitasillaan ja lähti tiehensä.

- Jos tuon miehen pistäisi linnaan, mutisi kauppias alakuloisena mennessään vuoteeseen ja ajatellessaan porttiensa sortumista, niin en lainkaan ihmettele, jos tuo mies jonakin kauniina päivänä kahlaa yli meren tänne Svartholman linnoitus selässään.

Samallaisen voimannäytteen Otto Fleming suoritti ollessaan vierailulla sisarensa, vapaaherratar Munckin luona Hämeenlinnassa. Kaupungissa oli markkinat, jonka vuoksi useat talonomistajat olivat sulkeneet portit, etteivät juopuneet pääsisi tunkeutumaan pihoille. »Vahva Parooni» oli juuri tullut kaupunkiin ja halusi vierailla sisarensa luona, mutta havaittuaan portin olevan kiinni, ei hän malttanut odottaa, vaan nosti aivan helposti portin sijoiltaan ja astui pihalle.

Otto Fleming Svartholmassa

T. K.:n katsaus Otto Flemingin elämään jatkuu.

Keisarin parooni Rehbinderille uskoma tehtävä oli vaikea tälle oman tunnon tarkalle virkamiehelle, jonka yhtenä ansiona oli se, ettei hän asettanut sukulaisiaan ensi sijoille julkisiin virkoihin. Kuitenkin Otto Fleming nimitettiin syksyllä v. 1815 vankien katsastajaksi Svartholman linnaan. [Kotivuoren ylioppilasmatrikkeliinsa keräämissä tiedoissa vuosi on 1819, mikä sopii paremmin edellisessä osassa esitettyyn.]

Svartholma 1809. Wikimedia

Tätä tointaan hän hoiti mallikelpoisesti ja hän viihtyi hyvin Svartholmassa, jonka päällikkö katsoi sormien läpi hänen kepposiaan.

Mutta ennen pitkää Otto Fleming huomasi, ettei hänen asemansa vankien katsastajana ollut vankien asemaa parempi. Hän oli vanki samoin kuin hekin. Häneltä oli esim. kielletty retkeily linnoituksen lähettyvillä. Tätä kieltoa uhmaten hän ui eräänä päivänä linnoituksesta mantereesta mereen pistävään niemeen, noin puoli penikulmaa, vuokrasi eräältä talonpojalta vaatteet ja lähti Loviisan kaupunkiin. Täällä hän nautti täysin siemauksin vapaudestaan niin kauan kuin häntä huvitti.

Rangaistiinko häntä tästä mielivaltaisesta lomanotosta, siitä ei historia kerro. Komendantti ei saanut kylläkään Flemingiä luopumaan Loviisanmatkoistaan, jotka tiheästi seurasivat toinen toistaan. Hän tuli pian kuuluksi tässä pikkukaupungissa. Väliin tuli linnaan valituksia Flemingin esiintymisestä kaupungissa, mutta ne jätettiin tavallisesti huomioonottamatta. Asia kuitenkin muuttui kokonaan, kun uusi komendantti tuli linnaan. Tulokas oli tavattoman virkavaltainen, pikkutarkka ja ankara.

Otto Flemingiä ei, kuten entuudetaan tiedämme, ankaruus taivuttanut vähääkään, pikemmin se häntä ärsytti. Otto Fleming antoi sanan sanasta, kaksi parhaasta vastauksiksi uuden komendantin äkeään puhutteluun. Jos hän sai tästä arestin, hän siitä viis välitti ja kujeili rankaisijansa kanssa. Näin kului muutamia vuosia alituisessa torailussa päällikön ja Flemingin välillä, kunnes tapahtui jotain, millä oli vakavat seuraukset jälkimmäiseen.

Otto Fleming oli saanut päivän loman yksityisten asioittensa vuoksi kaupungissa, jonne eräs laiva vei hänet. Loviisassa oli tuona päivänä jotkut iloiset juhlat, ja näissä Fleming tahtoi olla mukana. Laivan piti palata klo 8 illalla takaisin Svartholmaan ja Flemingin sen mukana. Mutta tämähän ei luonnollisestikaan sopinut »Vahvalle Paroonille», ja hän järjesti viivytyksen omalla tavallaan. Hiukan ennen määräaikaa hän veti raskaan aluksen yksin pitkälle maihin, niin että laivan miehistö sai tuntikausia työskennellä saadakseen sen jälleen vesille. Kun tämä onnistui, päättyivät samaan aikaan juhlallisuudet Loviisassa, ja »Vahva Parooni» palasi, vaikkakin pahasti myöhästyneenä, linnoitukseen.

Täällä odotti juhlijaa myrsky. Komendantti oli raivoissaan ja sätti Flemingiä minkä ehti. Silloin Flemingin veri kuohahti ja hän antoi komendantin kuulla kunniansa. Tästä oili seurauksena viran menetys ja vuoden vankeus Viaporissa. Näin päättyivät »Vahvan Paroonin» vanginvartijatehtävät ja iloiset päivät Loviisassa. [Kotivuoren ylioppilasmatrikkeliinsa keräämissä tiedoissa "erotettu 1829 ja tuomittu kahden vuoden vankeuteen Viaporissa"]