Sotasammosta

Eilen istuin monen muun kanssa kolme tuntia Kansallisarkiston vanhassa tutkijasalissa kuulemassa Sotasammosta, joka "kokoaa yhteen talvi- ja jatkosotaan liittyviä keskeisiä kansallisia tietoaineistoja linkitettynä avoimena tietona". En illalla kotiin päästyäni jaksanut palvelua testailla, joten kommenttini perustuvat tilaisuudessa nähtyyn ja kuultuun.

Ensinnäkin oli surkuhupaisaa, että Eero Hyvönen perusteli hanketta sanomalla, että viime sotien ymmärrys edistäisi rauhaa. Sotia on tutkittu ja vatvottu antikiin ajoista ja hyvin todennäköisesti jo sitä ennen, eikä se ole tuottanut kuin lisää sotia.

Mitään epäilystä ei ole kuitenkaan siitä, etteikö Suomessa löytyisi ihmisiä, jotka haluavat vatvoa viime sotia ja he saavat Sotasammon näkymistä varmasti uusia ahaa-elämyksiä. Arkistolaitoksen edustaja sanoi olevansa "aivan hurmiossa". Itse innostuin joukko-osasto-ontologiasta, mutta se on toistaiseksi toteutettu vain talvisodan osalta. Vähän muutakin on kesken eli voi kyllä ihastella Karjalan päälle asemoituja vanhoja karttoja, mutta näitä ei jatku koko rintama-alueelle.

Kyseessä on tutkimusprojektin prototyyppi, jonka viimeistelyyn ja ylläpitoon ei ole suunnitelmaa. Palautelomake on. Toivottavasti tilanne esim. Suomi 2017 -hengessä selvenee, sillä tässä on nyt Suomen ensimmäinen suurelle yleisölle näytetty linkitetyn datan esimerkki, jolle toivoisi seuraajia.

P. S. Paikalla oli joku, joka ei ollut ennen (ilmeisesti) nähnyt SA-kuvia ja kysyi niiden julkaisuoikeuksia. Linkittämisen hyviä puolia on näkyvyyden luominen.

Ymmärrysvaikeuksia

Vuosi sitten kirjoitin, ettei meidän datalla saa leikkiä. Se, että ilmaisin itseäni tehottomasti, kävi ilmi tänä iltana, kun kuuntelin Digital Humanities Research -seminaarisessiossa Eric Malmin esityksen Sukupuiden automaattinen rekonstruointi ja analysointi.

Malmi tekee menetelmätutkimusta. Ja mieluiten soveltaisi menetelmiään dataan, joka vetoaa kansainväliseen yleisöön. Miksi ihmeessä hän sitten valitsi HisKi-datan kohteekseen?

Seminaariesityksessä hän visioi rekonstruoituja (miksei konstruoituja?) sukupuitaan aineksiksi tutkimukselle, joka on jo joko tehty tai jonka voi tehdä suoraan Hiski-datasta. Jo 2009 totesin, että HisKissä on "selvää potentiaalia nimimuodin leviämisen tutkiskeluun" ja tätäkin on moni ehtinyt varmasti tehdä ennen Malmin ohjaamaa kandintyötä tänä vuonna.

Sukupuidensa pointti, jos sanaa voidaan käyttää, on käyttää algoritmia arvioimaan todennäköisiä vanhempia lapsille. Ehdokkaiden todennäköisyyttä arvioidaan nimien, paikkojen ja aikojen perusteella. Periaatteessa siis samaa päättelyä, jonka sukututkija tekee HisKi-haravoinnissa. Mutta sukututkija käyttää todennäköisyyksiä optimoidakseen työn, jonka hän tekee seuraavaksi käydessään lähteitä läpi valitakseen kandidaateista oikean. Malmi käyttää niitä luodakseen 51 000 henkilön "sukupuun" minuutissa.

Koska tällä "sukupuulla" ei ole mitään tunnistettua käyttötapaa, johon ei olisi jo olemassa olevaa ratkaisua, lähdin sessiosta masentuneen kiukkuisella päällä. Yritin kotimatkalla keksiä jonkun vertailukohdan ja mieleen tuli leffa Into the Wild, jossa kundi lähti ilman karttaa erämaahan, koska oli mielestään hyvä idea. Eikä todellakaan ollut.

Giovanni Orlando: Day 105/365 : Sit down and tell me your story. CC BY-NC-ND 2.0

Venäjän kielen tarve ja Nikolain ratsuväkiopisto

Sanomalehtien Hohenthal-läpikäynnissä löysin Suomalaisesta virallisesta lehdestä 23.11.1904 listauksen ihmisistä, jotka olivat saaneet tai eivät valtiolta (?) eläkettä/avustusta. Jälkimmäisten joukossa on J. O. Hohenthal. Ensi reaktioni oli "kävi kuin esitädillään".

Kyseisen esitädin hakemuksen olin melko vaivattomasti, joten miksi en nyt käyttäisi oppimaani harjoituksen vuoksi? Otan vaan aakkosellisen aktiluettelon, joka kattaa vuoden 1904... Mutta sellaista ei ole digitoitu. Henkilösuojan vuoksi? Ei, kurkkaus Vakkaan kertoo, että luettelot loppuvan vuoteen 1900.

Eli käytettävä kronologisia aktiluetteloita? Tuskallistahan se on selata, mutta kun kyseessä on vain yksi vuosi...

Vuoden onnistuinkin löytämään ja selasin sivut läpi (kuvat 40-55). Mutta tästä ei ollut mitään hyötyä, sillä aktien nimet oli kirjoitettu venäjäksi. Kirjoituskoneella eli jos olisin hakenut nimeä Hohenthal, olisin voinut sen onnistua löytämäänkin, mutta 1800-luvun alkupuolella kaikki raha-anomukset olivat yhdessä aktissa ja niin on varmaan nytkin. Eli otsikko on jotain yleisempää. Eikä näitä voi kopioida Googlen kääntäjään, joka yleensä on ratkaissut venäjän kielen ongelmani.

Venäjän kielelle voisi olla tarvetta myös tiedontarpeessa Nikolain ratsuväkiopistosta. Mistään ei tunnu löytyvän mitään muuta kuin Mannerheim-jaaritusta ja minä haluaisin tietää miten pohjanmaalainen papin poika päätyy sinne lyseo-opintojen jälkeen 1900-luvun alussa. Apuhuudot asiatuntijoillekaan eivät ole tuottaneet tulosta.

Markkina-ajoitusasia

Pari vuotta sitten kävin Kansalliskirjastossa mikrokorteilta almanakkoja läpi hakien Kokemäen markkinapäiviä. Eipä tullut mieleen, että niissä voisi olla painovirheitä. Oliko näin käynyt vuonna 1798, kun nimimerkki "Marknads Resande" ihmettelee sanomalehdessä Inrikes tidningar 21.3.1798 Porvoolle merkittyjä kolmea markkinapäivää. Kun niitä pitäisi olla vain yksi?

Tietonsa eivät kuitenkaan olleet täydelliset, sillä kuninkaallisiin määräyksiin viitaten vastaus sanomalehdessä Inrikes tidningar 17.8.1798 perusteli almanakassa mainitut markkinat.

Hautausmaat ulkoilmamuseoina?

Kävin eilen illalla naapuritalon Taidekoti Kirpilässä kuuntelemassa Suvi Leukumaavaaran esityksen Hautausmaat ulkoilmamuseoina - julkinen taide, yhteiset ja yksityiset muistot. En tiedä sainko irti mitä piti, mutta jotain kuitenkin.

Leukumavaara oli yhdistänyt hautausmaihin kolme trendikästä käsitettä: näkymätön kulttuuriperintö, muistin paikka ja dark tourism. Luennon aikana käkistelin ensimmäistä, sillä puhe oli säätyläisten hautauskulttuurista noin 1850-1950 - siitä, josta on jäänyt ne muistomerkit, joista puhuttiin. Tämä oli se hautaumaakulttuuri, joka oli sittemmin "muuttunut", mutta sanaakaan ei sanottu siitä, että se oli ajallisesti rajattu ja useimmilla maaseudun hautausmailla on satoja vuosia näkymätöntä kulttuurihistoriaa hautoina, joista ei ole enää mitään merkkiä.

Mutta toisaalta oli puhe myös aidosti näkymättömästä ja suurelta osin kadonneesta kulttuuriperinnöstä: siitä mitä haudoilla on tehty. (KuvaVelikulta 14/1909)

Enimmäkseen Leukumaavaara puhui muistomerkeistä. Siitä miten ne tuhoutuvat olosuhteiden armoilla tai tuhotaan haltijattomina. Miten muistomerkit eivät enää näytä siltä kuin ne näyttivät uusina tai muuten "ennen". Omat kysymykseni:  Pitäisikö hautausmaan siis olla ulkoilmamuseo: näin ennen vanhaan haudattiin ihmisiä? Vai elävä tila, joka on yhteisön hautapaikka jatkossakin?

Onko meissä jotain vikaa, kun muistelemme nykyään edesmenneitä muualla kuin hautausmaalla? Onko oleellisempaa ihailla ja tutkia I. K. Inhan valokuvia ja tekstejä vai säilyttää hänen hautapaikkansa? (Ihailtavasti kuulemma joku hyväntekijä maksoi hoidosta 10 vuodeksi, minkä jälkeen se on taas vaarassa hävitä.)

Leukumavaaran esimerkeissä kosketti Topeliuksen kahden nuorena kuolleen lapsen haudat. Heistä Topelius oli kirjoittanut ja heitä surrut. Konkreettinen jäänne sekä lasten että heidän perheensä elämästä, mutta ei enää sitä, mitä se on alunperin ollut. Ulkoisesti eikä sisäisesti.

Syksyn sarjakuvasatoa

1) Helsinki-info alkoi julkaista Timo Mäkelän sarjakuvia valokuvaaja Signe Branderista.

2) Löysin Ainur Elmgrenin blogin, jossa hän kertoo Erkki Vala -projektistaan, josta pitäisi syntyä elämäkerrallinen sarjakuva-albumi. Projektia on esitelty myös sarjakuvalla (!), joka ilmestyi Scandiassa 2014 (pdf).

3) Tänä syksynä ilmestyneitä historiaa esittäviä sarjakuvia en löytänyt uutuusluettelosta vaan SKS:n kirjaston uutuushyllystä, Ylen uutisesta ja kolmannen jostain muualta. Kirjamessuilla bongaamani Pertti Jarlan omaelämäkerrallista albumia Jäätävä Spede. Sarjakuvalliset muistelmat en ole vielä saanut luettavaksi ja Kirsti Ellilän Pieni kirja Hemmingistä julkistettiin vasta viime viikolla.

Kuvassa alimmaisena on Ville Rannan Oululaisia suurmiehiö. Elias Lönnrotin elämä ja teot aikakauslehti Kaltiossa vuosina 1832-2006. Sen alkuosa tuo Lönnrotin nykyaikaan, mutta loppupuoli on alkusoittoa albumeille Kajaani ja Kyllä eikä ei.

Keskimmäisenä on Ilpo Koskelan Lusia, joka kertoo ahmaslaisen Lusia Rusintytär Korhosen elämästä 1600-luvulla. Alun Koskela on kuvitellut ja loppu perustuu käräjäpöytäkirjoihin. Sekä kuvat että teksti ovat omaperäisiä, mutta albumia on sarjakuvia osaamattomankin helppo lukea.

Samaa en voi sanoa Aapo Kukon albumista Riekaleita, jonka kulussa en pysynyt mukana. Tekijän mukaan albumissa "kuvataan sotaa vähän absurdina, kaaosmaisena tilana ja se on jokaisen yksilön kohdalla vähän riekalemainen".

Kun kokonaisuudesta en saanut kiinni, tartuin marginaaliseen. Vetelin seudun murresanaston mukaan Huuhentaali on "henkilö, joka toimii kovalla tohinalla, järjettömästi". Vetelin Hohenthalien jälkeläiselle tämä kuullostaa ihan järkevälle, mutta en ollut koskaan kenenkään kuullut ilmaisua käyttävän. Ennen kuin nyt.

Oli "pakko" ottaa Kukkoon yhteyttä ja kysyä mistä hän tämän tunsi. Sain ripeästi vastauksen:

"Huuhentaali-sana tulee käsittääkseni meänkielen kautta. Isäni suvun puolella Keminmaan seutuvilla on elinpiirissä puhuttu sellaista sekakieltä missä yhdistyy Oulun murrepiirteet ja meänkielellä olevat ilmaisut.

Kuulopohjalta ovat sitä kautta monet sananparret ja sanat jääneet mieleen, jotka sitten löysivät paikkansa kun tein tuota Lapin sotaan sijoittuvaa juttua."

Tornionjokilaaksossa Hohenthalit eivät ole vaikuttaneet, Oulussa ja Raahessa kylläkin.

Ranskalainen lintu?

Halliday Sutherlandin kirja Lapland Journey (1938) alkaa Helsingistä, jossa häntä opastaa m.m. Yrjö Hirn. Sutherland oli valmistautunut matkaan lukemalla ainakin Vyvyan B. Hollandin artikkelin Finnish Fare lehden Wine and Food kesänumerosta 1937. Holland oli kuvannut pitkien talvimatkojen jälkeen tarjottavan juoman "ranskalainen lintu":

After a long journey by road, which is apt to leave one a little cold in winter, one is introduced to a ceremony known by the name of "French Bird." The procedure is as follows: A plate containing small slices of lemon is handed round. Each guest takes one of these and sprinkles it liberally with powdered sugar. Then small glasses of brandy are distributed. The consumer puts the piece of lemon in his mouth and chews it up. Then he hastily swallows the brandy and disposes of the inedible portion of the slice of lemon with as much dignity and delicacy as possible. Strangely enough, the whole process is not as unpleasant as it sounds, and certainly has the effect of restoring one's numbed faculties.

Sitruunan, sokerin ja konjakin sekoittaminen toisiinsa kuullostaa oudolta. Minä kun en ole sekoillut sitrushedelmien kanssa edes tequilaa juodessani.

Mutta kuvaus ei ollut täyttä puppua, vaikka paikan päällä käytyään Sutherland siihen hieman pilkallisesti suhtautuukin. Hänen kokemuksensa mukaan

To drink French Bird, known also in Sweden as Frensk Vogel, you sprinkle one side of a thin slice of lemon with sifted sugar, and place the slice with the sugar uppermost on your tongue. The brandy is then sipped over the sugared lemon, which is then removed unchewed. With the lemon on the tongue speech is somewhat difficult, and it may be that this peculiar way of taking brandy was devised for the purpose of silencing garrulous drinkers. Another way of taking French Bird is to fold the slice of sugared lemon, hold it in your left hand, and alternately sip the brandy and suck the lemon, a more ladylike proceeding. The mystery of the name I never solved.

Nimen mysteeri ja tavan tausta eivät aukea myöskään nykyaikaisista verkkolähteistä. Josefine Hådell oli hakenut tietoa vuonna 2007 tuloksettomasti ja kertoo omassa blogissaan lapsuudenmuistonsa, jossa juomaan kuului armanjakki, sitruuna, sokeri ja pikakahvi. Hänen tuttavansa Daniel Åberg tulkitsee, että juoman nimi tulee siitä, että taitettu sitruunanviipale suussa näyttää linnun nokalta. Josefinen versio on myös nähtävissä videona.

Kuva kirjasta Birds and nature Flickr Commons

Laulettiinko tsaarihymniä Suomessa?

Projekt Runeberg -aktiivi Lars Aronsson jakoi FB:ssä löydön ruotsalaisesta sotilaslaulukirjasta: Venäjän keisarikunnan hymnin.

Hän ihmetteli, että minkä isänmaan suojelemiseksi ruotsalaiset sotilaat olivat tätä laulaneet. Minä taas hämmästyin, kun en edes ollut tiennyt Venäjällä kansallismelodiaa ollenkaan olleen ennen "Suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa".

Laulukirjasta selvisi, että ruotsinkieliset sanat oli kirjoittanut G. H. Mellin., jonka olen aiemmin esitellyt täällä kuvan kanssa Ruotsin etevimpänä historiallisten novellien tekijänä. Mies muutti jo 4-vuotiaana Suomesta Ruotsiin, joten suuriruhtinaskunnan tarpeisiin sanoitusta ei ole tehty. Aronsson kysyikin "Frågan är dock om det fanns någon annan svensk eller finskspråkig text som spelade en sådan roll? Vem kan veta?" eli oliko Suomessa käytössä joku sanoitus tsaarihymnin laulamiseksi.

Tein pikaisen haun digitoiduissa sanomalehtihauissa. 'Tsarhymn' laulettiin vain uutisessa, joka kertoi tapahtumista Pietarissa (Hufvudstadsbladet 15.10.1901). Suomessa se soitettiin Valtionrautateiden 25-vuotisjuhlissa ( Helsingfors Dagblad 18.3.1887).

'Kejsarehymn' soitettiin valtiopäivien avajaisissa juuri ennen Maamme-laulua (Vikingen 3.2.1872). Soittamisesta on muitakin mainintoja. Ja ainakin kahdesta kuoroesityksistä: Viipurissa keisarin vieraillessa (Helsingfors Dagblad 5.8.1885) sekä juhlassa Turun tuomiokirkolla (Åbo Tidning 30.4.1894). Kirjoitusasu 'Kejsarhymn' on hedelmällisin ja mainitsee erityisesti vuoden 1880 kohdalla laulamisen "med finska ord".

'Keisarihymni' saatettiin laulaa suomeksi jo Yrjön juhlassa Janakkalassa sekaäänisesti pitäjän kanttorin taitavalla johdolla (Uusi Suometar 2.5.1879). Keisarin onnekkaan pelastumisen johdosta Suomalaisessa teatterissa laulettiin keisarihymni (Uusi Suometar 5.12.1879). Keisarin riemujuhlassa (Viipurissa?) maljojen jälkeen sekaääninen kuoro suomalaisilla sanoilla lauloi Keisarihymnin (Ilmarinen 25.02.1880). Hämeenlinnan juhlajumalanpalveluksessa veisattiin keisarihymni (Hämäläinen 28.2.1880) jne.

Lauluinto helmikuussa 1880 liittyy keisarin hallinnon 25-vuotisjuhlintaan. Joku oli käännöksen  tehnyt ja jotenkin se oli levinnyt ellei sitten työtä oltu tehty moneen kertaan. Hämeen Sanomissa 2.4.1880 julkaistussa kirjeessään K. E. Herckman kertoo Mäntsälän keisarijuhlaa varten tehneensä ruotsalaiset sanat keisarihymniin eli niitä ei ainakaan yleisesti ollut jaossa.

Sanaa 'tsaarihymni' on käytetty vasta 1892.

Joku jossain tietänee enemmän?

Apropoo Venäjä ja Projekt Runeberg. Jälkimmäisessä on digitoituna Oscar Heinrich Dumrathin kirjasarja Ryssland och dess tsarer (1919-20).

Vironkatu 3 ja käytännöllinen talouskoulu

Hohenthal-projektin osana piti kirjoittaa Helsingissä toimineesta käytännölilsestä talouskoulusta, jonka johtajana Jenny Hohenthal muutaman vuoden toimi. Periaatteessa ei ongelma, sillä olen kerännyt tietoa siitä jo vuodesta 2007. Mutta käytönnössä koska en ole monissa (!) aiemmissa versioissa käyttänyt lähdeviitteitä, työ piti tehdä uusiksi.

Eli tuli taas pähkäiltyä talouskoulun rakennuksia. Sanomalehdistä keräämieni tietojen mukaan osoitteeseen Vironkatu 3 (Mariankatu 13) rakennettiin vuonna 1880 kaksikerroksinen kivitalo, jonka yläkerran 7 huoneesta oppilaiden käytössä oli 2, johtajattarella 2 ja vuokralaisilla 3. Alakerrassa oli iso keittiö, mankelointi- ja silityshuone, leipomo, pesula, ruokasali ja yksi vuokrahuone. Koulun toimintaa varten tontille rakennettiin myös vuonna 1884 arkkitehti Sebastian Gripenbergin piirtämä kolmikerroksinen kivitalo.

Vuonna 2008 olin kysynyt Helsingin kaupunginmuseon arkistosta valokuvaa ja saanut vastaukseksi sormenpääkuvan "Vironkatu 3 ja1:sta, vuodelta 1910, Signe Branderin kuvaamana. Kuvatunnus N585." (Nykyään Finnassa)

Brander Signe HKM 1910

Jostain mystisestä syystä minulle jäi kuitenkin muistikuva, että olin saanut vastaukseksi "ei oo" ja siksi pidin tätä rakennusasiaa suurena ratkaisemattomana mysteerinä.

Tuntematon HKM

Vaikka se ei sitä ole ollenkaan. Branderin kuvan keskivaiheilla on kaksikerroksinen kivitalo, josta on Finnassa myös lähikuva. Sen tiedoista selviää suunnittelijaksi Theodor Höijer ja vuodeksi 1879. Hyvin uskottavasti siis valmistunut vuonna 1880 ja yllä sanallisesti kuvattu rakennus.

Kuvan tietojen mukaan "Alun perin asuinkäyttöön rakennettu talo siirtyi teollisuuskäyttöön 1930 -luvulla." Kruununhaan porraskäytäväinventoinnissa (pdf) puolestaan "Rakennus edustaa 1870-luvun teollisuusarkkitehtuuria (ent. painotalo, nykyisin arkkitehtitoimistona)" Rohkenen siis olla eri mieltä molempien kanssa.

Talouskoulun lisärakennus vuodelta 1884 on edelleen myös olemassa. Inventointiraportissa se on "alun perin 1880-luvulla rakennettu piharakennus" ja yllä olevan kuvan tiedoissa "Pihasiipi liittyy läheisesti katurakennuksen arkkitehtuuriin.". Sijainti selittää miksi se ei näy kadulta otetuissa valokuvissa.

Ei poika nimeltä Päivi, vaan tyttö nimeltä Isak Oskar?

Vasabladetissa 30.11.1867 julkaistu kirje Lehtimäeltä päättyi erikoisuuteen.

Kirjoittajan väite Lehtimäellä nimellä Isak Oskar kastetusta tytöstä julkaistiin myös Hufvudstadsbladetissa 4.12.1867.

Herää ajatuksia ja kysymyksiä. Olisiko lapsi ensin tulkittu pojaksi ja siksi kastettu pojan nimellä? Miten sukupuoli määriteltiin entisaikaan (fyysisesti) epäselvissä tapauksissa? Voiko nimeen luottaa binomisen sukupuolen määrittäjänä?

Mielenkiintoista, mutta Lehtimäen kastetuissa ei vuonna 1867 ole yhtään Isak Oskaria. En luottanut pelkkään Hiskiin vaan katsoin varsinaiset listat, joissa ei ollut minkäänlaista korjauksen jälkeäkään.

Jäljelle jää huomio siitä, että nimien käyttö ristiin yhdistyy kirjoittajan mielessä töiden vaihtamiseen sukupuolten välillä.

Rautakautisia yhteyksiä

Viime perjantaina matkasin Hämeenlinnaan Suomen keskiajan arkeologisen seuran seminaariin People connected – Interaction between Finland and Sweden during the Late Iron Age and Middle Ages.

Ensimmäiseksi Anna Wessman tarjosi itselleni hyödyllisen katsauksen rautakauden lopusta Lounais-Suomessa Etelä-Pohjanmaalta Uusimaalle. Etelä-Pohjanmaalla (Vöyriä lukuunottamatta) hautauksia ei ole löytynyt 900-luvulta, mutta siitepölyanalyysit todistavat jatkuvasta asumisesta erämailla. Paikallisen kielipoliittisen hengen osoituksena analyysi ja muuta tutkimusta oli 1990-luvulla (?) tilattu Uumajan yliopistosta. Jotkut ovat myös askarrelleet riimukiviä ja jopa viikinkiaikaisen haudan.

Satakunnasta Wessman esitteli Pyhäjärven alueen, jolla oli tähän aikaan selvä yhteys Mälaren alueelle. Wessman korosti, että Luistarin ruumishaudat ovat ajalle epätyypillisiä ja niiden antien tulkinta koko Suomen viikinkiajaksi virheellistä. Tyypillisemmästä polttohautauskentästä hän puhui Varsinais-Suomen kohdalla. Nämä olivat yhteisöllisiä ja käytössä satoja vuosia.

Ahvenanmaalla on rautakauden lopussa edelleen 150 vuoden aukko. Ja täällä tutkimus sitten vasta onkin politisoitunutta. Wessman väitti, että suomalais-balttilaisten pronssispiraalien jäänteitä on Ahvenanmaan kaivausraportoinnissa kutsuttu mielummin helmiksi.

Uudellamaalla ollut vastaava aukko on 2000-luvulla täyttynyt metallinpaljastinharrastajien irtolöydöillä. Wessman puhui harrastajista vain positiivisessa hengessä ja jos löydöt ovat tosiaan olleet yksinään keskellä jotain peltoa niin ihan hyvä että on poimittu pois JA viety ammattilaisille.

Ruotsalainen Johan Callmar keskittyi vuosiin 700-860. Jakson alussa oli alkanut uusi vaihe turkiskaupassa, joka muutamien esinetyyppien perusteella muodosti ainakin 700-luvun alkupuoliskolla yhteyksiä Mälaren seudun, Lounais-Suomen ja Venäjän Vjatka- ja Kama -jokien seudun välillä. Jokien nimistä tuli kotoinen olo, sillä ne tulivat tutuiksi Pohjan sodan vankien reitiltä. Mahdotonta ei siis ole, että joku Suomesta (yksi täplistä Kokemäen kohdalla?) olisi käynyt hakemassa Nevolino-tyyppisen vyönsä Venäjältä, mutta todennäköisempää, että vaihto on tapahtunut jossain läntisemmällä kauppapaikalla.

Ruotsin suuntaan esinelöydöt todistavat vahvoista yhteyksistä vuoteen 860 asti, jolloin "tapahtui jotain" ja yhteys heikentyi. Ja samaan aikaan alkoi viikinkiaika... (*)

Ulla Moilanen tarkasteli esityksessään vuosina 650-900 käytettyä rautasolkea. Sen tyyppisiä on löytynyt eri puolilta Pohjoismaita. Omaan kysymykseensä, siitä liikkuivatko esineet, ihmiset vai ideat,  Moilanen vastasi, että kaikki liikkui.

Ruotsalainen Ingrid Gustin puhui Birkan yhteyksistä Lounais-Suomeen 750-970. Sisällössä oli jotain tuttua ja kotiin tultua huomasin lukeneeni hänen artikkelinsa pari vuotta sitten.

Gustin aloitti toteamalla, että Ruotsissa on jo varhain 1900-luvulla tutkittu yhteyksiä karoliineihin ja friiseihin sekä Venäjälle. Mutta lähialueet kuten Suomi saaneet vähemmän huomiota. Tämän hän kuvitti historiakirjan viikinkiajan kartalla, jossa nuolet ohittivat Suomen. Mutta esityksen lopussa en tiennyt pitäisikö niiden edelleen ohittaa.

Birkasta on löytynyt merkittäviä määriä virolais-suomalaistyyppistä keramiikkaa, mutta tähän mennessä tehdyt luonnontieteelliset analyysit viittavat siihen, että astiat on tehty Mälaren alueella. Siis joku osaaja (orja?) on kuljetettu länteen? Gustinin oma loppujohtopäätös oli, että suomalaiset ryhmät ovat kuuluneet Birkan eliitin verkostoihin.

Mats Roselund kertasi esityksessään edelliset aikakaudet ja venytti ne vuoteen 1050, jolloin Novgorod tuli merkittäväksi. Joko esityksensä oli vaikea tai mieleni väsynyt, mutta omaksuminen jäi vaillinaiseksi. Ahaa-hetken sain Pähkinäsaaren rauhan rajan kuvasta. Muistikuvani mukaan se Suomessa usein piirretään niin, että pohjoispuolella ei ole mitään. Ja toistuvasti sanotaan, että sen kululla Karjalan ulkopuolella ei ollut paskankaan merkitystä. Mutta Roselund käytti kuvaa, jossa korostettiin Pohjanlahteen laskevia jokia kulkuväylinä. Nämä jäivät Novgorodille. Rajan käytännön merkitys on oma juttunsa, mutta ainakin sillä oli rationaalinen tausta?

(*) Viikingeistä puheen ollen. Historiska museet latasi viime viikolla YouTube-kanavalleen ison määrän klippejä viikingeistä ja vähän muustakin. Pari muistan nähneeni aiemmin museossa eli kyse lienee näyttelyissä käytetyistä materiaaleista.

Kirjaprojektin rajaus ja sivupolut

Kirjaprojektini, johon hämärästi tällä viikolla viittasin, tarkoituksena on esitellä ne Hohenthalit, jotka esiintyvät sanomalehdissä, perustuen päasiassa sanomalehtien teksteihin. Jotta projekti pysyisi aikataulussa ja säilyttäisin oma järkeni, loppuvuodeksi valitsin 1904. Osumia Historiallisessa sanomalehtiarkistossa nimittäin tulee satakertaisesti seuraavana vuonna - Lennart Hohenthalin tekemän attentaatin jälkeen. Työmäärästä tulisi massiivinen eikä nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa huvita miettiä poliittisia murhia eikä terrorismia.

Vaikka projektin rajaus oli muistissani vaihtelun vuoksi tein äsken pikaisen haun aikakauslehtien puolelle. Ja kas, joku Hohenthal, todennäköisesti Lennart, on samassa ampumataulukossa kuin E. Schaumann. Ei pisteitä jälkimmäisen etunimen arvaamisesta.

Eikä tässä kaikki. Eugen Schaumanin laukaistua aseensa Bobrikovia päin, tehtiin kotietsintä Lennart Hohenthalin sedän vaimon luona. Toivottavasti en löydä samaa sanomalehdistäkin ja joudu perehtymään Schauman-tutkimukseen.

Lukemisia kansalle - osat 57-87

Lukemisia kansalle -sarjan osia, jotka oli painettu 1850-luvun lopulla oli myynnissä vielä syksyllä 1890, jolloin julkaistusta Turun kuvalehden 43/1890 numerossa niitä mainostettiin oheisin sanoin. Mainitsematta alkuperäistä julkaisuajankohtaa.

57. Wiattoman rukous ja Naiminen sillin tähden. (Kaksi kertomusta) 1856
58. Toimellinen ja taitawa juuston tekiä. 1857 - Kuinka Englannissa juustoa valmistetaan (pidempi). Juuston valmistus Mustialassa (lyhyempi).
59. [Manninen, A.]: Oikea illan-wietto eli kortti-pelin muuttamisesta kirjan lukemiseksi. 1857

Pelien sijaan kirjojen lukua... tässä on jotain tuttua. Mannisen loppusanojen mukaan "Kortti-peli on Suomessamme, - erittäinkin toisissa paikkakunnissa, missä viinan juontikin on suuressa voimassa -, saanut yleisen vallan."

Tämän jälkeen julkaistiin useita luonnontieteellisiä tekstejä, joiden kirjoittaja(t) jää tuntemattomaksi. Painovoiman eli putoomisen lain selvittämiseen ilmaantuu jo ainakin kahdessa aiemmassa kirjassa esiintynyt Mikkola.

60. Muurahaiset. 1857
61. Toimellinen ja taitawa metsän hoitaja. 1857
62. Pääskyset. 1857
63. Putoomisen laki. 1857
64. Tulipallot ja lentotähdet taiwaalla. 1857
65. Toimellinen ja taitawa sonnan hankkia. 1857

Uskontoakaan ei toki unohdettu tai muuten jätetty pois julkaisuohjelmasta. Väliin jää Neuwoja yhteiselle kansalle lainoppineelta, joista voisi olla iloa sukututkijallekin.

66. Ewangeliumista. 1858
67. Neuwoja yhteiselle kansalle lainoppineelta. Suomennus. 1858
68. [Ahlgrén, Johan Ephraim]: Pyhän Hengen wirasta. 1858
69: [Ahlgrén, Johan Ephraim]: Rikkaasta miehestä. 1858
70. [Ahlgrén, Johan Ephraim]: Muutama sana henkein koettelemisesta. 1858
71. Franzén, F[rans] M[ichael], suom. Aaprah. Engblom: Saarna 1:nä sunnuntaina Kolminaisuuden päivästä, osottava Sitä yhteyttä eli järjestystä, joka synnin ja kuoleman wälillä on. 1858
72. Todistus Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemisesta. 1858
73. Franzén, Frans Michael, suom. Aaprah. Engblom: Saarna sunnuntaina seksagesima: Jumalan sanasta ja sen vaikutusta estävistä syistä. 1858
74. Pyhityksestä. 1858
75. Schilling, suom. Engblom, Abraham: Herran rukous tapauksissa. 1858
76. Mikä on parannuksen tekeminen? 1858.
77. Jumalan wahwa perustus. 1858
78. [Ahlgrén, Johan Ephraim]: Waimon siemenestä. 1858.
79. Lepopäiwän wäärin käyttämisen seurauksista. Toinen painos. 1866
80. [Ahlgrén, Johan Ephraim]: Kristus, totinen palwelia. 1858
81. [Ahlgrén, Johan Ephraim]: Jumalan ilmestyminen lihassa. 1858
82. Ystäwäni perhe-kunta. 1858
83. H. J. N. Wiisi jumalista ja hengellistä wirttä. 1866
84. Luominen. 1858
85. [Ahlsman, Jakob]: Jesuksen Kristuksen sotamies. Kolmas painos. 1865.
86. Luonnollinen ihminen. 1858.
87. Wanha taikina. 1858