tiistai 6. syyskuuta 2016

Historiantutkimuksen vaikuttavuudesta

Suomen Historiallinen Seura järjesti eilen paneelikeskustelun historiantutkimuksen vaikuttavudesta. Oli yleisölle avoin ja Tieteiden talon isoimpaan saliin jäi runsaasti tyhjiä tuoleja. Vaikuttavaa? Vaikuttavasti markkinoitu?

Asiaan. Mitä on historiantutkimuksen vaikuttavuus? Tiina Kinnusen aloituksessa "yhteiskunnallista vaikuttavuutta" ja lopetuksessa vaikuttamista poliittisten päättäjien ohella historiakulttuuriin. Laura Kolbelle vaikuttavuus oli keskustelun synnyttämistä, laajemmin tai yksittäisessä tilaisuudessa. Ilmeisesti myös keskusteluun osallistumista "kun isot kysymykset nousevat esiin". Maria Lähteenmäelle vaikuttavuus (ainakin) oli tieteellisen tiedon hyödyntämistä yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Aapo Roseliukselle mahdollinen vaikuttavuuden mittari oli historiantutkimuksen opiskelijamäärät. Mikko Ylikankaan mielestä tutkimuksen uskottavuus (voi?) johtaa vaikuttavuuteen.

Lähteenmäki ei ollut blogissaankaan uskaltanut (mutta uskalsi siis kaikelle kansalle avoimessa yleisötilaisuudessa) kysyä, että ovatko poliittiset päättäjät tutustuneet historiantutkimuksen tuotoksiin. Enpä suuremmin ihmettelisi jos eivät ja itselleni on annettu ymmärtää, ettei niistä mitään tolkkua ilman historian yliopisto-opintoja saakaan. Eli pykätkääpä se "tietopankki selkosuomella", unohtaen työnantajienne pisteytyskriteerit.

Kun kuratoinnista niin kovasti pidätte. Aivan riemastuttava osuus tilaisuudesta oli Roseliuksen alustus, jossa hän kauhisteli "siviilikenttää", "kauniisti sanottuna" amatöörejä. Jotka tuottavat dokumentteja, historiikkeja ja näyttelyitä "eri yhteisöissä" "täysin irrallaan akateemisesta tutkimuksesta ja kriittisyydestä". Hui! Ja vielä "tiettyyn tarkoitukseen" (tämä kahteen kertaan mainittuna). Akateemisella tutkimuksellahan ei mitään tarkoitusta tai tarkoitusperiä ole?

Kahteen kertaan (myös) Roselius totesi, että nämä "villin maailman" edustajat eivät kysy ammattitutkijoilta. Enpä ihmettele. Kurkkasin äskettäin pitkästä aikaa yhden historian laitoksen (tai mikä lienee) tutkijoiden verkkosivuja eikä yhdeltäkään selvinnyt "selkosuomella", minkä aiheen parissa tutkija parhaillaan työskentelee.
Historian ei-akateemisten tuottajien rooliasu. Livrustkammaren
Kiitettävästi Roselius toi esiin myös käytännön ehdotuksia, jotka toivottavasti muutkin paikallaolijat huomasivat. "Pitää ottaa huomioon akatemian ulkopuolinen maailma", "ei pidä jäädä odottamaan" ja "pitää pystyä kirjoittamaan paremmin, niin, että kuullostaa luettavalta". On ihan turha vinkua, että itsensä tuppaaminen esille ei kiinnosta. Se on osa asiantuntijan työtä niin yksityisellä kuin julkisellakin puolella. Jos tutkimuksestaan ei ole mitään sanottavaa, niin siitä syntyy aika heikko mielikuva.

P. S. Paneelissa oli myös Janne Virkkunen markkinoimassa Historians without borders -meininkiä. Sivumennen hän kritisoi Lenin-museon uutta perusnäyttelyä, jossa "aloitettiin sisällissota" vuonna 1918. Tämä oli hänestä väärin, sillä laillista hallitusta vastaan nostettiin "kapina". Tämä ajattelukuvio on minulta edelleen ymmärtämättä. Olihan Yhdysvaltojen ja Espanjankin sisällissodissa hallitus vastaan toiset/kapinalliset? Vain olenko ymmärtänyt nekin päin mäntyä?

4 kommenttia:

  1. Jäin kiinni tuohon toteamukseen "Eli pykätkääpä se "tietopankki selkosuomella", unohtaen työnantajienne pisteytyskriteerit."

    Valitettavasti näin nuoremman tutkijan näkökulmasta tuollaisten yleishyödyllisten tietopankkien pykääminen on tehtävä vapaa-ajalla, sillä työaika kuluu joko palkkatyöhön tai rahoituksen hakemiseen. Nykytilanteessa pisteytyskriteeriti ohjaavat voimakkaasti työtä, eikä itselläni ainakaan riitä vapaa-aikaa yleishyödyllisiin hankkeisiin siinä määrin kuin ehkä suuri yleisö toivoisi tai olettaisi.

    Ystävällisin terveisin,
    Ulla Ijäs

    VastaaPoista
  2. Tarkennan vielä lainauksen kontekstia. Tietopankkia ehdotti siis panelisti (muistaakseni Lähteenmäki) unohtaen kyseisellä hetkellä ne syyt, joiden takia tämä ei ole realistista ja joihin sinäkin viittaat.

    VastaaPoista
  3. Varsin harvat sisällissodat ovat sodan vielä kestäessä olleet kummankaan osapuolen mielestä sisällissotia. Yleensä sisällissota-nimitys on vakiintunut ensin ulkomailla ja tullut sodan kokeneessa maassa käyttöön vasta asteittain sodan ollessa jo historiaa.

    Yhdysvaltain sisällissodasta käytettiin voittaneella puolella tuoreeltaan varsin yleisesti ilmaisua the War of the Rebellion (kapinasota). Esimerkiksi Yhdysvaltain sotaministeriön 1800-luvun loppuvuosikymmeninä julkaisema 127-osainen sodan virallinen asiakirjakokoelma on pääotsikoltaan nimenomaan The War of the Rebellion. Vastapuolella yleinen aikalaistermi sodan aikana oli the War of Separation (irtaantumissota) tai the War for Southern Independence (etelän itsenäisyyssota).

    Espanjan sisällissodan taas voitti nimenomaan kapinaan noussut osapuoli, joten sodan kapinaluonnetta eniten korostanut termi el Alzamiento Nacional (kansannousu), usein jopa el Glorioso Alzamiento Nacional (loistelias kansannousu), oli nimenomaan sen lanseeraama ja vaalima. Sisällissota-nimityksen (la Guerra Civil) käyttäjille ei vastaavasti Francon valtakaudella kunnian kukko laulanut.

    Tästä ei kuitenkaan ole Virkkuselle paljon lohtua, pikemminkin päinvastoin. Nämä kapinatermit ovat jääneet arkikäytöstä jo kauan sitten, ja jos joku vaatisi niiden palauttamista sinne takaisin, hänen tulkittaisiin olevan todella syvissä juoksuhaudoissa. Espanjassa uutisoitiin viimeksi heinäkuussa kohusta, joka syntyi, kun Granadassa paikallinen kaupunginvaltuutettu käytti vanhaa termiä ja joutui pelaamaan Suomestakin tutun ironiakortin.

    VastaaPoista
  4. Kiitos Tommi perusteellisesta ja opettavaisesta vastauksesta!

    VastaaPoista