Arvoituksellinen ilmoitus

Suomessa aiemmin toiminut aktööri (?) Gustaf Oxelström, joka on vaihtanut nimensä Åkerströmiksi ja siirtynyt ehkä varsinaisen Ruotsin puolelle, oli kaipauksen kohde Helsingissä. Kuulutus julkaistiin sanomalehdessä Posttidningar 15.1.1807.

Mies, joka on vaihtanut ainakin kertaalleen nimeään, on melko haastava etsittävä. Termin acteur selvittäminen SAOB:sta ei ole paljon helpompaa. Pitäisikö ymmärtää suoraan ranskan sanana näyttelijä?

Ja mikä paikka on "Elaukoski", joka päiväyksessä on Helsingin rinnalla?

Jalan Palukselta Lassilaan

Kullaan Paluksen ja Noormarkun Lassilan välillä on linnuntietä matkaa noin 15 kilometriä. Nykykartalta löytyy tieyhteys niiden välille, mutta kansanperinnettä kerännyt nimimerkki -s -t -n kertoo ajasta jolloin näin ei ollut (Lännetär album, utgifvet af vestfinnar I, 1860, kuva Maamiehen ystävän nimiöstä 1844)

Normarkun kappelissa, Ulvilan pitäjää, löytyy vähäinen kirkkokunta, joka on kun eroitettu muitten ihmisten yhteydestä, sillä mitään ratastietä ei tänne käy, joka onkin hankalaa saada toimeen, kun paikkakunta on enimmäksi osaksi vesillä piiritetty, ja jolla kulmalla ei järviä ole, on vuoria ja rämeisiä vuoren rotkoja. Ratasteistä ei ihmettä ole, jalka-ihminenkään ei tahdo hyvin päästä paikkakuntaan, jos hän esimerkiksi Palukselta - kylä, kuuluva Kullaan kappeliin - mielisi sinne. Tämän paikkakunnan nimi on Lassila. 

Lähtekäämme nyt Palukseltakin pötkimään. Ensin on meillä järvi ylitse soudettava, jonka pian jätämme, vaan nyt alkaa metsä-polku. Vähän matkaa käytyämme tulee suo vastaamme, josta pol'un näyttää vievän vuoriselle paikalle. Jos tapaamme matkata keväällä niin olemme kohta hyttyisten kynsissä, jotka kaikin tavoin meitä hätyyttävät ja matkustustamme estävät, vaan viimein olemme suon ylitse päässeet ja on meillä kumminkin kova pohja, ettei tarvitse pelätä suohon vajoovamme. 

Vaan nyt onkin polkumme juurikuin katkaistu, eikä näy tien-viittoja missään. Viimein sentään pol'un päähän pääsemme ja sopii siis matkustaa, kun jällen tulee suo vastaamme ja samassa hyttyiset. Tämmöistä tämä on koko matka, suo jättää, vuori ottaa, tölli siellä toinen täällä, vaan viimein sentään lähenemme määräpaikkaamme, 7 ja 8 tunnin paikoilla soita rähmittyämme, vuoria kiiveltyämme ja hyttyisten kanssa sodittuamme. 

Ehkä vieläkin on virstan paikoilla kylään, näkyy sentään, että ihmisasuntoja lähenemme. Metsä harvenee; siellä täällä pieni pellon tilkku pistäiksee silmiimme. Vielä vähän matkaa käytyämme näemme kirkon tornin auringon paisteessa valaistuna, jopa Inhotun järvikin puitten raosta pilkuittelee ja metsänkin jo loppuessa näemme koko kylän kirkkonensa ja taloinensa pienen joen reunalla, joka vetensä mainittuun järveen laskee. Nyt kun jo olemme kylässä, käykäämme tuohon taloon tuolla mäellä, joka ulkonäöltään on siistempi...

Lävitse katsoin ja läpijuoksin vanhan kirjasuomen sanakirjaa

Päädyin alkuperäisistä kalenterimerkinnöistäni poiketen eilen Elina Heikkilän esitykseen vanhasta kirjasuomesta ja sen sanakirjasta. Sanakirja on ollut verkossa jo jonkin aikaa, mutta en ole sen tutkimiseen innostunut, kun kattavuus laadata-oikeinuskovainen ei ole tuntunut kiinnostavalta. Tämä ennakkokäsitys osoittautui Heikkilän esimerkkien valossa virheelliseksi.

Nyt on syytä odottaa 18.11.2016 luvassa olevia aakkosvälejä ja-kööpeli sekä oikejus-omainen. Lisäksi suullisesti Heikkilä antoi ymmärtää, että aiemmin painettuna ilmestynyt alkupää tulee verkkoon "vuoden päästä" "vähän korjailtuna". Kiitämme Koneen säätiötä, jota ilman työ olisi lopetettu keskeneräisenä jo vuonna 2009.

Mistä ominaisuuksista innostuin? Ihan perusartikkelikin voi olla mielenkiintoinen, sillä näissä on käytettävissä vanhojen sanakirjojen (mahdollisesti virheelliset) selitteet sekä esimerkkejä käytöstä erilaisista tai eri aikojen teksteistä. Nopeasti selvisi, että mukava ennen ei ole se, mitä nyt pidämme mukavana.

Mutta verkkosanakirjan hyödyt tulevat paremmin esiin käyttämällä tarkennettua hakua. Mielenkiintoisimmat huomiot syntyivät täyttämällä kenttään merkityksenselitteistä perusmuoto nykyajan sanasta ja löytää sille näin entisajan vastineita. Tällä päästiin esityksessä kiinni siihen, että 1600-luvulla maanmittarit olivat maanmittaajia.

Olisi tietenkin hienoa, jos sanojen muuttumiseen pääsisi käsiksi sujuvammin, mutta kun sanakirja on rakenteellista tekstiä niin luulisi käyttöliittymän kehityksen olevan mahdollista. Ja ehkä jopa tulevaisuus, jossa on linkitys etymologiseen sanakirjaan? Kun se ensin edes saataisiin verkkoon.

Takaisin jo olemassaoleviin mahdollisuuksiin. Mikään sanakirja ei ole täydellinen totuus sanojen käytöstä, mutta Vanhan kirjasuomen sanakirjaa voisi siis käyttää käräyttämään historiallisia romaaneja anakronistisesta kielenkäytöstä. Jos vaikka kirjailija erehtyisi käyttämään sanaa mamselli ennen 1700-luvun loppua. Tai kauniimmin ajateltuna lisätä historiaa käsittelevään faktatekstiin maustetta tyyliin "maavero tai kuten silloin toisinaan sanottiin, maanmaksu". Tai sitten ihan vaan surffata valitsemalla vasemmalla olevasta valikosta oudon- (tai tutun-)näköisiä sanoja.

Lisää vanhasta kirjasuomesta voi oppia sivustolla Virtuaalinen vanha kirjasuomi.

Epäihmisyyden museo

Viime viikolla avautui Suvilahdessa kuukaudeksi epäihmisyyden museo ja kävin tutustumassa siihen eilen. Kyseessä ei ole Ihan Oikea Museo vaan osa Terike Haapojan ja Laura Gustafssonin projektia Toisten historia.

Katsomaan ja kuuntelemaan pääsee ilmaiseksi. Koko teoksen kokeminen vie tunnin ja kymmenen minuuttia. Jaossa olevan listan perusteella selviää melko nopeasti missä kohtaa olet tullut mukaan. (Ellei osu taukoon ja ihmettele tyhjiä pintoja neljää minuuttia.) Toisaalta olisi ollut antoisaa nähdä teos tietämättä minkä mittaisia pätkät ovat ja mikä teema seuraa toista.

Parhaimmillaan tunnelma Olivier Messiaenin musiikin säestämänä oli harras.

Historiasta teoksessa on kyse ja lopuksi otetaan kantaa myös historian esittämiseen. Yhtäaikaa heijastettujen tekstien rinnastaminen jää katsojalle, mikä oli virkistävää tavalliseen museoon verrattuna. Ja vaikka olen aina morkannut museo"näyttelyitä", jotka koostuvat seisten luettavista teksteistä, niin tämä toimi.

Minulle. Moni muu lähti alle tunnissa pois. Paikalle tuotiin yksi lapsi, joka syventyi pian kännykkäänsä. Onneksi, sillä teemat sisällissodista, kansanmurhista, eugeniikasta ja keskitysleireistä eivät ole lasten juttuja tällä tavalla esitettyinä. Soveltuu parhaiten aikuisille, joilla on aikaa ja avointa mieltä. Poislähtiessä huomasin tehtävävihon, jossa oli mietittävää. Se löytyy myöhemmin tällä viikolla museon verkkosivuilta.

Historiantutkimuksen vaikuttavuudesta

Suomen Historiallinen Seura järjesti eilen paneelikeskustelun historiantutkimuksen vaikuttavudesta. Oli yleisölle avoin ja Tieteiden talon isoimpaan saliin jäi runsaasti tyhjiä tuoleja. Vaikuttavaa? Vaikuttavasti markkinoitu?

Asiaan. Mitä on historiantutkimuksen vaikuttavuus? Tiina Kinnusen aloituksessa "yhteiskunnallista vaikuttavuutta" ja lopetuksessa vaikuttamista poliittisten päättäjien ohella historiakulttuuriin. Laura Kolbelle vaikuttavuus oli keskustelun synnyttämistä, laajemmin tai yksittäisessä tilaisuudessa. Ilmeisesti myös keskusteluun osallistumista "kun isot kysymykset nousevat esiin". Maria Lähteenmäelle vaikuttavuus (ainakin) oli tieteellisen tiedon hyödyntämistä yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Aapo Roseliukselle mahdollinen vaikuttavuuden mittari oli historiantutkimuksen opiskelijamäärät. Mikko Ylikankaan mielestä tutkimuksen uskottavuus (voi?) johtaa vaikuttavuuteen.

Lähteenmäki ei ollut blogissaankaan uskaltanut (mutta uskalsi siis kaikelle kansalle avoimessa yleisötilaisuudessa) kysyä, että ovatko poliittiset päättäjät tutustuneet historiantutkimuksen tuotoksiin. Enpä suuremmin ihmettelisi jos eivät ja itselleni on annettu ymmärtää, ettei niistä mitään tolkkua ilman historian yliopisto-opintoja saakaan. Eli pykätkääpä se "tietopankki selkosuomella", unohtaen työnantajienne pisteytyskriteerit.

Kun kuratoinnista niin kovasti pidätte. Aivan riemastuttava osuus tilaisuudesta oli Roseliuksen alustus, jossa hän kauhisteli "siviilikenttää", "kauniisti sanottuna" amatöörejä. Jotka tuottavat dokumentteja, historiikkeja ja näyttelyitä "eri yhteisöissä" "täysin irrallaan akateemisesta tutkimuksesta ja kriittisyydestä". Hui! Ja vielä "tiettyyn tarkoitukseen" (tämä kahteen kertaan mainittuna). Akateemisella tutkimuksellahan ei mitään tarkoitusta tai tarkoitusperiä ole?

Kahteen kertaan (myös) Roselius totesi, että nämä "villin maailman" edustajat eivät kysy ammattitutkijoilta. Enpä ihmettele. Kurkkasin äskettäin pitkästä aikaa yhden historian laitoksen (tai mikä lienee) tutkijoiden verkkosivuja eikä yhdeltäkään selvinnyt "selkosuomella", minkä aiheen parissa tutkija parhaillaan työskentelee.

Historian ei-akateemisten tuottajien rooliasu. Livrustkammaren

Kiitettävästi Roselius toi esiin myös käytännön ehdotuksia, jotka toivottavasti muutkin paikallaolijat huomasivat. "Pitää ottaa huomioon akatemian ulkopuolinen maailma", "ei pidä jäädä odottamaan" ja "pitää pystyä kirjoittamaan paremmin, niin, että kuullostaa luettavalta". On ihan turha vinkua, että itsensä tuppaaminen esille ei kiinnosta. Se on osa asiantuntijan työtä niin yksityisellä kuin julkisellakin puolella. Jos tutkimuksestaan ei ole mitään sanottavaa, niin siitä syntyy aika heikko mielikuva.

P. S. Paneelissa oli myös Janne Virkkunen markkinoimassa Historians without borders -meininkiä. Sivumennen hän kritisoi Lenin-museon uutta perusnäyttelyä, jossa "aloitettiin sisällissota" vuonna 1918. Tämä oli hänestä väärin, sillä laillista hallitusta vastaan nostettiin "kapina". Tämä ajattelukuvio on minulta edelleen ymmärtämättä. Olihan Yhdysvaltojen ja Espanjankin sisällissodissa hallitus vastaan toiset/kapinalliset? Vain olenko ymmärtänyt nekin päin mäntyä?

Helsingissä koulutettu näyttelijä ja romaaninsa

Näkyikö Helsingissä vuoden 1900 paikkeilla venäläisiä sotilaita upseerien palvelijoina lastenvaunuja työntämässä? Tällaisen käsityksen saa Martha Hedmanin kirjasta Uncle, Aunt and Jezebel (1949). Sen alkuteksteissä todetaan kaiken kirjassa mainitun tapahtuneen, mutta kuvattua pidemmän ajan kuluessa.

New Yorkissa helmikuussa 1915 ilmestyneen teatterilehden kansikuvan yhteydessä kerrottiin, että Hedman oli 14-vuotias (1897?) muuttaessaan Helsinkiin ja aloittaessaan näyttelijäoppilaana. Tällaisena hänet (etunimellä Märtta) mainitaan Borgåbladetissa 28.8.1901. Digitoiduista sanomalehdistämme löysin hänet näyttelijänä vuosina 1902, 1903, 1905 ja 1910. Viimeksi mainituissa ilmeisesti ruotsalaisen seurueen mukana. (Englanninkielisessä Wikipediassa esitetty ensiesiintyminen 1905 siis liian myöhäinen.)

Ruotsista Hedman oli kotoisin ja mikään verkkoteksti ei selitä miksi hän muutti Suomeen tai sitä minkälainen yhteys häntä täällä holhonneilla enolla ja tädillä oli Suomeen. Kirja alkaa Turussa sapattikohtauksella, jossa eno harmistuu siitä, että jumalanpalveluksen aikana ei saa ostaa virvoitusjuomaa eli saa vaikutelman, ettei hän ollut aiemmin Suomessa elänyt. Mutta heillä on koti Helsingin Annankadulla, eno oli viinin tukkukauppias ja täti oli ollut kirjomassa Helsingin kaupungin keisarinnalle lahjoittamaa esinettä. Mainitaan myös, että Hedmanin äiti oli Greta-tyttärensä kanssa viettänyt kesän Helsingissä.

Yritin pitää silmällä yksityiskohtia, joista saisi kiinni. Oliko osoite tosiaan Annankatu 30? Ulkomaisen konsulin kesävierailu on varmasti mainittu sanomalehdissä, mutta nimensä muutettu. Lupaavimmalta vaikutti puhuvan papukajan katoaminen, mutta löytämissäni ilmoituksissa ei ollut sopivia nimiä.

Historian tapahtumista sortovuodet tulevat mainituksi. Hedman kuvaa vuotta (mikä?), jolloin venäläiset viranomaiset kielsivät kostona edellisen vuoden vapun vietossa Kaivohuoneella soitetusta Marseljeesista Runebergin päivän perinteisen vieton. Mutta helsinkiläiset kokoontuivat kuitenkin kävelemään Esplanadin puistoon ja patsas valaistiin kahdesta ikkunasta, Hotelli Kämpin ja tunnetun lääkärin.

Kirja on sujuvaa ja mielenkiintoista kuvausta, jota voi suositella englanninkielen taitoisille lämpimästi. Ehkä samat tarkkailutaidot, jotka veivät Hedmanin näyttelijäksi, tekivät hänestä hyvän kirjoittajan. Myöhempi kirjansa Mathias and Mathilda kuuluu myös Pasilan kirjaston Helsinki-kokoelmaan ja kun nimet ovat samat kuin enolla ja tädillä ensimmäisessä kirjassa niin ilmeisesti kyse on jonkinlaisesta jatko-osasta.

Sophia Juliana Zidénin elämästä

Sophia Juliana Zidén syntyi 15.4.1795, ilmeisesti Iisalmella, josta kastettujen luettelo vuodelta on tuhoutunut tai hävinnyt. Isänsä oli Kiikassa syntynyt maanmittari Gustaf Adolf Zidén ja äitinsä Anna Regina Grönström (s. 1775). Sophia, isoveljensä Henrik Gustaf (s. 15.3.1794 Iisalmi) ja pikkuveljensä Jakob Johan (s. 22.3.1797 Iisalmi) menettivät isänsä 12.5.1808. Perhe ei jäänyt turvattomaksi, sillä isä omisti Iisalmen Kilpisaaressa Ritoniemen tilan.

(Lokakuussa 1808 Iisalmen Koljonvirralla kaatui Sofian serkku Jakob Henrik Zidén, josta Runeberg myöhemmin kirjoitti runon Vänrikki Stoolin tarinoihin.)

Veljien käydessä koulua ja luodessa uraa on Sophia jäänyt (ainakin kirkonkirjoja katsoen) Ritoniemeen. Kun tytärtään 20 vuotta vanhempi äiti meni vuonna 1836 naimisiin Hyrynsalmen kirkkoherran Johan Wegeliuksen kanssa, olisi Sophiakin ollut sopivassa iässä avioliittoon. Mutta hän jäi naimattomana Ritoniemeen.

Äidin avioliiton jälkeen Sophian luokse muuttivat vänrikki Anders Gustaf Savanderin tyttäret Gustafva (s. 26.7.1818) ja Johanna Lovisa Savander (s. 15.1.1820). Heidän äitinsä Hedvig Sofia Grönström (s. 1780) oli kuollut 6.6.1823. Kuten sukunimestä voi arvata, nuoret naiset olivat Sofian serkkuja. Heidän yhteiset isovanhempansa olivat raumalainen porvari Johan Henric Grönström ja vaimonsa Regina Åberg.

Sofian äiti jäi toistamiseen leskeksi ja palasi vuonna 1845 Ritoniemeen, jossa hän kuoli 18.4.1851.

Kolme kuukautta aiemmin oli Iisalmella kuollut lapsivuoteeseen Maria Amalia Zidén, Sophian veljentytär. Tämä oli tullut vuonna 1849 Iisalmeen, jossa aviomiehensä Johan Adolf Snellman (s. 12.7.1827) ryhtyi Paloisten Svedjenäsin vuokraviljelijäksi. Hän jäi sinne vaimonsa kuolemankin jälkeen ja Sofia sekä Savanderin sisarukset muuttivat tilalle vuoden 1860 paikkeilla. Sophia kuoli siellä 66-vuotiaana 23.8.1861.

Todennäköisesti vuoden 1851 kuolemantapauksien johdosta Sophia Juliana Zidén allekirjoitti Iisalmessa testamenttinsa, jossa hän määräsi omaisuutensa "apurahaksi ahkeroille, hyväntapaisille ja tieteissä varmistuneille oppilaille Kuopion lukiossa". Savanderin sisaruksille jäi vuosittainen korko, jota maksettaisiin kunnes kuolisivat tai menisivät naimisiin. Pari kuukautta ennen kuolemaansa Sophia teki lisäyksen, jolla naisille jäi myös irtaimistoa. Vai tulkitsenko väärin ja Kuopion lukiolaiset jäävät apurahoitta?

Gustava Savander kuoli Iisalmella 15.7.1887, jolloin Johanna-sisarensa edelleen eli.

Lähteet:
Iisalmen rippikirjat 1805-1815 s. 150, 1807-1815 s. 23, 1816-1826 s. 155, 1827-37 s. 225, 1839-1850 s. 300, 851, 1851-1860 s. 817, 1005, 1006, 1871-1880 s. 756, 1881-1890 s. 628, 1891-1900 s. 581
Finlands Allmänna Tidning 10.1.1862 ja 28.1.1862, Porin Kaupungin Sanomia 5.10.1861, Savo 19.7.1887