Suomen keskiajan arkeologian seuran syysseminaarin teemana eilen oli Kuoppia, kerroksia ja kauppiaita – tuoreita tutkimustuloksia historiallisen ajan maaseutuarkeologian parista.
Aamun aluksi oli kaksi esitystä Mankbyn tutkimusten kulusta. Monivuotisten ja perusteellisten tutkimuskaivausten jälkeen kylätontin pinta-alasta on tutkittu 5 prosenttia! Kun tässä oli "tuskin kahta samanlaista rakennetta" ja toinen tutkituista taloista saattoi kuulua rälssille, niin voidaanko mitään yleistää? Kylään suunniteltu arkeologiapuisto ei ole vielä edennyt ja ajatus paremmista merkinnöistä paikan päällä herätti salissa heti pelon omatoimikaivelijoista. Sääli, niin sääli.
Lounastauolla minä ja muutama muukin tutustui Hämeen linnan (jossa seminaaria pidettiin) uuteen vaihtuvaan näyttelyyn Rikkauksien Häme.
Esillepanosta tuli mieleen Tallinnan neuvostoaikainen Merimuseo. Esineiden määrästä ei tullut mieleen sana rikkaus. Niiden vieressä oli minimaalisesti tekstiä ja lisätieto piti hakea seinätauluista, jotka olivat niin heikosti valaistuja, että osa kommentoi lukemisen olleen vaikeaa.
Tiina Mikkasen gradunsa pohjalta pitämä esitelmä Kotien tulisijat keskiajalla ja uuden ajan alussa (Etelä- ja Länsi-Suomessa) oli erinomaisen opettavainen. Ja maanläheinen. Ennen uuneja kun kokattiin maanpinnassa olevalla liedellä, jonka toivottavasti ymmärsin oikein ikäänkuin kohennetuksi ja pysyväksi nuotiopaikaksi, joka saattoi olla nurkassa, seinänvierellä tai keskilattilalla.
Näistä jää jäljelle kiviä ja perustusrakenteita, mutta ne eivät näy maanpinnalle eivätkä tule näin helposti arkeologisen tutkimuksen kohteeksi. Kun lisäksi liesien päälle on voitu rakentaa myöhemmin uuni, on todistusaineisto maaseudulta niin vähäistä, ettei Mikkonen uskaltanut sanoa milloin uunit ovat lopullisesti syrjäyttäneet liedet. Varmaankin myöhemmin kuin 1400-luvun puolivälissä, jolloin muutos tapahtui Turussa, jossa tuolloin saattoi olla jo ensimmäiset savukanavalliset uunitkin.
Niitä paljon varhaisempia ovat savikupoliuunit ja kiukaat. Kummatkaan eivät ole alussa olleet sellaisia massoja, kuin ulkomuseoissa nähdyt uunit vaan pieniä ja matalia. Savikupoliuunissa nimensä mukaisesti oli kiveys pohjana ja päällä kupolimainen kehikko, joka oli peitetty savella. Kiukaat koottiin ilman laastia ja peitettiin pienillä kivillä, jotka varasivat lämpöä. Miten se tästä huolimatta oli "laeltaan avoin" jäi minulta ymmärtämättä.
Umpilakinen kiviuuni tuli käyttöön samoihin aikoihin kuin Ruotsin valta saapui.
Ennen kahvia ehti vielä Anna-Maria Salonen käsitellä kyläkalmistoja, joita ei historiankirjoituksen mukaan kristillisellä ajalla seurakuntien synnyn jälkeen olisi pitänyt olla, mutta joita on silti löytynyt. Mutta vasta kolme kappaletta, joten johtopäätöksiä hankala vetää.
Kahvin jälkeen Sami Raninen päivitti Tursiannotkon tilannetta niin yleisellä tasolla, että en huomannut mitään itselleni uutta. Lopuksi Tuuli Heinonen selitti historiallisia lähteitä, joita hän oli gradussaan käyttänyt Vantaan Mårtensbyn arkeologisen tutkimuksen tueksi/rikastuttamiseksi. Oli virkistävää kuulla 1500-luvun voudintilejä kuvattavan "systemaattisiksi ja helppolukuisiksi". Kaikki on suhteellista. Tuomiokirjoja Heinonen oli lukenut neljältä 1600-luvun vuosikymmeneltä etsien mainintoja materiasta ja kontakteista.
lauantai 19. marraskuuta 2016
perjantai 18. marraskuuta 2016
Koiraverosta
Kuukausi sitten Helsingin uutisissa todettiin
Helsingissä arvellaan olevan 30 000–35 000 koiraa. Kahtena edellisenä vuonna vain 8 000 koirasta on maksettu 50 euron suuruista koiraveroa.Runsas sata vuotta sitten rankkurit vielä etsivät koiraveroa välttäviä. Fyren kuvasi toimintaa kannessaan 21.11.1903. Seuraavan sivun runon mukaan vero oli tuolloin 15 markkaa eli nykyrahassa Rahamuseon laskurilla 66 euroa.
Koirien laskija kulkee näinä päivinä talosta taloon.
Ei, kiltti herra, se kuoli viime kesänä!
Nyt saat tulla ulos taas - hän on mennyt.
Onko verotuskohde merkittävässä määrin lisääntynyt lukumääräisesti?
torstai 17. marraskuuta 2016
Verovaroin otettujen valokuvien tekijänoikeudet
Suomen kuvalehti julkasi tänään verkkosivuillaan artikkelin Sinä et saa nähdä näitä valokuvia missään muodossa! – Poliittinen sensuuri iski. Valtioneuvoston (eli valtion) palkkaama valokuvaaja oli antanut työajalla ja työtilanteessa ottamiaan julkaistavaksi omaan piikkiinsä. Tästä syntynyt jupakka oli jutun aihe.
Joka sekin on entiselle luottamushenkilölle mielenkiintoinen. mutta huomioni kiinnittyi tekijänoikeuteen. Valtioneuvoston edustaja oli kommunikoinut (perustuen luuloon tai hämätäkseen), että kuvien tekijänoikeudet ovat Valtioneuvoston. Näin ei kuitenkaan oltu sovittu työsopimuksessa, mikä on Suomen lain vaatimus. Hups?
Jos kysymys ei ollut yksittäisestä lapsuksesta määräaikaisen sijaisen kohdalla vaan peruslinjasta valtion sopimuksista, niin ei ihmekään, että valokuvat laitetaan lukkojen taakse.
Täytyy myöntää, että Yhdysvaltojen käytännöt ovat synnyttäneet päähäni oletuksia, jotka eivät Suomeen kuulu. Ilmeisesti siellä on tekijänoikeutta määriteltäessä suljettu pois kaikki valtiolle tehdyt työt. Toisin kuin Suomessa, jossa Tekijänoikeuslain 9. pykälässä on valtiohallintoon liittyviä poikkeuksia, mutta ne on tarkasti rajattu.
Aiemmin tässä blogissa:
Joka sekin on entiselle luottamushenkilölle mielenkiintoinen. mutta huomioni kiinnittyi tekijänoikeuteen. Valtioneuvoston edustaja oli kommunikoinut (perustuen luuloon tai hämätäkseen), että kuvien tekijänoikeudet ovat Valtioneuvoston. Näin ei kuitenkaan oltu sovittu työsopimuksessa, mikä on Suomen lain vaatimus. Hups?
Jos kysymys ei ollut yksittäisestä lapsuksesta määräaikaisen sijaisen kohdalla vaan peruslinjasta valtion sopimuksista, niin ei ihmekään, että valokuvat laitetaan lukkojen taakse.
Täytyy myöntää, että Yhdysvaltojen käytännöt ovat synnyttäneet päähäni oletuksia, jotka eivät Suomeen kuulu. Ilmeisesti siellä on tekijänoikeutta määriteltäessä suljettu pois kaikki valtiolle tehdyt työt. Toisin kuin Suomessa, jossa Tekijänoikeuslain 9. pykälässä on valtiohallintoon liittyviä poikkeuksia, mutta ne on tarkasti rajattu.
Aiemmin tässä blogissa:
- Eduskunnan Flickr-tilin asetus "All rights reserved"
- Tasavallan presidentin kanslian valokuvissa tekijänoikeus oli sovittu kanslialle. Tai siltä ainakin näyttää.
Ja koska alan toistamaan itseäni, niin toistetaan kunnolla. Tämä Yhdysvaltojen hallinnolle Barbara Wrightin välirauhan aikaan kuvaama otos LC-DIG-fsa-8d37362 on ollut aiemminkin täällä esillä. Silloin kukaan ei innostunut tunnistamaan paikkaa...
Lehtileikkeitä
Kun eilen mainitsin kirjamessut, hakeutuivat silmäni kohti olo/ruoka/makuuhuoneeni lattian keskellä seisovaa paperikassia, jossa messuilta hamstratut lehdet odottivat lukemista. Silmiä kääntämällä löytyi myös bloggaamista odottanut leike.
Tämä Voimassa 8/2016 julkaistun sarjakuvasivu Historian henkilöitä olisi ansainnut oman tekstin, mutta kun ei ole syntynyt. Nallemin sarjakuva Hanna Malmista sai miettimään sitä, miten uskottavasti tuodaan esiin "uusi" merkittävä toimija. Täytyy miettiä lisää.
Tekijän verkkosivuilta käy ilmi, että hän on tekemässä 240 sivuista albumia Suomen suurin kommunisti.
Kirjamessuilta saatu Svenska folkskolans vänner Årsbok 2016 oli jo 130. sarjassa, johon ei ollut aiemmin tarttunut. Ainakin tässä artikkelit liittyvät historiaan ja kulttuuriperintöön. Eniten kiinnosti Anna Lena Bengelsdorffin Idas resa, joka kertoi Gustaf Johan Ramstedtin tutkimusmatkasta, jolle lähti myös Ida-vaimo ja kaksi kuukautta vanha tytär. Artikkeli perustuu Ramstedtin kirjaan Sju resor i Östern.
Myös komeasti painettu Skärgård. Tidskriften som dokumenterar ett kulturarv oli uusi tuttavuus. Numerossa 3/2015 oli Anders Moliis-Mellberg koonnut Petrus Magni Gylleniuksen päiväkirjoista merimatkakuvaukset ja sijoittanut ne merikartoille.
Messupäivän HBL nosti esiin Siv Ekströmin blogitekstin DNA-testein Uudesta-Seelannista löytyneistä sukulaisista (på svenska).
Språkbruk 3/2016 opasti, että ruotsiksi kirjoitetaan "J.L. Runeberg" ei J. L. Runeberg. Uskallanko tarkistaa ohjeen suomen kielelle?
Kulttuurivihkot 1/2016 sisälsi Kari Glödstaffin artikkelin Kadonneiden paratiisi. Siinä Glödstaff kertoi edelleen löytyvistä, kadonneiksi luokitelluista, mykkäelokuvista, joita esitellään erikoisfestivaaleilla. Sellaisessa Glödstaff näki lauseen "Ei ole olemassa arkistolöytöjä, on vain huonoa luettelointia."
Tämä Voimassa 8/2016 julkaistun sarjakuvasivu Historian henkilöitä olisi ansainnut oman tekstin, mutta kun ei ole syntynyt. Nallemin sarjakuva Hanna Malmista sai miettimään sitä, miten uskottavasti tuodaan esiin "uusi" merkittävä toimija. Täytyy miettiä lisää.
Tekijän verkkosivuilta käy ilmi, että hän on tekemässä 240 sivuista albumia Suomen suurin kommunisti.
Kirjamessuilta saatu Svenska folkskolans vänner Årsbok 2016 oli jo 130. sarjassa, johon ei ollut aiemmin tarttunut. Ainakin tässä artikkelit liittyvät historiaan ja kulttuuriperintöön. Eniten kiinnosti Anna Lena Bengelsdorffin Idas resa, joka kertoi Gustaf Johan Ramstedtin tutkimusmatkasta, jolle lähti myös Ida-vaimo ja kaksi kuukautta vanha tytär. Artikkeli perustuu Ramstedtin kirjaan Sju resor i Östern.
Myös komeasti painettu Skärgård. Tidskriften som dokumenterar ett kulturarv oli uusi tuttavuus. Numerossa 3/2015 oli Anders Moliis-Mellberg koonnut Petrus Magni Gylleniuksen päiväkirjoista merimatkakuvaukset ja sijoittanut ne merikartoille.
Messupäivän HBL nosti esiin Siv Ekströmin blogitekstin DNA-testein Uudesta-Seelannista löytyneistä sukulaisista (på svenska).
Språkbruk 3/2016 opasti, että ruotsiksi kirjoitetaan "J.L. Runeberg" ei J. L. Runeberg. Uskallanko tarkistaa ohjeen suomen kielelle?
Kulttuurivihkot 1/2016 sisälsi Kari Glödstaffin artikkelin Kadonneiden paratiisi. Siinä Glödstaff kertoi edelleen löytyvistä, kadonneiksi luokitelluista, mykkäelokuvista, joita esitellään erikoisfestivaaleilla. Sellaisessa Glödstaff näki lauseen "Ei ole olemassa arkistolöytöjä, on vain huonoa luettelointia."
keskiviikko 16. marraskuuta 2016
Kelmit!
Kirjallisessa mielessä Helsingin kirjamessujen pääanti oli se, että kuulin Terttu Autereen keväällä ilmestyvästä historiallisesta dekkarista ja Jyrki Heinon jo ilmestyneestä jatkosta luutnantti Wennehielmin selvityksille.
Ne olisivat kiinnostaneet muutenkin, mutta erityisesti kun kuulin tarinan sijoittuvan vuoteen 1800. Romaanin lukeminen olisi siis laskettavissa 1802-projektin hyväksi käytettäväksi ajaksi. Ilokseni huomasinkin tarinassa vilahtavan professori Gadolinin mineraaliveden, jonka olin juuri sijoittanut käsikirjoituksessani kuninkaallisen seurueen käyttöön.
Juoneeltaan Kelmit oli (muistikuvaan luottaen) ripauksen kevyempi kuin sarjan edellinen ja miellytti enemmän. Uskottavaksi itse rikoskehitelmää ei voi kutsua, mutta muuten Heino luo minusta hienoa ajankuvaa ja ennenkaikkea henkilöitä. Oli myös kivaa, että päästiin Turusta tuulettumaan Tukholmaan ja siellä minulle sukututkimuksesta tuttuihin kortteleihin.
Lukukokemusta en halua paljastuksilla keneltäkään pilata, mutta rohkenen kuitenkin todeta, että Inkeri Koskisen Villi Suomen historia kävi mielessä oman lukemiseni aikana. Ja loppupuolella myös tuoreimmat Yhdysvaltojen vaalit ja niitä vastaavat viestintäongelmat muissakin maissa. Myös fiktiivinen historiankirjoitus kertoo ensisijaisesti omasta ajastaan?
Ne olisivat kiinnostaneet muutenkin, mutta erityisesti kun kuulin tarinan sijoittuvan vuoteen 1800. Romaanin lukeminen olisi siis laskettavissa 1802-projektin hyväksi käytettäväksi ajaksi. Ilokseni huomasinkin tarinassa vilahtavan professori Gadolinin mineraaliveden, jonka olin juuri sijoittanut käsikirjoituksessani kuninkaallisen seurueen käyttöön.
Juoneeltaan Kelmit oli (muistikuvaan luottaen) ripauksen kevyempi kuin sarjan edellinen ja miellytti enemmän. Uskottavaksi itse rikoskehitelmää ei voi kutsua, mutta muuten Heino luo minusta hienoa ajankuvaa ja ennenkaikkea henkilöitä. Oli myös kivaa, että päästiin Turusta tuulettumaan Tukholmaan ja siellä minulle sukututkimuksesta tuttuihin kortteleihin.
Lukukokemusta en halua paljastuksilla keneltäkään pilata, mutta rohkenen kuitenkin todeta, että Inkeri Koskisen Villi Suomen historia kävi mielessä oman lukemiseni aikana. Ja loppupuolella myös tuoreimmat Yhdysvaltojen vaalit ja niitä vastaavat viestintäongelmat muissakin maissa. Myös fiktiivinen historiankirjoitus kertoo ensisijaisesti omasta ajastaan?
tiistai 15. marraskuuta 2016
Naisia sotilaina
Eilinen lainaukseni Anni Sallittaresta sai Kari Hintsalan kommentoimaan blogini FB-sivulla
Suomen sodassa miehen asussa Wikipedian (myös Lördagsqvällen 29.7.1893) mukaan toimi Elisa Servenius, joka Karin mainitseman mallin mukaisesti seurasi miestään. Selostus on uskottavan yksityiskohtainen. Sen mukaan Serveniuksen sukupuoli ei pysynyt salassa ja hän toimi avustajana hoitaen haavoittuneita ja ammusvarastoja. Siis vaatteita lukuunottamatta kuin Lotta Svärd.
Kustaan sotaan Suomen rintamalle miestään seurannut Brita Hagberg tekeytyi mieheksi niin hyvin, että paljastui vasta haavoituttuaan. Samassa sodassa kunnostautui Anna Maria Engsten, joka oli mukana piikana.
Suuressa Pohjan sodan aikaan armeijassa oli Ulrika Eleonora Stålhammar, joka oli tätä ennen hetken Turussa palveluksessa pöydänkattajana, ja Anna Jöransdotter, joka oli tätä ennen palveluksessa Suomessa ja mahdollisesti oli suomalainen. Molemmat menivät naimisiin naisten kanssa. Selvästi suomalainen oli Annika Svahn, joka venäläisten sotavankina pakotettiin sotatoimiin. (Stålhammar suomalaisissa lehdissä: Wasa Tidning 13.2.1841, Morgonbladet 24.9.1855, Lördagen 30.8.1902.)
Suomesta kotoisin on myös Wikipedian tuntema varhaisin nainen Ruotsin sotavoimissa. Brita Olofsdotter oli Nils Simonssonin leski, joka taisteli ratsuväessä Liivinmaalla, ja joka mainitaan kaatuneena Juhana III:n kirjeessä 16.6.1569. Virhetulkinta on mahdollinen, sillä Jully Ramsayn tutkimuksessa on Muurla-suvussa edelleen vuonna 1598 elävä Brita Olofsdotter, jonka mies Nils Simonsson kaatui Liivinmaalla 1569.
Kuvituksena osa Jan Brandesin maalauksesta Allegorische voorstelling van oorlogsdreiging in Zweden, Rijksmuseum.
Taitaa Anni kuulua enemmän kansanrunouden kuin historian puolelle, mutta aineksia kotimaiseen bodice ripper -pukudraamaan tuossa voisi olla. Kiihkeitä lemmenkohtauksia luonnonhelmassa Suomen sodan jylistessä taustalla etc.Kävi tuo itsellänikin mielessä, mutta vasta Karin todettua vielä
Tuohan on itse asiassa Mulaninkin juoni, "perheessä ei poikia joten tyttö lähtee sotaan". Toinen version on että nainen pukeutuu univormuun "seuratakseen rakastaan sotaan", mutta niinhän naiset tekivät joka tapauksessa aika usein (camp followers). Itse ihmettelen miten "mieheksi tekeytyminen" onnistui marssilla ensimmäistä yhteistä kusitaukoa pitemmälle.aloin kaivella verkosta todisteita muistikuvalle vastaavista tapauksista Ruotsin historiasta. Ruotsinkieliseen Wikipediaan näistä on tehty kokonainen luokka, jossa on mukana muitakin maita. (Tuore Anna Larsdotterin kirja Kvinnor i strid olisi mahdollisesti ollut parempi lähde.)
Suomen sodassa miehen asussa Wikipedian (myös Lördagsqvällen 29.7.1893) mukaan toimi Elisa Servenius, joka Karin mainitseman mallin mukaisesti seurasi miestään. Selostus on uskottavan yksityiskohtainen. Sen mukaan Serveniuksen sukupuoli ei pysynyt salassa ja hän toimi avustajana hoitaen haavoittuneita ja ammusvarastoja. Siis vaatteita lukuunottamatta kuin Lotta Svärd.
Kustaan sotaan Suomen rintamalle miestään seurannut Brita Hagberg tekeytyi mieheksi niin hyvin, että paljastui vasta haavoituttuaan. Samassa sodassa kunnostautui Anna Maria Engsten, joka oli mukana piikana.
Suuressa Pohjan sodan aikaan armeijassa oli Ulrika Eleonora Stålhammar, joka oli tätä ennen hetken Turussa palveluksessa pöydänkattajana, ja Anna Jöransdotter, joka oli tätä ennen palveluksessa Suomessa ja mahdollisesti oli suomalainen. Molemmat menivät naimisiin naisten kanssa. Selvästi suomalainen oli Annika Svahn, joka venäläisten sotavankina pakotettiin sotatoimiin. (Stålhammar suomalaisissa lehdissä: Wasa Tidning 13.2.1841, Morgonbladet 24.9.1855, Lördagen 30.8.1902.)
Suomesta kotoisin on myös Wikipedian tuntema varhaisin nainen Ruotsin sotavoimissa. Brita Olofsdotter oli Nils Simonssonin leski, joka taisteli ratsuväessä Liivinmaalla, ja joka mainitaan kaatuneena Juhana III:n kirjeessä 16.6.1569. Virhetulkinta on mahdollinen, sillä Jully Ramsayn tutkimuksessa on Muurla-suvussa edelleen vuonna 1598 elävä Brita Olofsdotter, jonka mies Nils Simonsson kaatui Liivinmaalla 1569.
Kuvituksena osa Jan Brandesin maalauksesta Allegorische voorstelling van oorlogsdreiging in Zweden, Rijksmuseum.
maanantai 14. marraskuuta 2016
Anni Sallitar ja muuta muinaista
Viime viikon lopulla ilmoitettiin, että
Kotimaisen humanistisen tutkimuksen kannalta merkittäviä aineistoja on julkaistu verkossa. Kansalliskirjasto on asettanut käyttöön Suomen Muinaismuistoyhdistyksen (SMY) ja Suomalais-Ugrilaisen Seuran (SUS) monografia- ja kausijulkaisusarjojen varhaisimpia osia. Teokset ja niistä tehdyt datapaketit ovat avoimesti saatavilla Kansalliskirjaston Fenno-Ugrica -verkkokokoelmassa.Vanhimpia kirjoja ei siis tarvitse enää etsiä kirjastosta, jos niille käyttöä on. Silmäilin luetteloja ja 1802-projektia sivusi Antero Pelkosen Entis-ajan muistoja Rantasalmen kihlakunnasta, joten avasin sen. En suuremmin yllättynyt, ettei siinä ollut Kustaa IV Adolfin reissusta mitään, vaikka mukana oli isänsä käynti sotansa aikana ja ajallisesti myöhäisempi Suomen sota. Jälkimmäisestä sodasta löytyi muistitieto, jollaisesta en aiemmin ollut kuullut.
Anni Sallitar, talontytär Ruokoveden Sallilasta, oli 1808 sodan aikaan mennyt veljensä edestä, joka oli ainoa ja tyttöjä oli monta, sotapalvelukseen miehen puvussa. Hänet tehtiin rakuunaksi ja sodasta palatessaan toi hän hevosen tullessaan. Kotiin palattuaan oli Annilla tapana näyttää sotamiehen temp puja ja konsteja. Ripeästi hyppäsi hän esim. lautasen kautta ratsunsa selkään. Hänestä kuuluu olleen runokin, josta seuraava katkelma:
»Ori alla, Anni päällä,Jälleen ihmettelen patronyymejä vierastavia, sillä tietämällä Annin isän etunimen olisin jo tehnyt tehokkaan HisKi-haun nuoren naisen taustoittamiseksi. Ilman paikallistietoa en viitsi muuta yrittää, sillä näytää siltä, että Sallilassa asuneet eivät käyttäneet sitä sukunimenään. (Kuva kirjasta Finska Kriget 1808-1809, Flickr Commons)
Kannukset kavon jaloissa,
Miekka vyöllä morsiamen.»
sunnuntai 13. marraskuuta 2016
Mietteitä inuiiteista
Kävin eilen katsomassa tanskalaisen dokumenttielokuvan Inuit (1940) Grönlannin asukkaista. Filmi oli upea monella tavalla. Ensinnäkin sen oli kuvannut vain parikymppinen nainen Jette Bang, joka oli ensin käynyt omalla rahallaan Grönlannissa ottamassa valokuvia, jotka ovat myös etnologisesti arvokkaita. Sitten hän sai rahoituksen elokuvaan, jonka piti käsitellä Tanskan hallinnon Grönlantiin tuomia uudistuksia, mutta Bang kuvasikin perinteisen elämäntavan juuri ennen sen katoamista.
Kuvasi siis vuoden ajan Grönlannin oloissa vuosina 1938-39 osaamatta paikallista kieltä ja rahtaamaalla sadan kilon varustusta. Ja kuten keskustelussa huomautettiin, tietämättä mitä filmilleen oikeasti tarttui.
Tarttui objektiivisen oloisia pätkiä, joista oli rakennettu kronologinen kertomus, jossa ensin talvella ajettiin koiravaljakolla ja rakennettiin retkimajaksi iglu. Sitten muutettiin kesäkotiin, kerättiin linnunmunia, kalastettiin ja metsästettiin poroja.
Raan lihan syönti pääsi yllättämään, vaikka olen kai siitä joskus kuullut. Muut elementit tuntuivat tutuilta, mutta huomasin tiedoissani paljon aukkoja. Milloin oli omaksuttu tuliaseet? Miten Grönlantiin vietiin kristinuskoa, kun shamanistisesta perinteestä oli sentään rippeitä vielä jäljellä? Mainitaanko Islannin saagoissa inuiitteja? Miltä näytti kun viikingit kohtasivat inuiitit?
Suurimman vaikutuksen dokumentissa teki rutinoitu ryhmätyö ja erittäin pienet asuintilat. Näitä voi peilata Suomen menneisyyteen. Ei tosiaankaan ole mitään yksityisyyttä. Eikä mahdollisuutta "tehdä omaa juttuaan". Ja asiat tehdään vuodesta toiseen samoin, kun kerran niin on ollut hyvä.
Paitsi, että pian kuvauksen jälkeen tapahtui muutos ja nyt filmin asut ovat juhlien kansallispuku. Yleisökeskustelussa hylkeennahasta opinnäytettä tekevällä oli vaikeuksia ymmärtää, miksi vanha materiaali on hylätty pukeutumisessa. No, sen käsittely elokuvassa näytti sujuvalta, mutta ei se silti hauskaa varmaankaan ollut.
Bangin kuvat ovat edelleen tekijänoikeuden suojaamia, joten kuvituksena Th. N. Krabben valokuva syyskuulta 1889. Tanskan kansallismuseo, Flickr Commons
Kuvasi siis vuoden ajan Grönlannin oloissa vuosina 1938-39 osaamatta paikallista kieltä ja rahtaamaalla sadan kilon varustusta. Ja kuten keskustelussa huomautettiin, tietämättä mitä filmilleen oikeasti tarttui.
Tarttui objektiivisen oloisia pätkiä, joista oli rakennettu kronologinen kertomus, jossa ensin talvella ajettiin koiravaljakolla ja rakennettiin retkimajaksi iglu. Sitten muutettiin kesäkotiin, kerättiin linnunmunia, kalastettiin ja metsästettiin poroja.
Raan lihan syönti pääsi yllättämään, vaikka olen kai siitä joskus kuullut. Muut elementit tuntuivat tutuilta, mutta huomasin tiedoissani paljon aukkoja. Milloin oli omaksuttu tuliaseet? Miten Grönlantiin vietiin kristinuskoa, kun shamanistisesta perinteestä oli sentään rippeitä vielä jäljellä? Mainitaanko Islannin saagoissa inuiitteja? Miltä näytti kun viikingit kohtasivat inuiitit?
Suurimman vaikutuksen dokumentissa teki rutinoitu ryhmätyö ja erittäin pienet asuintilat. Näitä voi peilata Suomen menneisyyteen. Ei tosiaankaan ole mitään yksityisyyttä. Eikä mahdollisuutta "tehdä omaa juttuaan". Ja asiat tehdään vuodesta toiseen samoin, kun kerran niin on ollut hyvä.
Paitsi, että pian kuvauksen jälkeen tapahtui muutos ja nyt filmin asut ovat juhlien kansallispuku. Yleisökeskustelussa hylkeennahasta opinnäytettä tekevällä oli vaikeuksia ymmärtää, miksi vanha materiaali on hylätty pukeutumisessa. No, sen käsittely elokuvassa näytti sujuvalta, mutta ei se silti hauskaa varmaankaan ollut.
Bangin kuvat ovat edelleen tekijänoikeuden suojaamia, joten kuvituksena Th. N. Krabben valokuva syyskuulta 1889. Tanskan kansallismuseo, Flickr Commons