 |
| Kirjasta Vuer af Helsingfors år 1838 |
Yhteen aikaan Otto Fleming asui erään sukulaisensa maatilalla lähellä Helsinkiä. Kun hän matkalla sinne halusi kerran nousta rattailta, ehkäisi kyytimies tämän keinuttaen odottamaan.
- Mikä hätänä? kysyi Fleming.
- Tuolla on äkäinen pässi, sanoi ajomies, odottakaa, minä viekottelen sen pois, ettei se tekisi herraa raajarikoksi!
»Vahva Parooni» nauroi tälle varoitukselle. Mutta tuskin hän oli astunut maahan kun jo pässi sarvet ojossa oli tulossa puskemaan.
Mikä »Vahvalle Paroonille» neuvoksi? Hän otti eläintä sarvista ja keikautti sen tuossa tuokiossa läheisen saunan turvekatolle. Ajomies nähtyään tämän lähti karkuun luullen varmasti kyydinneensä itseään sielun vihollista.
***
Keväällä 1833 esiintyi Helsingin silloisessa vanhassa suomalaisessa teatterissa kuuluisa Westerlundin teatteriseurue. Näyttelijöiden joukossa oli muuan Lambert-niminen, joka halpamaisella tavalla oli edistänyt Axel von Fersenin murhaa Tukholmassa. Tätä henkilöä Otto Fleming vihasi kaikesta sydämestään.
Erääseen näytäntöön tuli kerran »Vahva Paroonikin» ja eräässä järkyttävässä kohdassa, missä mainittu Lambert juuri on osoittamassa ilkeyttänsä, Fleming huutaa tälle kovalla äänellä: »ulos koira!»
Kaikki kääntyivät katsomaan, kuka huutaja oli. Koska äänekäs mielenosoitus oli kuulunut ensi riviltä, aavisti permantoyleisö heti, että huutaja oli »Vahva Parooni», jonka vastenmielisyys Lambertia kohtaan oli yleisesti tunnettu. Kun seuraavassa kohtauksessa Lambert jälleen esiintyi, kuului Flemingin ääni jyristen: »Ajakaa tuo roisto ulos!»
Silloin yleisö raivostui. Se oli vallan kuohuksissaan, jalalla jyskytettiin lattiaa ja huudettiin poliisia. Väliverho laskettiin ennen aikojaan ja herrat syöksyivät käytäviin antaakseen selkään rauhanhäiritsijälle.
Alhaalla, käytävässä seisoi muuan keski-ikäinen mies tarjoilupöydän luona juoden kaikessa rauhassa lasistaan. Katsomosta rynnännyt yleisö jäi ihmeissään katsomaan häneen. Kaikkialla kuiskailtiin: »hän se on!»
»Hän» ei ollut kukaan muu kuin Otto Fleming »Vahva Parooni.»
Hänen pituutensa oli vähän yli normaalin, hän oli vahvajäseninen ja leveäharteinen; tukka oli vaalea, hieman harmahtava, sinisissä silmissä teräksinen katse, jalot kasvot vaikuttivat tosin hieman väsähtäneiltä. Koko hänen olennossaan piili tavaton voima. Hän oli puettu vaalean harmaaseen redingoteen ja hän nojasi moitteettomasti tarjoilupöytää vasten.
Herrat tunkeutuivat tyrkkien toisiaan yhä lähemmäksi ja lähemmäksi.
Mutta Fleming ei ollut heitä näkevinäänkään. Hän asetti toisen valtavan kätensä pöydälle ja tyhjensi lasinsa. »Hän se on!», kuiskailtiin taas.
- Kuka hän on?
- »Vahva Parooni!»
Mutta jos joku tunsikin Otto Flemingin maineeltaan, oli joukossa monta, jotka eivät tunteneet häntä henkilökohtaisesti, sillä hän oli tullut vanhaksi, eikä ollut käynyt vuosikausiin Helsingissä.
Takanaolijat kehoittivat etumaisia hyökkäämään Flemingin kimppuun.
Nyt »Vahva Parooni» katsoi kerran joukkoa pitkään ja merkityksellisesti ottaen täten taisteluhaasteen vastaan.
Mutta kukaan ei uskaltanut hyökätä. Sitten hän kääntyi tarjoilijattareen päin ja maksaessaan hän sanoi: »Kuka voi katsoa noin kurjaa näytelmää!» Sitten hän astui yleisöä kohti, joka väistyi nopeasti, ja »Vahva Parooni» paineli vaivattomasti vihollisjoukon läpi tiehensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti