Aikamatkoja 1890-luvulle

Lapsuuteni kirjojen läpikäynnissä tuli luettua lähes peräkkäin kaksi 1890-luvulle sijoitettua kirjaa.

Kerttu Juvan Kesäsaari on alaotsikkonsa mukaan "kertomus vuodelta 1890". Alkuperäinen julkaisu 1968, toinen painos 1976. Yläluokkaan kuuluva kolmilapsinen perhe muuttaa kesäksi maalle, jossa tapahtuu yhtä ja toista. Lapsena en tainnut tajuta, että muuttokohde, jota läpi kirjan kutsutaan Drumsöksi, oli Lauttasaari enkä kyllä tuntenut Helsinkiäkään niin hyvin, että olisin hahmottanut Bulevardilta lähteneen lyhyen muuttomatkan kuin nyt.

Juva kuvaa saaren kartanoa ja huviloita tavalla, joka viittaa taustatietoon. Huvilaelämän puolesta voitaisiin elää mitä vuotta tahansa, ainoa aikasidonnainen yksityiskohta taisi olla polkupyörä uutuutena. Teksti on suunnattu melko nuorille lapsille, jotka voivat kaivata aikuisen apua kun esiin tulee Lauttasaaren venäläisalue, jossa sotilaat pitävät marssiharjoituksia. "- Ei sinne saa mennä. Lasse muisteli korkeata lankkuaitaa ja portilla olevaa vahtia. - Ne ovat tarkkoja, ettei kukaan pääse niemeen."

Elina Aron Ystävämme Karoliina (1978) on oman käsialani todistuksella "ostettu Kaisalle Porista 1982". Veikkaan, että olin lukenut sen kirjastosta jo pari kertaa ennen ostosta ja luin oman kappaleenikin useaan kertaan. Ja luin tyytyväisenä nytkin ja sijoitin lahjoituspinon sijaan kirjahyllyyni.

Karoliina on maaseudulla asuva vähävaraisemman perheen tytär, joka saa mahdollisuuden kouluopintoihin. Tyttökoulukuvauksia 1800-luvun lopulta on yli tarpeen, mutta Aron tarina on  viehättävä ja elämän makuinen. Todellisuuden oloisuus voi ollakin todellisuutta, sillä Aro on prologinsa mukaan saanut innotuksensa äitinsä elämästä. Fiktion ja faktan sekoittuminen ei tällä kertaa minua harmittanut, mutta toivon, että jälkeläisille on säästetty myös totuudellinen versio, jossa Lammenrantakaupunki ja Järventaankaupunki ovat esillä oikeilla nimillään.

Kuvitus
Bicycles of 25 Years Ago. George Eastman House, Flickr Commons
Daniel Nyblinin mv-valokuva Magnus Enckellin maalauksesta Hiuksiansa suoriva tyttö
haltija (1902)

Avoimuutta ja aarteita

Parin tunnin varoajalla tuli eilen tietooni AvoinGLAM kuukausitapaaminen ja kun illalle oli vain kaksi muuta kilpailevaa ohjelmaa, läksin Lasipalatsiin vaklaamaan Twitter-seurattaviani ja selvittämään missä mennään.

Aika alussa, ei mitenkään yllättävästi. Puheenjohtajana toiminut Sanna Marttila selosti taustoja ja kertoi, että verkoston toiminta on muotoutumassa toiveiden mukaan. Ekana puhujana oli Kiasman wikimaratonin tuottaja Mari en-saanut-selvää-sukunimestä. Esitys avasi hyvin tapahtumaan liittyneen työn eli tuollaista ei todellakaan ponkaista tyhjästä. Yleisöstä toivottiin vastaavaa Design-museoon, mutta miten saadaan sinne siirrettyä innostus ja työinto? (Muisti/Mielikuva: paikalla ei ollut mistään muusta museosta porukkaa.)

Wikipedia-keskustelun yhteydessä yleisöstä tuli kysymys kokoelmatietokannoista. Ja kas, löytyi heti esteitä avoimuudelle. Ensimmäisenä kiasmalaisten mieleen tuli lisenssit, toiseksi luettelon tekijänoikeudet. Toivottavasti jälkimmäiset on sovittu järkevästi, jotta "Finna ratkaisee" loput. Uskoni ei ole kovin vahva.

Väliajalla kehuttiin SLS:n aineistoja, jotka harvoina suomalaisina (Kansalliskirjaston ohella) ovat Europeanassa vapaina. Kovin suurta tunnettavuutta ne eivät ilmeisesti ole saaneet, sillä Yle hehkutti tänään Turun yliopiston kuvalöytöä Inhan valokuvavedoksella, joka on jo tarjolla SLS:n Flickr-tililläkin.

Turun kuvat ovat menossa Turun museokeskukselle, joka on jäänyt muistiini Picasa-albumeistaan.... jotka sitten viime syyskuun ovatkin poistuneet verkosta. Eli linkit sivulla Kurkistuksia valokuvien Turkuun eivät vie kuvien pariin. Hups.

Tauluista museoon

Sarjassa Daniel Nyblinin teoskuvia, joista pitäisi keksiä jotain sanottavaa, jotta ei jää käyttämättä. Ilmaiseksi saatu, pakko hyödyntää...

Vasemmalla katsoo n. 1670-1690 ikuistettu asessori Johan Lagermarck, elinvuodet kuvan metatietojen mukaan 1620-1692. Mahdollisesti maalannut Jochim Lang. Perustiedot miehestä löytyvät Kotivuoren ylioppilasmatrikkelista, jossa kylläkin mies syntyy n. 1622 ja kuolee 1691. Ulvilassa, eli olihan tässä sentään jotain kiinnostavaa: "Omisti Pietniemen Porin pitäjässä."

Niilo J. Avellanin tietojen mukaan omistus alkoi vuonna 1671, jolloin Hannu Hannunpoika Örneramin leski Katarina Falkenklou luovutti Pietniemen velkansa suorittamiseksi Lagerstamille, joka vielä tuolloin oli Vassenius.

Oikealle on Kuvataiteen keskusarkiston tarjoamien tietojen perusteella ikuistettu Lagermarckin vaimo Christina Maria Ekenberg (1637-1666) ja jollain ilveellä tiedetään, että taulu on maalattu 10 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.  Ylioppilasmatrikkelissa ensimmäisen vaimon etunimi on pelkkä Maria, mutta kerrankos kaksoisnimistä on toinen jäänyt matkalle. Mutta kun vuonna 1676 oli jo kolmosvaimo menossa (ja edelleen elossa) niin miksi olisi maalattu ykkösvaimo?

Taidehistorioitsijat tietänevät ja ilmaisen tiedon hyödyntäjä jää miettimään rikkaalta ja luotettavalta näyttävän metadatan totuuksia.

P. S. Lagermarkeista jotain mielenkiintoista hapuillessani sanomalehtiarkistosta pulahti ulos Satakunnan Sanomat 25.10.1907, jossa Satakunnan museolle luovutettujen esineiden joukossa on aatelismiehen vormutakki, "jota on aikoinaan käyttänyt eräs luutnantti Lagermark Kustaa IV:nen Adolfin vihkiäisissä". Toivottavasti on tallessa, metatietoineen. Mielenkiintoisilta ja kulttuurihistoriallisilta kuullostavat myös

• Vääpeli Juhana Jaakko Rothin urhollisuudesta saama mitali, jonka toisella puolella on Ruotsin miekkatähdistön ritarimerkki, toisella ruotsiksi kirjoitus "urhollisuudesta taistelussa". Mitali on 10 pennin laajuinen, miekkatähdistön nauhassa rinnalla kannettava. Kerrotaan, että mitali oli neljän vuoden ajaksi unohtunut kenraali Aminoffin pöytälaatikkoon ja että Roth sai sen vasta 1815. Saatu lahjaksi Rothin perillisiltä.
• Svartholmanlinnan rautainen porttikilpi, jossa nähdään kohokuvauksessa esitettynä linnan torneja sekä haikara ottamassa ketun kurkkuun tarttunutta luuta. Kilpi on Loviisasta saatu ja on se aikoinaan kuulunut johonkin Svartholman linnan portin otsikkoon.
• Kaksi kappaletta Porin rusthollipataljoonan ruotusotilaan seinälle ripustettua puutaulua, joissaolevissa kirjoituksissa mainitaan sotilaan numero sekä mihin komppaniaan hän kuuluu.
• Karstulan tappelussa tunnetun everstin Otto Henrik von Fieandtin partaveitsi. Kuten tunnettu, asui Fieandt vanhuutensa päivät Rautalammin pitäjässä, josta sen näyttelijä K. Halonen on saanut ja museolle lahjoittanut.
• Kirja, joka sisältää Porin rykmentin tarkka-ampujakomppaniain tarkastuksissa 1805-09 kuluessa eri tarkastuspaikoissa pidettyjä pöytäkirjoja ja rullia. Kirja on kansiin sidottu, alkuperäinen käsikirjoitus ja seuraa sitä myöskin muutamia irtonaisia arkkeja.
• Erään kenraali Sandelsin Kuopiontakaista Savon puolustusta koskeva kirje.

Kokemäen silta- ja jahtivouteja 1700-luvulla

Täydensin aiemmin Kokemäen 1800-luvun silta- ja jahtivoutien tietoja ja kun a) verifikaattien läpikäynnissä huomasin helpon paikan poimia 1700-luvun nimiä ja b) Salmisen historiasta en löytänyt kuin yhden 1700-luvun siltavoudin...

Salmisen tuntema siltavouti oli esi-isäni Daniel Swart, jonka elämä on tänne jo tullut luonnosteltua.

Harjavallassa vihittiin "brofogd: Matts Pohlss:" 12.10.1740 ja morsian oli Mämminmäestä. Jää epäselväksi oliko Matts Kokemäen siltavouti vai toisaalta. Sama huomio koskee sulhasta "Brof. Gustaf Påhlss. Swart" 7.2.1744 Kokemäellä.

Seuraava lähteissäni (verifikaatit vuosilta 1748, 1749 ja 1750) esiintyvä siltavouti on Henrik Mämminmäestä, joka on ainakin henkikirjassa 1749 perheetön. Harjavallassa vihittiin 22.4.1750 "brofodg: Henr: Lagåeus" Pirilässä asuneen leski "Gertrud And:dr:":n kanssa.

Vuosina 1753, 1754 ja 1755 siltavoudin etunimi on Gustav ja hänkin asuu Mämminmäessä.

Kastettujen listassa on vuonna 1761 isänä siltavouti  Mats Larsson (s. 20.4.1720), jolla on vaimo Caisa Grelsdotter (s. 30.12.1727). Samanniminen pariskunta vihittiin 9.5.1750, kun Matts oli torppari Toivoisissa (?). Verifikaateissa vuosilta 1762, 1763, 1764, 1765 ,1766  ja 1767 on varasiltavoutina Kankaantaassa (?) asuva Mats. "Gl:a brof. h. Caisa Grelsd:r" haudattiin Äimälästä 17.4.1797. Rippikirjaan 1797-1802 on ehditty merkitä vielä molemmat pariskunnasta ja samassa Äimälän tilan torpassa he ovat myös rippikirjassa 1772-77.

Vuodesta 1775 kastettujen listassa esiintyvä siltavouti on Abraham Siövall (s. 30.3.1746), jonka vaimo on nimeltään Maria Sophia Demoen. Perhe asuu 1775 Varekselassa, vuoden 1775 lopusta vuoteen 1781 Harjavallan kylässä (rippikirjassa 1772-77) ja vuonna 1785 Tulkkilassa.  Pariskunta oli vihitty Raumalla 26.5.1771, jolloin Abraham oli renki ja Maria Sophia "naishenkilö".

Ylistarosta haudattiin 22.4.1799 "Brof. Widen"in 60-vuotias vaimo Anna Molis. Saman vuoden henkikirjassa on siltavouti Anders Widén (s. 26.11.1738). Pariskunta on Ylistarossa rippikirjoissa 1791-1796, 1797-1802. Vireä mies meni uusiin naimisiin 13.12.1804, jolloin hän oli jo entinen siltavouti. Anders Widén kuoli Kokemäen Paistilassa 4.12.1808.

Seuraava kasteluettelon siltavouti isä on Järilässä asuva Mats Strandsteen (s. 17.4.1763), jolle vaimo Walborg Jacobsdotter (s. 14.4.1776) synnyttää lapsia vuosina 1805-1817. Perhe m.m. rippikirjassa 1803-1808. Vihittyjen lista Kokemäeltä paljastaa, että Mats oli 12.5.1796 porvari Turusta.

Sitten jahtivouteihin, joita Salminen luettelee pitäjänhistoriansa sivuilla 496-497.

Vuosina 1731-38 jahtivouti oli ensin Vitikkalassa ja sitten Kuittilossa asunut Simon. Jälkimmäinen tieto "verifioitavissa" SAY:stä.

Vuodesta 1739 jahtivoutina oli Jacob Cobé, joka mainitaan verifikaateissa vuosina 1740, 1748, 1749, 1750,  1753,  1754 ja 1755. Eksoottisen nimen haltijasta olisi kiva saada lisätietoa, mutta Hiski-haut eivät tuota tuloksia. Henkikirjassa 1758 hänellä ei ole vaimoa, mikä selittänee heikkoa hakutulosta.

Samassa henkikirjassa on jo jahtivoutina Johan Avellan, joka on varajahtivouti verifikaateissa vuosina 1762, 1763, 1764, 1765, 1766 ja 1767. Kun hänet haudattiin Paistilasta 16.3.1781 tittelinä on "Gl. brofogd" (1). Kotivuoren Ylioppilasmatrikkelissa lisätietoa.

Jahtivouti "Joh: Jacobss: Marthan" on Harjavallassa joulukuussa 1774 kastetun lapsen isä. Sama lapsi haudattiin 4.11.1775 Harjavallassa. Silmäilemällä vuoden 1799 henkiveroa löytyy Torttilasta jahtivouti Johan Marttanen, joka voinee olla sama kuin Marthan. Rippikirjassa 1778-83 nimi on Martanen ja vaimon nimi sama kuin Marthanilla.

Kolme tuhatta!

Tämä on blogin 3000. postaus.
Ei muuta tällä kertaa.

Tai...
On kai aika korjata monelle lukijalle syntynyt harha.
Se, että blogiin ilmestyy joka aamu klo 7 kirjoitus, ei tarkoita sitä, että kurinalaisesti heräisin aamukuudelta (tms.) kirjoittamaan ja sattumalta/tarkoituksella painaisin julkaise-nappia aina samalla kellon lyömällä. Aikuisten oikeasti tekstit on kirjoitettu päivää, paria ja toisinaan kuukautta tai useampaa ennen julkaisua, joka on ajastettu.
Jotta täällä olisi joka päivä luettavaa, joka ei olisi liian samanlaista kuin edellisenä päivänä.
Enkä minä stressaantuisi siitä, että joka ikinen päivä pitäisi kirjoittaa.
Tosin mukavia päiviä ovat sellaiset kun tulee kirjoitettua.
Teksti, kaksi, kolme tai neljä.

Ja...
koska Google ei ole vielä tappanut Feedburneria,
voin postauksien pyöreän luvun lisäksi iloita
blogin rss-syötteen tilaajamäärän positiivisesta kehityksestä viime vuosina.

Ylempi kuva: Margaret Barr's "Strange Children" [ballet], 1955.

State Library of New South Wales, Flickr Commons.

Perintöjä 1890-luvulla

Jopa niinkin kuivasta julkaisusta kuin Virallinen lehti löytyy elävää menneisyyden elämää.

Suomalainen Wirallinen Lehti 9.3.1894 julkaisi Utajärveltä käräjäpöytäkirjaotteen, jossa selviteltiin Brita Kaisa Kassisen eli Meriläisen perinnönjakoa. Siinä piti soveltaa 21.7.1872 tehtyä "Avio-suostumusta" eli avioehtoa, jonka teksti kuului

Me allekirjoitetut, jotka aivomme mennä naimiseen toinen toisemme kanssa, olemme tahtoneet sitä ennen tehdä seuraavaista välipuhetta, jos minä Briita Stiina Kassinen ennen kuolisin, niin pitää lapsilleni Olli, Pekka, Heikki ja tytär Kaisa, maksettamaan tuhannen (1,000) markkaa tasajakoon ja sitä paitsi tyttärelleni Kaisalle: 1 lehmä, 1 lammas, kenkkikaapi, yksi sänky vuoteineen ja puoli tusinaa toolia, koska hän menee naimiseen ja hän saa periä mun jälkeen kaikki mun pito-vaatteet ja myös pojille sitä paitsi itsekullekin 1 ruottin-verkapäällinen turkki, maan verkavaatteet. Kaikki muu omaisuus, sekä kiintiän että irtaimen perii ylkäni Jaakko Meriläinen, niinkuin jos hän ennen kuolisi, niin hänen jälkeen jäänyt omaisuus lankee minulle.

Tähän tapaan siis suojattiin ensimmäisen avioliiton lasten asemaa. Britan lesken status näkyy vihkimerkinnässä.

Finlands Allmänna Tidning 7.12.1898 julkaisi Kuopion raastuvanoikeuden pöytäkirjaotteen, josta näkyy, että suullisen testamentin todistajalla piti olla hyvä muisti.

Petter Harald: että kun Agatha Wilhelmina Rissanen, joka kuolemaansa saakka oli todistajan palveluksessa, oli 27 päivänä viime Maaliskuuta [1897] aamupäivällä todistajalle kertonut, mitenkä hänen omaisuutensa hänen kuolemansa jälkeen olisi hänen sukulaisten kesken jaettavana, ja samalla lausunut toivomuksensa, että hänen jälkisäädöksensä tulisivat pitäviksi, oli todistaja samana päivänä kello 8 aikaan iltasella käynyt uudestaan, todistajain Koivistoisen ja Tarsolan seuraamina, Rissasen puheilla ja oli hän silloin todistajain kuullen uudistanut entiset määräyksensä, joiden mukaan hänen omaisuudestaan kaksisataa markkaa oli lankeava hänen veljelleen David Rissaselle: sisarelleen Liisa Rissaselle viisikymmentä markkaa, ja veljensä Juhananpoika David Rissaselle kaikki muu omaisuutensa, joten hänen velkansa vainajalle myöskin olivat hänelle anteeksi annettavat; veljensä tyttärelle Ida Selma Rissaselle vähän vaatteita ja veljensä Davidin lapsille viisikymmentä penniä kullekin; että todistajan seuraavana päivänä uudestaan käydessä Agatha Wilhelmiina Rissasen puheilla, jolloin todistaja Ida Lowisa Häyrynenkin sattui olemaan saapusalla oli Agatha Wilhelmina Rissanen luvannut jälkeen jätettävästään omaisuudesta veljenpojalleen Pekka Juhonpoika Rissaselle kohvertin ja yhden höyhen tyynyn; sisarelleen Anna Liisa Rissaselle kasimir vaatteuksensa ja suuren saarlinsa; veljenpojalleen Taavetti Juhonpoika Rissaselle puolisaappaat ja hänen vaimollensa Eevalle ristikkäiset pumpulivaatteensa ja topatun nuttunsa; veljen tyttärelle Ida Rissaselle harmaan villahameensa ja kuvikkaisen hameensa, kaksi nuttua; silkkihuivinsa, turkkinsa ja suuren hopealusikan, veljentyttärelle Hanna Rissaselle, naimisissa erään Puumalaisen kanssa pienen hopealusikan ja yhdet kasimirvaatteensa, sekä suuren silkkihuivinsa pantavaksi neljäan osaan, jotka olisivat lankeavat Ida Rissaselle ynnä Eva Rissaselle, sekä hänen tytöilleen Lovisa ja Ida Puumalainen yksi osa kullenkin; että Agatha Wilhelmina Rissanen todistajan kertomissa tilaisuuksissa oli taydellä järjellä: joskin vuoten omana sairastaen, ja teki määräyksensä vapaasta tahdostaan kenenkä häntä siihen houkuttelematta, että vainaja, joka myöskin jälestäpäin oli puhunut lahjoituksistansa ja ne hyvinkin muistanut, oli selittänyt antavansa enimmän osan David Juhonpoika Rissaselle, koska oli ottanut hänet kasvattaaksensa ja olikin eläessään hänestä huolehtinut.

Pystyy melkein kuvittelemaan Agathan kerta toisensa jälkeen toistavan, irtaimistoaan osoitellen, mikä kenellekin menee. Sivuhuomiona samasta tekstistä: David olikin kesken kaiken Taavetti. Todistajan vai kirjurin epäjohdonmukaisuutta?

Kuvituksena Daniel Nyblinin mv-valokuva Albert Edelfeltin maalauksesta Eukko pärekoreineen (1882).

Viime kuun lehtileikkeitä

Kalevalan päivänä Hesarin torstai-sivuilla Ilkka Marttila kysyi "Miltä vanhat suomalaiset sananlaskut kuullostavat nykyihmisen korvissa?" Ajattomaksi ohjeeksi todetaan "parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla" sillä "parempi loikoilla lomalla Malediiveilla kuin selata matkaesitteitä räntäsateessa".

Muutama päivä lehden ilmestymisen jälkeen olin Annan salongissa, jossa Eija Starkin esityksen pohjalta keskustelussa kysyttiin "käytetäänkö sananlaskuja vielä?" Nopean Twitter-Storify -koosteen perusteella vastaus on "kyllä".

Hesarissa 2.3.2013 toimittaja Lea Karhu tunnustaa olevansa sukututkija ja tarkastelee Mirkka Lappalaisen kuvaaman 1695-1697 -nälänhädän aikaan eläneitä esivanhempiaan. Minun muistikuvani mukaan tämän on ensimmäinen kerta kun sukututkija ajatuksineen esitetään valtamediassa täysijärkisenä. Voin vain toivoa, että kyseessä on käänne eikä poikkeus.

Torstaina 7.3. Hesarissa kerrottiin Suomen liittyvän aineettoman perinnön suojelusopimukseen. Keskustelu suojeltavista kulttuuriperinnön piirteistämme alkakoon.

Tove Janssonin nimikkokatua haikailtiin Hesarissa 8.3. ja Pauliina Grönholm kirjoittaa "Helsingin kadunnimissä esiintyvistä henkilöistä valtaosa on miehiä, joita harva enää tuntee." Mutta se, että harva tuntee nyt, ei tarkoita, etteivät olisi olleet merkittäviä ja katunsa ansaitsevia! Merkillistä historiattomuutta on myös ajatus katujen nimien muuttamisesta. Esimerkiksi katuhaastattelussa on kuultu

"Neitsytpolun nimi juontaa entisestä kätilöopistosta. Sitä ei muista kohta enää kukaan, sillä opistoakaan ei enää ole. Kadun voisi nimetä uudelleen Janssonien mukaan." 

Täh? Minusta on hienoa, että kadunnimi muistuttaa jostain, jota ei enää ole eikä asiasta/henkilöstä, jonka kaikki muistamme.

Kolumnissaan (HS 9.3.2013) Arno Kotro tunnustautuu nostalgikoksi: "Tästä juontuu salainen harrastus. Käun nuuskimassa vanhoja kotiosoitteita ja yritän rappukäytävissä pujahtaa lapsuuden tunnelmiin." Seuraavana päivänä Ilkka Malmberg puolestaan ilmoittaa olevansa "Talvisodan vanki". "Menneestä sodasta puhutaan 2010-luvulla, koska sillä on merkitystä ihmisille. Ei ehkä pitäisi olla, mutta sillä on."

Hesarin Merkintöjä-palstalla 13.3. Erkki Kylmänen muisteli kirjeitä. Enpä muista minäkään, koska sellaisen viimeksi kirjoitin.

Valborgin lankeemus

Aivan 1620-luvun alussa oli Valborg Mickelsdotter Loimaan pitäjän kylästä "Kårkala" mennyt naimisiin Erik Mattsonin kanssa. Heidän yhdentoista vuoden avioliittonsa jäi lapsettomaksi.

Erik päätyi armeijaan ja Valborg oli joukkoyksikön mukana Ruotsin puolella syksyllä 1632. Erik lähetti vaimonsa Suomeen ja lupasi tulla pian perästä.

Mutta Erikin sijaan Valborgin luo tuli Hans Eskholltzin komppanian nihti Jacob Eriksson, joka satuili Erikin kuolleen ja sai Valborgin hetkeksi syliinsä ja siunattuun tilaankin.

Kun Valborg tuli kesällä 1633 Tukholmaan, sai hän kuulla miehensä Erikin kuolleen vasta äskettäin. Valborg ei ryhtynyt syyttämään Jacobia valehtelusta vaan vei odottamansa lapsen isän vihille. Tämän jälkeen Jacob jätti Valborgin.

Asiaa käsiteltiin oikeudessa 25.11.1633 ja oleellista oli, että Valborg oli rikkonut aviolupauksensa. Viimeisillään raskaana ollut Valborg tuomittiin kuolemaan.

Stockholms tänkeböcker från år 1592 utgivna av Stockholms stadsarkiv, Del XXI 1633 (2006) s. 54, 231-232

Metsäperkeleestä

Viime viikolla olin katsomassa ja kokemassa Helsingin kaupunginteatterin uutuuskappaleen Metsäperkele., joka kertoo G. A. Serlachiuksesta. Kun kerran on tullut tavakseni katsastaa näitä elämäkerrallisia näytelmiä ja niiden tapaa esittää historiaa.

Ensimmäisessä näytöksessä silinteripäät tulivat pitämään historiaesitelmiä yhtenään, joten ei ollut vaikea pysyä ajassa ja sen yleisessä hengessä mukana. Sitten Serlachiuksen lapset kasvoivat sellaisin harppauksin, että sekä minulta että seuralaiseltani hävisi ajan taju.

Tapahtumaketjussa sentään pysyin mukana, vaikka hypittiin jatkuvasti lyhyestä kohtauksesta toiseen. Niiden irrallisuutta korosti suuri näyttämö, jota pari näyttelijää ei pystynyt täyttämään - edes sähköisesti vahvistetulla huutamisella. Josta oli toisinaan vaikea saada tolkkua.

Siinä missä Porin teatterin Maire oli parinkymmenen vuoden kehityskertomus, Metsäperkele oli noin neljänkymmenen vuoden kuvitus miehestä, joka ei muuttunut. Kunnianhimo taustoitettiin lapsuudella ja se ei koskaan laantunut. Veikkaan, että minua olisi miellyttänyt enemmän näytelmä, jossa aika olisi rajattu niin, että olisi voitu saada jotain syvällisempää irti kolmessa tunnissa.

Mainostekstien perusteella näytelmä on rakennettu Teemu Keskisarjan tutkimuksen pohjalle. En pysty väitettä todentamaan, sillä en ole kirjaa lukenut. Ehkäpä positiivisin puoli näytelmän katsomisessa olikin siitä herännyt mielenkiinto kirjaa kohtaan.

Toisaalla blogistaniassa näytelmäkappaletta arvioi Esa Pesonen todeten

Metsäperkeleessä on puutteensa, mutta itse nostaisin näytelmän parempaan sarjaan. Näytelmä oli sujuva sekä näyttelijäsuorituksiltaan että käsikirjoitukseltaan. Tekotaiteellisuutta siitä en löytänyt ja se on aina positiivista. Mikään ei ole tuskallisempaa kuin tekotaiteellinen näytelmä.

Pitkospuiden Susanna kommentoi muu muassa

Näytelmän loppukohtaus oli hämmentävä. Siinä ohjaaja on ottanut taiteilijanvapautensa käyttöön, sillä todellisuudessa asiat eivät menneet aivan sillä tavalla kuin tämän näytelmän päättyminen antoi ymmärtää. 

Vai niin. Tuota ei taida moni teatterista lähtenyt tietää eikä jälkikäteen tarkistaa.

PS 0. Makua näytelmästä saa Helsingin kaupunginteatterin YouTube-videosta. (Loistava idea, tämä kanava.)
PS 1. Tampereelle en älynnyt lähteä, mutta Raisa Nokkonen kävi katsomassa Hugo Simbergin siivet.
PS 2. Metsäperkeleessä oli sivuosassa Akseli Gallen-Kallela. Mikä tarjoaa aasinsillan linkittää Jyväskylän taidemuseon sivusto Tunne maisema, jossa "Akseli Gallen-Kallelan ja Pekka Halosen keskisuomalaiset maisemat kohtaavat nykytaiteen."

Koottua

Innovatiivinen kaupunkikuva lehdestä Savikukko 1901.

Uuden Suomen enimmäkseen laaduttomien blogien joukkoon on eksynyt Jaakko Häkkisen kirjoituksia, joista ainakin Suomalaisten alkuperä on kiihkottomasti kirjoitettu ja auttoi suuresti viimeaikaisen "suomalaiset tulivat" -sekoiluni kanssa (ks. Menneisyydestä kantapään kautta ja Ylen arkeologiaa). Muita Häkkisen tekstejä genetiikasta: Painokoneet seis: venäläiset eivät olekaan suomalaisia! ja Näkyykö saamelaisuus geeneistä?.

Johanna Kotipelto jakoi löytöjä isovanhempiensa papereista. Otso Kantokorpi sai Taidehallin näyttelystä identtiteettikriisin: "Kuluneen kolmen viikon aikana olen useammankin kerran miettinyt karjalaisia juuriani, joita en ole koskaan tunnustanut."

Derya Tekin mietti suhdetta ruokaan eri kulttuureissa ja historian vaiheissa.

Susse sai kyydin: "Jyväskylästä me liftattiin Tampereelle, maailman symppiksin, jo eläkkeellä oleva, historiantutkija otti meiät kyytiin. Oisin voinu kuunnella sen tarinoit ikuisuuden Katrin kuorsates vieres. (Ei se oikeesti kuorsaa.) " 

Vihreän langan Roskislöydöissä Jukka Nikulainen on kirjoittanut suhteesta menneisyyteenkin: Kauas on lyhyt matka, Menneisyyden peili, Merikartta muistoihin

A. Metsäpuro valmistautui perusteellisesti arkistomatkaan ja pahoitti mielensä arkistolaisen palvelusta.

Johanna Venho totesi, että "päiväkirjoihin kirjautuu ristiriita julkisen eläimen elämän, täytymisen ja velvollisuuksien, ja toisaalta sisäisen todellisuuden välillä." Samassa ryhmäblogissa Seita Vuorela hurmioitui rojusta ja roskasta:

Minua kiehtoo tämä löytämisen metodi, tämä unohdetusta lumoutuminen. Se muistuttaa siitä mikä on tärkeää kirjoittamisessa, nimittäin tarkka näkeminen, huomaaminen, unohdetun ja kadotetun äärelle pysähtyminen.

Holipompeli esitteli Tampereelta hotelli Centralin. Päivi Akonpelto kävi Helsingin Tähtitorninmäellä ja samalla sivustolla äskettäin myös Johanna Impposen teksti Hotelli- ja ravintolamuseosta.

Marko Nenonen tutustui Eino Leinon sata vuotta sitten julkaistuihin romaaneihin. Otto Aura luki Pertti Kilkin kirjan Valo Nihtilä - Päämajan eversti ja sai materiaalia tutkimukseensa. Salla Brunou luki Kristiina Vuoren esikoisromaanin Näkijän tytär. Kirjavinkkien Tuija luki Simo Pajusen historiallisen dekkarin Musta rengas. Olli Seppälä analysoi Klingen muistelmien lukukokemusta. 

Aikamatkailua 60- ja 70-luvun elämään

Olen alkanut purkaa varastoituja lasten- ja nuortenkirjojani. Vaikka minulla olisi joku sopivan ikäinen lahjoituskohde, en kirjoihin tutustuttuani olisi niitä kovin suurella innolla luettavaksi ojentamassa. On suoraan sanottuna herännyt kysymyksiä siitä, millä mekanismeilla ne ovat aikanaan hyllyyni päätyneet. Täytin 10 vasta 80-luvun alussa ja silti minulla oli useampi 70-luvulla painettu nuortenkirja?

Otoksen yllättäjä oli Aarno Kellbergin Nelonen (1970), joka Hannele-mummon käsialalla on siirretty omistukseeni syksyllä 1981. Päähenkilö on 18-vuotiaaksi itsensä valehteleva poika ja rohkenen epäillä, etten ollut kirjaa tätä ennen läpi lukenut. Mutta nyt luin ja pääsin kesäksi metsäkämpälle, jossa painoi töitä muiden mukana jalaton sotainvalidi. Lähes ennalta arvattavasti pojalle valkenee koulun arvo ennen viimeistä sivua, mutta tunnelma metsässä oli ulkopuoliselle uskottava.

Mutta ne asunto-ongelmaiset.

Peruskonsepti Kerttu Vuorisen kirjasta Kuin taivaan linnut oli muistissani, vaikka en usko lukeneeni sitä kovin montaa kertaa. Alunperin vuonna 1964 julkaistu kirja oli saanut kolmannen painoksen 1975. Neljälapsinen perhe asuu ahtaasti ja isä määräilee älyttömästi. Sitten ongelmana oli puuttuva asunto ja lopussa oli löytynyt vasta tilapäinen ratkaisu.

Onerva Vartiaisen Tule mukaan, Mirjami oli ilmeisesti julkaistu alunperin 1968 ja saavuttanut kolmannen painoksensa 1976. Päähenkilö on 12-vuotias tyttö, jonka häpeä alkoholisoituneesta isästä tarjoaa (valitettavasti) samaistumiskohteen kaikille ikäpolville. Historialliselta (toivottavasti!) taas tuntuu lopun ilo, jossa haaveillaan äidin ja veljen kanssa muutosta yhdestä huoneesta kahteen huoneeseen ja keittiöön. "Jos he vaikka saisivat ihan oikean kodin, kylpyhuoneenkin. - Ei. Ei. Ei pitänyt ajatella. Se oli liian mielikuvituksellista."

Anna-Liisa Lehtosen Kuka pelkää mustaa miestä on ilmestynyt 1976 ja oli rakenteeltaan niin uudenaikainen ettei soveltunut selauslukuun, jolla selvisi kyllä, että päähenkilön äiti oli lähtenyt muille maille ja jättänyt tyttären vanhempiensa hoidettavaksi. Kadulle, jossa asuu "epäsosiaalisia aineksia". Yhteiskunnassa on luokat ja niiden välissä rajat. Sivuhenkilö toteaa: "Mun faijan täytyy vaan päästä tarpeeks usein Mallorcalle, ettei kukaan muistais, et se on rengin poika Punkalaitumelta."

Peruskuvio kirjasta Ikkunaton talo oli myös jäänyt muistiin, mutta yllätyin huomatessani, että sen oli kirjoittanut Raili Mikkanen, jonka myöhemmistä kirjoista olen pitänyt paljon enemmän kuin tästä. Taas oli perheessä neljä lasta ja rakas koti meni alta. Loppu sentään aidosti onnellinen: "Juuri nyt ei kannattanut vaivata päätään sillä, ettei läheskään kaikilla muilla asunnon tarvitsijoilla ole näin hyvää tuuria."

Opittu: Asunnoista oli pulaa 1960- ja 70-luvuilla. Lapsilla oli joko kaksi vanhempaa ja kolme sisarusta tai sitten ei isää ollenkaan. Töihin pääsi, viimeistään Ruotsissa.

P.S. 70-luvun materiaa on esillä blogissa 70-luvulta, päivää!