Kelmit!

Kirjallisessa mielessä Helsingin kirjamessujen pääanti oli se, että kuulin Terttu Autereen keväällä ilmestyvästä historiallisesta dekkarista ja Jyrki Heinon jo ilmestyneestä jatkosta luutnantti Wennehielmin selvityksille.

Ne olisivat kiinnostaneet muutenkin, mutta erityisesti kun kuulin tarinan sijoittuvan vuoteen 1800. Romaanin lukeminen olisi siis laskettavissa 1802-projektin hyväksi käytettäväksi ajaksi. Ilokseni huomasinkin tarinassa vilahtavan professori Gadolinin mineraaliveden, jonka olin juuri sijoittanut käsikirjoituksessani kuninkaallisen seurueen käyttöön.

Juoneeltaan Kelmit oli (muistikuvaan luottaen) ripauksen kevyempi kuin sarjan edellinen ja miellytti enemmän. Uskottavaksi itse rikoskehitelmää ei voi kutsua, mutta muuten Heino luo minusta hienoa ajankuvaa ja ennenkaikkea henkilöitä. Oli myös kivaa, että päästiin Turusta tuulettumaan Tukholmaan ja siellä minulle sukututkimuksesta tuttuihin kortteleihin.

Lukukokemusta en halua paljastuksilla keneltäkään pilata, mutta rohkenen kuitenkin todeta, että Inkeri Koskisen Villi Suomen historia kävi mielessä oman lukemiseni aikana. Ja loppupuolella myös tuoreimmat Yhdysvaltojen vaalit ja niitä vastaavat viestintäongelmat muissakin maissa. Myös fiktiivinen historiankirjoitus kertoo ensisijaisesti omasta ajastaan?