Jaksot: Brott, Mat, Hygien, Tro, Sjukdom, Nöjen, Yrken, Mode, Kärlek, Synd
Otos yhdestä kertomuksesta:
lauantai 2. maaliskuuta 2013
Valehtelijoiden klubi lauantai-illan iloksi
Itseni ikäiset ja vanhemmat muistanevat televisio-ohjelman Valehtelijoiden klubi. Hieman samanoloinen konsepti on UR:n (yhteistyössä Suomen FST) Med Ahmed i medeltiden. Kymmenessä jaksossa arvuutellaan kussakin yhtä keskiajalle kuuluvaa esinettä. Kolme lyhyttä kertomusta tarjoavat vaihtoehdot ja lopussa (huom! lopputekstien jälkeen) selviää oikea vaihtoehto. Väliin mahtuu asiantuntijan haastatteluakin. Sisältö vaikutti asialliselta, joten suosittelen ruotsinkielen taitoisille.
Jaksot: Brott, Mat, Hygien, Tro, Sjukdom, Nöjen, Yrken, Mode, Kärlek, Synd
Otos yhdestä kertomuksesta:
Jaksot: Brott, Mat, Hygien, Tro, Sjukdom, Nöjen, Yrken, Mode, Kärlek, Synd
Otos yhdestä kertomuksesta:
Pakkasta kestävä hevonen
Seuraava merkillinen tapaus näyttää, että hevonen taitaa kylmässä pakkasessa Talvella elää ilman ruata 14 vuorokautta: Sinä 28:nä p. menneessä Tammikuussa oli Hauhon kirkonkylässä, yhdet maahanpaniaiset (peiahaiset) jossa oli paljon Herrasväkee koossa, ja ehtoolla kello 6:den aikaan, lähti peljästymisestä yksi parhaassa ijässä oleva ja hyvin lihava tamma-hevonen karkuun, meni metsään, tarttu siellä suitsista ja siloista puihin kiinni. Tätä hevosta kyllä etsittiin, vaan ei löytty, ennen kuin 11:nä päivänä Helmikuussa. Niin muodon oli tämä hevos parka 14 vuorokautta ilman ruata kovassa pakkasessa, sillä siinä paikassa jossa hän oli, ei ollut edes pieniä puita eli varpuja, joita se olis tainnut syödä, vaan oli kiinni paksuen kuusipuiten välillä. Löyttäissä oli se aivan laiha ja voimaton, taisi kuitenkin kulkee kotionsa, vähän enemmän kuin puolen penikulmaa, ja on nyt jo täydessä voimassa.
Jos jokuu epäilee tämän tapauksen totuutta, saa sen kuulla koko Hauhon pitäjän, sekä korkeilta että alahaisilta seurakunnan jäseniltä, ja myös itse hevosen omistajalta Herra Översti Charpentierildä.
(Kuitenkin taitais ehkä joku kysyä, jos ei tätä asiaa niin saattais selittää, että joku konna olis pitänyt hevosen tykönänsä vähällä rualla, ajanut sen laihaksi, ja sitten vienyt sen siihen paikkaan, jossa se löyttiin.)Ainakin hautajaisten päivämäärä on kerrottu uskottavasti. Hiskistä selviää, että 28.1.1823 haudattiin varakihlakunnantuomari C. J. Hangelinin 31-vuotias vaimo Brita Amalia Schriij tai Schrey.
Talvimaisema Pekka Halosen käsialaa, Emma via Google art via Wikimedia
perjantai 1. maaliskuuta 2013
Arkistopodcasteja
Kotimainen Kansallisarkistomme on heittäytynyt innovatiiviseksi ja tehnyt ensimmäisen testipodcastinsa lukemalla ääneen (kevyesti muokattua?) tekstiä ylitarkastaja Aila Narvan teoksesta Tiedon jyväsiä, asiakirja-aineistojen käyttäjän opas ja julkaisemalla sen YouTube -videona.
Englannin The National Archive on perinteisempi ja tarjoilee podcasteina arkistossa pidettyjä esitelmiä äänitiedostoina, jotka voi tallentaa offline-kuunneltaviksi. Epäilin, että olisin mainostanut niitä täällä jo joskus, mutta hakujen perusteella en. Olen nimittäin näitä vuosien varrella useampaan otteeseen kuunnellut ja äskettäin taas, osin toistamiseen.
Ainakaan itseäni ei häirinnyt paikan päällä esitettyjen materiaalien näkymättömyys. Aivan ihanaa on kunnioittava tapa, jolla usein viitattiin sukututkimukseen. Yksi luennoitsija jopa totesi "As a genealogist I know not to assume" - "sukututkijana tiedän, ettei pidä olettaa"!!! Monien käyttämä nimike "family historian" kuullosti yhtä aikaa asialliselta ja maanläheiseltä. Ja vaikka esitelmät käsittelivät aivan muuta kuin Suomen historiaa ja lähteitä saattoi niistä silti nauttia ja oppia ja saada ajatuksia...
When a woman is not a woman: how the Ministry of Pensions constructed gender in the 1950s antoi läksyn siitä, mitä seuraa kun viranomaiset alkavat pitämään kirjaa jostakin asiasta. Joustavuutta tulkintoihin löytyi niin kauan kuin se ei maksanut rahaa. Untold histories: black Britons during the period of the British slave trade, c. 1660-1807 konkretisoi sitä, että jälkikäteen merkitykselliseksi katsottu seikka - kuten ihon väri, ei välttämättä ole ollut henkilön elinaikana kirjaamisen arvoinen. Siis vähän niinkuin äidinkieli Suomessa. (Luennossa The strange journey of Edward Swarthye, an African in Elizabethan England: from the Spanish Caribbean to rural Gloucestershire ihonväri tuli selkeästi esille.)
Preparing the 1911 census for digitisation valaisi asiakirjojen digitointiin liittyviä haasteita. Luento Bess of Hardwick kertoi 1500-luvulla eläneen naisen elämästä ja kirjeenvaihdosta, mutta myös digitoitujen asiakirjojen rajoitteista. Kuten se, että harmittavan usein asiakirjan kuvasta ei käy ilmi sen alkuperäinen koko. Jolla saattaa olla tulkinnallista merkitystä, kuten luennon esimerkissä.
The Will Forgeries: a forgotten sensation on eksoottinen tarina, jonka tapaista tuskin löytyy Suomesta. Palautti mieleen, että lähdekritikin osio "onko tämä väärennös" ei ole täysin turha kysymys.
The Second World War and Roches expansion to the West: a Swiss pharmaceutical company in the United Kingdom kertoi siitä, että Sveitsissä sijaitsevassa yritysarkistossa oli Englannin historiasta kertovaa aineistoa. Ja joidenkin kv-yritysten arkistoissa vastaavasti Suomea koskevaa aineistoa? Onkohan esim. Elkalla näistä luetteloa?
Otsikko Morbidity and mortality on convict voyages to 19th century Australia kuullosti erinomaisen masentavalta, mutta oli mielenkiintoinen esimerkki kvantatiivisen analyysin mahdollisuuksista. Jotain vastaavaa voisi varmasti tehdä myös maanpäällisistä luvuista.
Galaxy Zoo and old weather: exploring the potential of citizen science on hyvä esitys kansalaistieteestä.
Mutta tietenkin Englannissa asiat ovat toisin kuin Suomessa. Eihän meillä ole alla näkyvän kaltaisia keskiaikaisten sopimusten säilytyslaatikkojakaan. (The National Archives, Flickr commons)
Englannin The National Archive on perinteisempi ja tarjoilee podcasteina arkistossa pidettyjä esitelmiä äänitiedostoina, jotka voi tallentaa offline-kuunneltaviksi. Epäilin, että olisin mainostanut niitä täällä jo joskus, mutta hakujen perusteella en. Olen nimittäin näitä vuosien varrella useampaan otteeseen kuunnellut ja äskettäin taas, osin toistamiseen.
Ainakaan itseäni ei häirinnyt paikan päällä esitettyjen materiaalien näkymättömyys. Aivan ihanaa on kunnioittava tapa, jolla usein viitattiin sukututkimukseen. Yksi luennoitsija jopa totesi "As a genealogist I know not to assume" - "sukututkijana tiedän, ettei pidä olettaa"!!! Monien käyttämä nimike "family historian" kuullosti yhtä aikaa asialliselta ja maanläheiseltä. Ja vaikka esitelmät käsittelivät aivan muuta kuin Suomen historiaa ja lähteitä saattoi niistä silti nauttia ja oppia ja saada ajatuksia...
When a woman is not a woman: how the Ministry of Pensions constructed gender in the 1950s antoi läksyn siitä, mitä seuraa kun viranomaiset alkavat pitämään kirjaa jostakin asiasta. Joustavuutta tulkintoihin löytyi niin kauan kuin se ei maksanut rahaa. Untold histories: black Britons during the period of the British slave trade, c. 1660-1807 konkretisoi sitä, että jälkikäteen merkitykselliseksi katsottu seikka - kuten ihon väri, ei välttämättä ole ollut henkilön elinaikana kirjaamisen arvoinen. Siis vähän niinkuin äidinkieli Suomessa. (Luennossa The strange journey of Edward Swarthye, an African in Elizabethan England: from the Spanish Caribbean to rural Gloucestershire ihonväri tuli selkeästi esille.)
Preparing the 1911 census for digitisation valaisi asiakirjojen digitointiin liittyviä haasteita. Luento Bess of Hardwick kertoi 1500-luvulla eläneen naisen elämästä ja kirjeenvaihdosta, mutta myös digitoitujen asiakirjojen rajoitteista. Kuten se, että harmittavan usein asiakirjan kuvasta ei käy ilmi sen alkuperäinen koko. Jolla saattaa olla tulkinnallista merkitystä, kuten luennon esimerkissä.
The Will Forgeries: a forgotten sensation on eksoottinen tarina, jonka tapaista tuskin löytyy Suomesta. Palautti mieleen, että lähdekritikin osio "onko tämä väärennös" ei ole täysin turha kysymys.
The Second World War and Roches expansion to the West: a Swiss pharmaceutical company in the United Kingdom kertoi siitä, että Sveitsissä sijaitsevassa yritysarkistossa oli Englannin historiasta kertovaa aineistoa. Ja joidenkin kv-yritysten arkistoissa vastaavasti Suomea koskevaa aineistoa? Onkohan esim. Elkalla näistä luetteloa?
Otsikko Morbidity and mortality on convict voyages to 19th century Australia kuullosti erinomaisen masentavalta, mutta oli mielenkiintoinen esimerkki kvantatiivisen analyysin mahdollisuuksista. Jotain vastaavaa voisi varmasti tehdä myös maanpäällisistä luvuista.
Galaxy Zoo and old weather: exploring the potential of citizen science on hyvä esitys kansalaistieteestä.
Mutta tietenkin Englannissa asiat ovat toisin kuin Suomessa. Eihän meillä ole alla näkyvän kaltaisia keskiaikaisten sopimusten säilytyslaatikkojakaan. (The National Archives, Flickr commons)
torstai 28. helmikuuta 2013
Helmikuun loppu
16.2.
- Kansallismuseo haluaa tietää miten pukeudut. 30.4.2013 mennessä.
- Tämän kuunneltuani toivoisin, että joku säätiö rahoittaisi tv-ohjelmasarjan "Det finns finnar i Sverige"
- Hieno puheenvuoro Maria Wetterstrandilta koskien suomen käyttöä Ruotsissa.
- "Hur påverkas samhällen där kulturarv blir upplevelseindustri?"
- Peter Aronsson berättar hur attraktionskraften hos samtida kulturarv och besöksmål etableras.
- "Finna [..]Beta-projekt och kanske just därför fann jag att många verk hade bristfälligt metadata" Ei, valitettavasti
- Finna "...varför dyker inte den upp? Varför dyker inte original arkivbeståndet också upp?" Kivaa,etten ole enää yksin
- Vem är egentligen eleven som skolhistorien ser framför sig? ... bidra till att förstå migration och mångkultur?
- "Kuntaliitos näkyy kotiseututoiminnassa selvästi passivoitumisena."
- Opittu: Ruotsissa kisälleillä ei kiertopakkoa, mutta se oli työttömyysturvan muoto.
- Kalliokaiverrusten ystäville kuunneltavaa på svenska. Hällarnas budskap - dåtida bilder och nutida tolkningar
- Mekaanisen työtehtävän taustana tuli vielä kuunneltua eläinhistoriaa: Djuriskt och mänskligt på 1600- och 1700-talen
- Fellmanin pelto 28.4. ei ole täynnä, ilmoittaudu yhteisölliseen performanssiin Suomen sisällissodan uhrien muistoksi!
- Seuraajaksi tuli @heckerstampehl , joten avasin ensimmäistä kertaa germaanisen näkymän pohjoiseen historiaan: NordicHistoryBlog
- "Soittajan mielestä historiablogissa pitäisi olla lähdeviitteet, enemmän arkistomateriaalia, vanhoja valokuvia, ..."
- Hur skulle det vara om all information var fri? nu här
- Nyt verkossa viime viikolta "Entä jos Suomi24 -keskustelijat saisivat päättää?"
- Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi tekijänoikeuslain muuttamisesta sekä laiksi orpoteosten käyttämisestä
- Julialta idea kielisyyden historiantutkimukseen: lehmien nimet?
- The art museum on social media: MoMA, TATE, SMK. Puhe alkaa ~39:00
- Mitenkähän Agricolaan sattui tulemaan Yle Oppimisesta promo PÄIVÄ sen jälkeen kun bloggasin siitä?
- Arkistolaitoksen blogissa Kansalliskirjaston @keskitalo: Verkossa käytävä keskustelu: voiko ja saako säilyttää?
- Porin Matin nimi on arvoitus | Yle Uutiset | yle.fi
- Aleksis Kiven patsas palautettiin | Yle Uutiset | yle.fi
- Kontiaisen kotiarkisto tihkuu rock-nostalgiaa | Yle Uutiset | yle.fi
- Maijaliisa Dieckmannin kirjassa Troijan sodasta seikkailee 11-vuotias Sigismund Virtanen. Tulossa Aleksis Kivi.
- Hupsista! Kokemäellä saarnastuolista kuulutetut lait 1600- ja 1700-luvuilta ovat yksityishenkilön hallussa!?
- "If you keep every object from your past as proof of your existence, here's something else to print out and keep…"
- "Following a subtle trail of artifacts, a Canadian archaeologist searches for a lost chapter of New World history."
- How we gave colors names, and it messed with our brains (part I) (part II)
- Hmmm. Britit laittavat verkkoon rikostietoja jopa vuodelta 1931. Rajavuosista olisi sosiologinen kv-tutkimus tarpeen.
- Palattu entiseen tyyliin: lattialla niin paksu lantakerros, että eläinten selät lähellä navetan kattoa. Yle Uutiset
- Jees! Asettamani määräaika lähestyy ja nyt tippui spostilaatikkoon kaksi muistelusta talohistoriikkiin. Saldo 4 - yli odotusten!
- Google-käännös: virsikannel - psalm med lock. Sattuisiko joku tietämään mitä oikeasti på svenska?
- Lincoln. Sali tulossa täyteen. Ihmeen paljon nuorisoa.
- Lopussa vierestäni kuului "mutta kuka sen ampui?" Tekijät luottivat amerikkalaiseen yleistietoon.
- Hallussasi kuollut täi tai kaksi? Vie Yliopistomuseoon!
- Tämänpäiväistä valiokuntapäätöstä päivittelevien kannattaa käydä katsomassa leffa Lincoln. Politiikassa on erilaisia motivaatioita.
- Päivän teemaan: Tarujen Eurooppa, jonka Kalevalassa seikkailevat Kunnaksen hahmot
- Suomalaisen kulttuurin päivänä linkitys ruotsalaiseenkin kulttuuriin: UR:n sivuilla Odens rike suomeksi ja meänkielellä
- Sain viidennen vastauksen talohistoriikkikyselyyn! Ihmiset ovat ihania...
- Värttinän soundi Karoliina Kantelisen kanssa
- Alexis Kouros: Finland is a hostage of its history
Kalevalaista laulua
Otin kalevalanpäivän juhlintaan varaslähdön kuuntelemalla maanantaina Käpylän kirjastossa Heikki Laitisen upean esitelmän, joka alkoi 63 säkeen yhteisellä läpilaulannalla. Ei aivan yhteen menoon, sillä Laitinen pysäytti meidät pari kertaa miettimään mitä tekstissä oli tapahtumassa. Väinämöisen hauenluukanteleen luonti.
Laulun ei ollut tarkoitus olla taiteellinen elämys, vaan Laitisen sanoin sointi oli "mahdoton jollotus". Hänen näkemyksessään ihmisillä oli moiseen aikaa pimeissä tuvissaan ja laulu oli ennen yhtä tärkeää kuin puhe. Hyvin valaistussa kirjastosalissa ei syntynyt ihan vastaavaa tunnelmaa.
Muista kielisoittimista kantele eroaa epäsymmetrisellä muodollaan ja kielten kiinnitystavalla. Kanteletta tunnetaan Suomen lisäksi Suomenlahden eteläpuolelta ja Itä-Karjalasta. (Huom! Kantele EI ole ruotsalainen!) Soittimen iästä ei ole varmaa tietoa: 1000, 2000 tai 3000 vuotta, Agricolan aikaan jo ainakin olemassa. Mies käänsi heprealaisen kielisoittimen kanteleeksi ja teki siitä taivaallisen soittimen. (Soittimien nimistä Agricolan teksteissä enemmän tietoa Kaisa Häkkisen artikkelissa.)
Lönnrot puolestaan nosti Kalevalassa kanteleen erityiseksi esineeksi, Laitisen esityksessä Sammon (yli)vertaiseksi. Minulle oli uutta tietoa, että Lönnrot itse oli innostunut soittamaan kanteletta ja oli niitä myös rakentanut. Enkä totisesti ollut tajunnut, että Kantelettaren säkeissä "Soitto on suruista tehty, Murehista muovaeltu" sana soitto tarkoittaa kanteletta.
Laitinen esitteli meille Kalevalan ja Kantelettaren lisäksi ensimmäisen osan sarjasta Suomen Kansan Vanhat Runot. Eräs rouva yleisöstä totesi piloillaan "ne on varmaan kaikki internetissä" ja sai ihmeekseen kuulla, että tosiaan ovat. SKS on varsin vähän hehkuttanut tätä verkkoresurssia, joka on mielestäni hienoimpia Suomessa. SKS:n sivuilla on myös verkkoversio Kalevalasta. Kanteletar on verkossa ainakin Project Gutenbergin sivuilla, jälleen kerran Tapio Riikosen ansiosta.
Kuvituksena yllä Lönnrotia myöhäisempi kanteleensoittaja eli Daniel Nyblinin mv-valokuva Arvid Liljelundin maalauksesta Kreeta Haapasalo (1885)
Laulun ei ollut tarkoitus olla taiteellinen elämys, vaan Laitisen sanoin sointi oli "mahdoton jollotus". Hänen näkemyksessään ihmisillä oli moiseen aikaa pimeissä tuvissaan ja laulu oli ennen yhtä tärkeää kuin puhe. Hyvin valaistussa kirjastosalissa ei syntynyt ihan vastaavaa tunnelmaa.
Muista kielisoittimista kantele eroaa epäsymmetrisellä muodollaan ja kielten kiinnitystavalla. Kanteletta tunnetaan Suomen lisäksi Suomenlahden eteläpuolelta ja Itä-Karjalasta. (Huom! Kantele EI ole ruotsalainen!) Soittimen iästä ei ole varmaa tietoa: 1000, 2000 tai 3000 vuotta, Agricolan aikaan jo ainakin olemassa. Mies käänsi heprealaisen kielisoittimen kanteleeksi ja teki siitä taivaallisen soittimen. (Soittimien nimistä Agricolan teksteissä enemmän tietoa Kaisa Häkkisen artikkelissa.)
Lönnrot puolestaan nosti Kalevalassa kanteleen erityiseksi esineeksi, Laitisen esityksessä Sammon (yli)vertaiseksi. Minulle oli uutta tietoa, että Lönnrot itse oli innostunut soittamaan kanteletta ja oli niitä myös rakentanut. Enkä totisesti ollut tajunnut, että Kantelettaren säkeissä "Soitto on suruista tehty, Murehista muovaeltu" sana soitto tarkoittaa kanteletta.
Laitinen esitteli meille Kalevalan ja Kantelettaren lisäksi ensimmäisen osan sarjasta Suomen Kansan Vanhat Runot. Eräs rouva yleisöstä totesi piloillaan "ne on varmaan kaikki internetissä" ja sai ihmeekseen kuulla, että tosiaan ovat. SKS on varsin vähän hehkuttanut tätä verkkoresurssia, joka on mielestäni hienoimpia Suomessa. SKS:n sivuilla on myös verkkoversio Kalevalasta. Kanteletar on verkossa ainakin Project Gutenbergin sivuilla, jälleen kerran Tapio Riikosen ansiosta.
Kuvituksena yllä Lönnrotia myöhäisempi kanteleensoittaja eli Daniel Nyblinin mv-valokuva Arvid Liljelundin maalauksesta Kreeta Haapasalo (1885)
keskiviikko 27. helmikuuta 2013
Forssan kehräämön ohituksesta
En voi väittää Forssaa vieraaksi paikaksi. Olen lähes 40 vuoden ajan kulkenut sen läpi kakkostietä useampia kertoja vuodessa. Useimmiten pitkän matkan linja-autossa, joka tekee kunniakierroksen linja-autoaseman pihalle, jossa lapsuudessani seisottiin niin kauan, että vessassakin saattoi ehtiä käymään.
Ehkä juuri pakkopullaisuutensa vuoksi kiinnitin huomiota Forssan hienoihin tehdasrakennuksiin vasta muutama vuosi sitten. Tai ehkä bussireitti muuttui? Mielenkiinnolla lainasin kirjaston uutuuslistalta kirjan Rimppa soi! Opas Forssan Kehräämöalueelle ja olin valmis oppimaan lisää.
Kirjan sisäaukeamalla on taiteellinen kartta, jossa on esitetty kehräämöalueesta edelleen jäljellä olevat rakennukset varustettuina numeroilla, joilla löytää vastaavan kuvaustekstin. Kartta voi ehkä toimia maastossa, mutta vaikka äskettäisellä läpiajolla yritin aiheeseen keskittyä, en aukeamaa tuijottamalla keksi miten bussi kulki.
Lisää hahmotusvaikeutta syntyi kun kirja esipuheen jälkeen hyppäsi suoraan kertomaan rakennuksista. Tiedoton ulkopaikkakuntalainen kaipasi lyhyttä esittelyä, jossa olisi kerrottu kehräämön/tehtaan toimintavuodet ja vaikkapa työntekijöiden määrä. Ripaus kontekstia.
Kyllähän osa kokonaisuudesta löytyi mukavasti kirjoitetuista rakennuskuvauksista, mutta väistämättä hajanaisesti. Ehjempää kronologiaa tarjosi rakennuskuvausten jälkeiset keskeisten henkilöiden esittelyt. Viimeisenä osana kirjassa on "Langan tarina", jossa käydään läpi tehtaan prosessi 1900-luvun valokuvin, joiden vähemmän keskeiset henkilöt eivät tule nimetyksi. Lukija saa jäädä käsitykseen, että tehtaassa mentiin yksillä ja samoilla koneilla sekä prosesseilla 1800-luvulta 1970-luvulle. Oikeaan vai väärää käsitykseen?
Kirja on kuvitettu runsaasti ja aukeaa ehkä/toivottavasti toisin paikkakuntalaiselle, jolle asia on jo tutumpi. Tosin esipuheen mukaan kohderyhmänä olivat "lapset ja aikuiset, forssalaiset ja matkailijat."
Mistä tuli mieleen, että voisiko pitkän matkan busseihin myydä ääniopasta tai prujua matkan varrelle jäävien maisemien ja paikkojen esittelyyn? Verkossa Kutomon alueeseen voi tutustua sivustolla Kutomo elää!
P.S. Blogissani olen helmikuussa 2009 lainannut Emil Nervanderin tarinaa, jossa työläiset tanssivat Forssassa.
P.S. 2 Aihetta liipaten AMK-opinnäytteitä.
Ehkä juuri pakkopullaisuutensa vuoksi kiinnitin huomiota Forssan hienoihin tehdasrakennuksiin vasta muutama vuosi sitten. Tai ehkä bussireitti muuttui? Mielenkiinnolla lainasin kirjaston uutuuslistalta kirjan Rimppa soi! Opas Forssan Kehräämöalueelle ja olin valmis oppimaan lisää.
Kirjan sisäaukeamalla on taiteellinen kartta, jossa on esitetty kehräämöalueesta edelleen jäljellä olevat rakennukset varustettuina numeroilla, joilla löytää vastaavan kuvaustekstin. Kartta voi ehkä toimia maastossa, mutta vaikka äskettäisellä läpiajolla yritin aiheeseen keskittyä, en aukeamaa tuijottamalla keksi miten bussi kulki.
Lisää hahmotusvaikeutta syntyi kun kirja esipuheen jälkeen hyppäsi suoraan kertomaan rakennuksista. Tiedoton ulkopaikkakuntalainen kaipasi lyhyttä esittelyä, jossa olisi kerrottu kehräämön/tehtaan toimintavuodet ja vaikkapa työntekijöiden määrä. Ripaus kontekstia.
Kyllähän osa kokonaisuudesta löytyi mukavasti kirjoitetuista rakennuskuvauksista, mutta väistämättä hajanaisesti. Ehjempää kronologiaa tarjosi rakennuskuvausten jälkeiset keskeisten henkilöiden esittelyt. Viimeisenä osana kirjassa on "Langan tarina", jossa käydään läpi tehtaan prosessi 1900-luvun valokuvin, joiden vähemmän keskeiset henkilöt eivät tule nimetyksi. Lukija saa jäädä käsitykseen, että tehtaassa mentiin yksillä ja samoilla koneilla sekä prosesseilla 1800-luvulta 1970-luvulle. Oikeaan vai väärää käsitykseen?
Kirja on kuvitettu runsaasti ja aukeaa ehkä/toivottavasti toisin paikkakuntalaiselle, jolle asia on jo tutumpi. Tosin esipuheen mukaan kohderyhmänä olivat "lapset ja aikuiset, forssalaiset ja matkailijat."
Mistä tuli mieleen, että voisiko pitkän matkan busseihin myydä ääniopasta tai prujua matkan varrelle jäävien maisemien ja paikkojen esittelyyn? Verkossa Kutomon alueeseen voi tutustua sivustolla Kutomo elää!
P.S. Blogissani olen helmikuussa 2009 lainannut Emil Nervanderin tarinaa, jossa työläiset tanssivat Forssassa.
P.S. 2 Aihetta liipaten AMK-opinnäytteitä.
- Säkkinen, Jenna; Tarkiainen, Anna: Arabiastrandens fabrikskvarter som besöksmål
- Välipakka, Henna;Muur, Elika:Selvitys teollisuusympäristöjen historiasta ja käyttötarkoituksen muutoksista
- Ylätalo, Senni; Kyhyräinen, Jaana: Maailmanperintökohde Verlan vetovoimaisuus ja potentiaaliset asiakkaat
- Lumenmaa, Riikka: Kulttuurimatkailija museokaupassa : Case: Tehdasmuseo Verla
tiistai 26. helmikuuta 2013
Lehtileikepinosta
Miksi museoväki pelkää lapsia?Ville Seuri kirjoitti Hesarin Merkintöjä-palstalla 12.2.2012, että "Suomalaiset museot suhtautuvat lapsivieraisiinsa yleensä kiusaantuneesti: aivan kuin eivät tietäisi, mitä heille pitäisi tehdä." Ainakin museot tiesivät mitä sanoa. Keskustelua Twitterissä en ottanut ajoissa talteen, mutta blogitekstien linkit sentään:
Hesarin lauantaisivuilta 16.2.2013 selvisi, että Åressa matkailevat ovat Armfeltin surullisen Norjan retken maisemissa. Arja Kivipelto kirjoitti:
Toimittajat oli kutsuttu seuraamaan presidentinlinnan korjauksen yhteydessä tehtäviä muutaman viikon arkeologisia kaivauksia ja Johanna Sjöholmin raportti oli Hesarissa 22.2.2013. Löydöt olivat 1700-luvun asumisen jälkiä. Verkossa olevien valokuvien tekijänoikeus "Tasavallan presidentin kanslia", joten ei parane tänne kopioida. Vaikka ovat verorahoilla kustannettuja. Lähetin tänä aamuna 10 minuuttia vaille 8 tiedustelun asiasta sivun alareunasta löytyneeseen osoitteeseen ja odottelen vastausta.
Hesarissa 24.2. otsikoitiin "Tuntematon suuruus voi saada nimikkokadun". Sanoisin, että katuja ovat saaneet tuntemattomammatkin kuin Tekla Hultin, josta jutussa oli kyse. Suomalainen naisliitto ajaa asiaa ja Hesarin sopii peesata, sillä Hultin oli Päivälehden ensimmäinen naistoimittaja.
Yliopisto-lehti 2/2013 sisälsi Merete Mazzarellan kolumnin tutkijoiden esiintymisestä. Mazzarella vinkkasi kolme standardivastausta tilnteisiin, joissa ei ymmärrä kysyjän kysymystä tai ei osaa siihen vastata: "tuo oli mielenkiintoista", "tuota en ole tullut ajatelleeksi" ja "tuon tulen muistamaan". Typerien kommenttien kohdalla viimeinen on tottakin. Ja koska olen itse saanut kaikki fraasit joskus kuulla vastauksena omiin kommentteihini, jään miettimään niiden todennäköistä syvällistä typeryyttä.
- Museovirasto: Museoalan kehittäminen keskittyy - mitä kehitetään? (?.2.2013)
- Museoliitto: Vastaus Hesarin kolumniin: Lapset pitävät museoista (14.2.2013)
- Vantaan kaupunginmuseo: Haluavatko aikuiset museosta oman "puuhamaan"? (14.2.2013)
- Emma: Kohti entistä käyttäjäystävällisempiä museoita. (14.2.2013)
- Joensuun museot: Pelkääkö museoväki lapsia! (16.2.2013)
Hesarin lauantaisivuilta 16.2.2013 selvisi, että Åressa matkailevat ovat Armfeltin surullisen Norjan retken maisemissa. Arja Kivipelto kirjoitti:
"Mitä tästä kaikesta voi nykyisin nähdä? Ei kovin paljon.Turistikohteen historialliseen taustaan paneutui myös Teemu Luukka Hesarin Merkintöjä-palstalla 20.2.2013: "Aina kun käyn Pietarissa, mietin, kuinka julmalla tavalla tämä kauneus on rakennettu."
Åressa pienellä kukkulalla on muistomerkki. Taulussa lukee, että täältä saattoi kesällä 1718 katsella tuhansien sotilaiden, siiviilien, hevosten ja nautojen kuhisevaa merta. Armfeltin armeija valmistautui sotaan Duvedin laaksossa."
Toimittajat oli kutsuttu seuraamaan presidentinlinnan korjauksen yhteydessä tehtäviä muutaman viikon arkeologisia kaivauksia ja Johanna Sjöholmin raportti oli Hesarissa 22.2.2013. Löydöt olivat 1700-luvun asumisen jälkiä. Verkossa olevien valokuvien tekijänoikeus "Tasavallan presidentin kanslia", joten ei parane tänne kopioida. Vaikka ovat verorahoilla kustannettuja. Lähetin tänä aamuna 10 minuuttia vaille 8 tiedustelun asiasta sivun alareunasta löytyneeseen osoitteeseen ja odottelen vastausta.
Hesarissa 24.2. otsikoitiin "Tuntematon suuruus voi saada nimikkokadun". Sanoisin, että katuja ovat saaneet tuntemattomammatkin kuin Tekla Hultin, josta jutussa oli kyse. Suomalainen naisliitto ajaa asiaa ja Hesarin sopii peesata, sillä Hultin oli Päivälehden ensimmäinen naistoimittaja.
Yliopisto-lehti 2/2013 sisälsi Merete Mazzarellan kolumnin tutkijoiden esiintymisestä. Mazzarella vinkkasi kolme standardivastausta tilnteisiin, joissa ei ymmärrä kysyjän kysymystä tai ei osaa siihen vastata: "tuo oli mielenkiintoista", "tuota en ole tullut ajatelleeksi" ja "tuon tulen muistamaan". Typerien kommenttien kohdalla viimeinen on tottakin. Ja koska olen itse saanut kaikki fraasit joskus kuulla vastauksena omiin kommentteihini, jään miettimään niiden todennäköistä syvällistä typeryyttä.
Sukututkijoiden tiedonhankinnasta
Viime viikon puheluissa äitini sisko oli muiden asioiden ohessa tarkistanut isältäni tietoja sukututkimukseen, jota joku tekee äitini isänäidin suvusta. Itse tein äitini isänäidistä(kin) esipolvitutkimuksen, jonka olen julkaissut Ilmavalta-kirjassani, ja joku keräilee nyt jälkipolvia.
En ole koskaan tehnyt laajempaa jälkipolvitutkimusta mistään porukasta, mutta sukututkimuskokemuksellani ymmärrän hyin, että sukututkija saattaa päätyä tiedonkeruuseen, jossa yksi jonkun haaran edustaja toimittaa omien tietojensa lisäksi perheenjäseniensä tietoja.
Mutta.
Jollei tätini olisi tarkistanut muistikuviaan, tämän tuntemattoman sukututkijan tiedostoihin olisi päätynyt vanhemmilleni väärä hääpäivä. Kyseessä ei ole luotettavin mahdollinen tiedonkeruumenetelmä. Ja jäi mietityttämään onko tätini kertonut eteenpäin tietoja myös minusta? Oikeita tai vääriä?
Kesällä 2008 julkaistujen sukututkimuksen käytännesääntöjen valossa asia on OK:
Käytännesäännöissä on melko ovelasti löydetty rajanveto sille, miten sukututkijan tiedostosta tulee julkaistaessa henkilötietolain alainen: kyse edellä mainitusta luovutuksesta lähipiirin ulkopuolelle. Sillä varsinaista julkaisuahan (jollei verkossa!) suojelee painovapauslaki.
Henkilötietolain nojalla rekisterinpitäjän eli sukututkijan pitäisi tiedottaa rekisterissä oleville ja antaa mahdollisuus kieltää tietojensa mukana olo. Mutta käytännesäännöt kuitenkin toteavat
Miettivän tyttösen kuvasi Atelier K. E. Ståhlberg Helsingissä ja kuvan tarjosi käyttöön SLS Flickr:ssä.
En ole koskaan tehnyt laajempaa jälkipolvitutkimusta mistään porukasta, mutta sukututkimuskokemuksellani ymmärrän hyin, että sukututkija saattaa päätyä tiedonkeruuseen, jossa yksi jonkun haaran edustaja toimittaa omien tietojensa lisäksi perheenjäseniensä tietoja.
Jollei tätini olisi tarkistanut muistikuviaan, tämän tuntemattoman sukututkijan tiedostoihin olisi päätynyt vanhemmilleni väärä hääpäivä. Kyseessä ei ole luotettavin mahdollinen tiedonkeruumenetelmä. Ja jäi mietityttämään onko tätini kertonut eteenpäin tietoja myös minusta? Oikeita tai vääriä?
Kesällä 2008 julkaistujen sukututkimuksen käytännesääntöjen valossa asia on OK:
Kun henkilötietojen käsittelyn tarkoituksena on sukututkimus, saa sukututkija ja sukuyhteisö kerätä ja tallentaa rekisteriksi eläviä henkilöitä koskevia henkilötietoja. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jokaisella on oikeus perustaa ja ylläpitää sukututkimusrekisteri haluamastaan suvusta kysymättä erikseen lupaa jokaiselta rekisteriin tallettamaltaan elossa olevalta henkilöltä.Kunhan elävistä henkilöistä ei tallenneta arkaluontoisia tietoja. Eikä rekisteriä luovuteta muille kuin kuin rekisterinpitäjän omaan lähipiiriin kuuluville henkilöille. Tosin luovuttaminen toiselle sukututkijalle on sallittua.
Käytännesäännöissä on melko ovelasti löydetty rajanveto sille, miten sukututkijan tiedostosta tulee julkaistaessa henkilötietolain alainen: kyse edellä mainitusta luovutuksesta lähipiirin ulkopuolelle. Sillä varsinaista julkaisuahan (jollei verkossa!) suojelee painovapauslaki.
Henkilötietolain nojalla rekisterinpitäjän eli sukututkijan pitäisi tiedottaa rekisterissä oleville ja antaa mahdollisuus kieltää tietojensa mukana olo. Mutta käytännesäännöt kuitenkin toteavat
Informointivelvollisuus voidaan jättää toteuttamatta, jos se on mahdotonta tai siitä aiheutuu kohtuutonta vaivaa. Kohtuuttomaksi vaivaksi katsotaan rekisteröityjen suuri määrä tai yhteystiedon hankkiminen muilla keinoin kuin väestötietojärjestelmästä (esimerkiksi ulkomaille muuttaneiden henkilöiden kohdalla).Näitäkin pelisääntöjä monet sukututkijat pitävät turhan tiukkoina. Tutkimuksen kohteeksi joutuneen näkökulmasta katsoen ymmärrän nyt hyvin niitä ihmisiä, jotka saavat sätkyn sukututkijoista ja kieltävät tietojensa luovutuksen sukututkimukseen väestörekistereistä. Ei tunnu erityisen kivalta, että omat ja läheisten tiedot ovat nimettömäksi jääneen henkilön tiedostoissa.
Miettivän tyttösen kuvasi Atelier K. E. Ståhlberg Helsingissä ja kuvan tarjosi käyttöön SLS Flickr:ssä.
maanantai 25. helmikuuta 2013
Kurkistuksia suomalaiseen rasismiin
Oulun Wiikko-Sanomia numerossaan 8.12.1860:
Rasistisen ajattelun juuria ei suuremmin avattu Ylen 3-osaisessa radiosarjassa Kurkistuksia suomalaiseen rasismiin, joka on edelleen Areenassa kuunneltavissa (osa 1, osa 2, osa 3). Toimittaja Seija Aunila aloittikin (tarkoituksellisesti?) rajatusti: "Milloin syntyi aihio siihen, että Suomessa tuli tällaista rasistista liikehdintää? Pitääkö meidän palata silloin johonkin 1800-luvulle?[...] Silloinko alkoi eriytymään, että on me ja ne muut?" Haastateltu tutkija Vesa Puuronen laajensi onneksi aikaperspektiivin alkamaan saamelaisista, jotka olivat "ne" jo saagoissa, vaikka tätä ei ohjelmassa mainita. Nopeasti hypättiin menneisyydestä 1900-luvulle, jonka ääninauhoja hyödynnettiin erityisesti toisessa osassa. (Muistaakseni ohjelmissa ei mainittu viime viikon lopussa perussuomalaisten esiin nostamaa Axel Olof Freudenthalia, joka piti ruotsinkielisiä suomenkielisiä ylempiarvoisena rotuna.)
Rasismin käsite on haastellun Vesa Puurosen mukaan otettu käyttöön 1930-luvulla anglosaksisessa keskustelussa Saksan kehityksestä. Puuronen laajentaa rasismin kattamaan "rodullistetut ryhmät" eli m.m. ryssävihan. Sitä käsiteltiin ohjelmassa erikseen ja Puuronen viitaten Klingeen ajoitti sen synnyn vuoden 1918 sotaan. Poliittisesta historiasta syntynyttä viha-pelkoa selostettiin Vilkunan Paholaisen sodassa kuitenkin jo 1700-luvulta?
Hieman outona pidin nauhoitetun kansalaisen kannanoton tulkintaa, jossa Aunila toteaa "Näitä ryssävihaan liityviä ajatuksisa esitettiin siis vuonna 1989". Minusta oli oleellisempaa konteksti, jossa asia esiintyi. Mies vertasi Vietnamin pakolaisille tarjottuja etuuksia ja Karjalan evakkoja. Ilmeisesti omakohtaisena kokemuksena hän kertoi asutetuille evakoille sanotun "työ ootte täysiä ryssiä, painukaa ryssän maalle".
Työpaikalla keskustelimme jokin aika sitten rasismista lounaspöydässä ja yritin argumentoida, että menneisyydessä "ne" on voinut olla vaikkapa karjalaiset, joita ei laskettu suomalaisiksi. Karjalaisilla juurilla varustettu nuorempi työtoveri piti esittämääni aivan kummallisena. Hyvä niin.
Mistä tulee mieleeni taannoinen Fb-tuttavani päivitys, jossa hän kertoi oppineensa Suomi-Venäjä -seuran lehdestä, että Larin Paraske oli "inkerikko, jonka lapsilla oli sellaisia suomalaiskansallisia nimiä kuin Tatjana, Vasili ja Anastasia". Omat tietoni Larin Paraskesta ovat Anu Kaipaisen romaanin Poimisin heliät hiekat lukemisesta vuosikymmeniä sitten ja käsitykseni vastasi lainausta. Joten kysyin "Minkä taustan olet Larin Paraskeelle kuvitellut? " ja sain vastauksen " Tietoni olivat ilmeisen heikot. Kuvittelin hänen kuitenkin olevan jotain ei-ortodoksis-slaavilaista." Siis suomalaisempaa.
Daniel Nyblinin mv-valokuva Albert Edelfeltin maalauksesta. Ylempänä Nyblinin valokuva Eero Järnefeltin luonnoksesta Larin Paraskesta.
Kuitenkin sivistymättömiä ihmisiä ja kansoja on, jotka pitävät kaikellaisia syöpäläisiä ystävinään. Niin eivät esimerkiksi lappalaiset viero paljo täitään, joita niissä on. Neekerit, Hottentotit, Uudenseelannin sekä Reposaarten asukkaat, Indianit Missaurin ja La-Platan virtain tienoilla Amerikassa oikein lihottavat syöpäläisiään, ja syövät sitte niitä itse herkkuinaan.Vieraat kansat olivat kaukana eivätkä muodostaneet minkäänlaista uhkaa, mutta silti heidät esitettiin alempina ja sivistymättöminä. Yllä olevasta ei paljoa eroa Lasten Suomettaressa 1857-58 julkaistut artikkelit muiden maiden asukkaista. Ei siis ollut ihme, että runsaat sata vuotta myöhemmin mummoni opasti vaihto-oppilaaksi Amerikkaan lähtenyttä äitiäni, ettei mustien miesten kanssa pitänyt puhua.
Rasismin käsite on haastellun Vesa Puurosen mukaan otettu käyttöön 1930-luvulla anglosaksisessa keskustelussa Saksan kehityksestä. Puuronen laajentaa rasismin kattamaan "rodullistetut ryhmät" eli m.m. ryssävihan. Sitä käsiteltiin ohjelmassa erikseen ja Puuronen viitaten Klingeen ajoitti sen synnyn vuoden 1918 sotaan. Poliittisesta historiasta syntynyttä viha-pelkoa selostettiin Vilkunan Paholaisen sodassa kuitenkin jo 1700-luvulta?
Hieman outona pidin nauhoitetun kansalaisen kannanoton tulkintaa, jossa Aunila toteaa "Näitä ryssävihaan liityviä ajatuksisa esitettiin siis vuonna 1989". Minusta oli oleellisempaa konteksti, jossa asia esiintyi. Mies vertasi Vietnamin pakolaisille tarjottuja etuuksia ja Karjalan evakkoja. Ilmeisesti omakohtaisena kokemuksena hän kertoi asutetuille evakoille sanotun "työ ootte täysiä ryssiä, painukaa ryssän maalle".
Työpaikalla keskustelimme jokin aika sitten rasismista lounaspöydässä ja yritin argumentoida, että menneisyydessä "ne" on voinut olla vaikkapa karjalaiset, joita ei laskettu suomalaisiksi. Karjalaisilla juurilla varustettu nuorempi työtoveri piti esittämääni aivan kummallisena. Hyvä niin.
Mistä tulee mieleeni taannoinen Fb-tuttavani päivitys, jossa hän kertoi oppineensa Suomi-Venäjä -seuran lehdestä, että Larin Paraske oli "inkerikko, jonka lapsilla oli sellaisia suomalaiskansallisia nimiä kuin Tatjana, Vasili ja Anastasia". Omat tietoni Larin Paraskesta ovat Anu Kaipaisen romaanin Poimisin heliät hiekat lukemisesta vuosikymmeniä sitten ja käsitykseni vastasi lainausta. Joten kysyin "Minkä taustan olet Larin Paraskeelle kuvitellut? " ja sain vastauksen " Tietoni olivat ilmeisen heikot. Kuvittelin hänen kuitenkin olevan jotain ei-ortodoksis-slaavilaista." Siis suomalaisempaa.
sunnuntai 24. helmikuuta 2013
Metsästettyä
Jukka Kemppinen totesi oleellisen (ja jatkoi myöhemmin aiheen tiimoilta):
Koska ruotsalaisuus-ohjelmassa on hyviä asiantuntijoita, sekin tulee varmaan tuonnempana esiin, että kun mitään sen erikoisempaa suomalaisuutta ei ollut pari sataa vuotta sitten olemassa (kieltä lukuun ottamatta), niin ei ollut ruotsalaisuuttakaan.Saara Reiman kirjoitti kansalaistieteestä. Magdalena Hai selittää steampunkin, osa kerrallaan.
Laura Gustafsson ja Terike Haapoja tutustuivat Heurekan Body Worlds -näyttelyyn: "halusimme myös tutkia miten tällainen ihmisnäyttely vertautuu esimerkiksi Eläinmuseon kokoelmaan."
Ennen ja nyt julkaisi Maare Paloheimon lectio praecursorian. Ville Impiö suunnittelee graduaaan ja miettii sen aineistoa.
Helsingin yliopiston kirjaston Verkkari-lehdessä Matti Myllykoski kertoi Gallicasta.
Kiikalan Sanomissa vangitusta kirkkorosvosta. Marita Lönnrot jakoi tietoja postineiti Isa Tolposta.
Susanna tutustui vanhoihin päiväkirjoihinsa. Pekka Tikka kävi katsomassa elokuvan Lincoln.
Artefacta luetteloi museoiden helmikuun esineet.
Aapo Jumppanen mietti kysymystä Hyvinvointia kulttuurista?
Kalmistopiirissä Kati Salo kertoi Senaatintorin kaivauksien luuanalyyseistä Aihetta käsiteltiin myös Helsinki info -lehdessä 1/2013. Elämäntapojen näkymisestä luurangossa på svenska UR:n videosta Förbenat! - vanors och ovanors spår i skelettet.
Katri pettyi Jyrki Heinon Kellariin, mutta piti Kirsi Vainio-Korhosen kirjasta Suomen herttuattaren arvoitus. Suketus luki Jyrki Siukosen kirjan Muissa maailmoissa. Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoriaa.
UR:n sarjassa En bok en författare: Nils Erik Villstrand: Furstar och folk i Åbo 1812 / Michael H. Lindgren: Christopher Polhems testamente / Hans Furuhagen: Bibeln och arkeologerna / Henrik Ekman: Vargen - den jagade jägaren / Kristina Ekero Eriksson: Årstafruns dolda dagböcker / Margareta Beckman: Axel von Fersen och drottning Marie-Antoinette / Henrik Meinander: Finland 1944 / Fredrik Charpentier Ljungqvist: Global nedkylning / Jonathan Lindström: Bronsåldersmordet / Merete Mazzarella: Resa med rabatt / Tommy Hammarström: Vargen kommer! / Krister Wahlbäck: Jättens andedräkt - Finlandsfrågan i svensk politik 1809-2009 / Marcus Hjulhammar: Stockholm från sjösidan / Bo Eriksson: Svenska adelns historia / Karin Tegenborg Falkdalen: Vasadöttrarna / Ernst Brunner: Anckarström och kungamordet / Göran Norrby: Ordnade eliter / Maja Hagerman: Försvunnen värld / Martin Hansson: Medeltida borgar: maktens hus i Norden / Alf W. Johansson: Svenska historiker / Stefan Brink: Vikingarnas slavar / Anders Wahlgren: Vasa 1628 / Sofia Häggman: Alldeles hemlikt
Pari sanaa äidistäni
Minulla ei ole tapana lukea sunnuntaisen Hesarin kuolinilmoituksia. Mutta tänään pitää tarkistaa, että tilaamani ilmoitus painettiin sellaisena piti.
Äitini Liisa Kyläkoski (o.s. Ilmavalta) kuoli keskiviikkona. Sairauden murtamana, kuten tavataan sanoa.
Lopun jälkeen ajatukseni pyörivät sairasvuoteen viimeisessä siinä ja tässä hetkessä. Turhaan. Pitää keskittyä muistamaan äiti sellaisena kuin hän oli koko elämäni ajan: innokkaana järjestelijänä ja auttajana.
Historiaharrastustani äiti tuki monella tavalla. Hän kiersi hautausmaalla keräämässä päivämääriä. Hän myi kirjojani palkatta. Hän kävi puolestani kirjastoissa ja arkistoissa. Hän oikoluki käsikirjoituksiani. Ja oli tietenkin tämän blogin pitkäaikaisin ja uskollisin seuraaja.
Äidin sain aina seuraksi museoihin ja erilaisiin kulttuuririentoihin. Hän istui kanssani useampana kesänä Jason Laveryn Suomen historian luennoilla ja pahoitteli viime kesänä kun huomasi kuunnelleensa kaikki sarjan luennot kertaalleen. Sanoi, ettei enää kehtaisi mennä.
Matkustimme yhdessä kotimaassa että ulkomailla lukemattomia kertoja. Välillä ihan muuten vaan ja viime vuosina toisinaan esivanhempien jälkiä etsien. Oikealla olevassa kuvassa äitini poseeraa keväällä 2007 Lyypekissä, jossa yhdessä kiersimme jokaisen esivanhempieni luullun osoitteen. Samalla matkalla poikkesimme myös Nagel-esivanhempiemme kotikaupunkiin. Yhteisten juuriemme maisemissa olimme myös Falunissa kesällä 2010.
Kesällä 2011 matkustimme Saarenmaalle. Kun Orissaaresta ei löytynyt taksia viemään Maasilinnaan, lähdin tuittupäisesti kävelemään kohti rauniota. Juuri ennen kuin pääsin perille, takaani kuului lähestyvän auton ääni ja äiti vilkutti minut kyytiin. Hän oli sitkeästi yrittämällä saanut kuljettajaksi vanhan miehen, jonka kanssa meillä ei ollut yhteistä kieltä.
Yhdessä olimme enemmän. Kun toiselta puuttui rohkeutta yrittämiseen, toinen kannusti. Yhdessä uskalsimme jopa kahville Tukholman Grand Hoteliin tammikuussa 2011. Alla oleva kuva sieltä on epätarkka, niinkuin muistikuva. Muistikuvat vahvistuvat vain toistamalla ja siksi pitää muistella hyviä hetkiä.
Äitini Liisa Kyläkoski (o.s. Ilmavalta) kuoli keskiviikkona. Sairauden murtamana, kuten tavataan sanoa.
Lopun jälkeen ajatukseni pyörivät sairasvuoteen viimeisessä siinä ja tässä hetkessä. Turhaan. Pitää keskittyä muistamaan äiti sellaisena kuin hän oli koko elämäni ajan: innokkaana järjestelijänä ja auttajana.
Historiaharrastustani äiti tuki monella tavalla. Hän kiersi hautausmaalla keräämässä päivämääriä. Hän myi kirjojani palkatta. Hän kävi puolestani kirjastoissa ja arkistoissa. Hän oikoluki käsikirjoituksiani. Ja oli tietenkin tämän blogin pitkäaikaisin ja uskollisin seuraaja.
Äidin sain aina seuraksi museoihin ja erilaisiin kulttuuririentoihin. Hän istui kanssani useampana kesänä Jason Laveryn Suomen historian luennoilla ja pahoitteli viime kesänä kun huomasi kuunnelleensa kaikki sarjan luennot kertaalleen. Sanoi, ettei enää kehtaisi mennä.
Matkustimme yhdessä kotimaassa että ulkomailla lukemattomia kertoja. Välillä ihan muuten vaan ja viime vuosina toisinaan esivanhempien jälkiä etsien. Oikealla olevassa kuvassa äitini poseeraa keväällä 2007 Lyypekissä, jossa yhdessä kiersimme jokaisen esivanhempieni luullun osoitteen. Samalla matkalla poikkesimme myös Nagel-esivanhempiemme kotikaupunkiin. Yhteisten juuriemme maisemissa olimme myös Falunissa kesällä 2010.
Kesällä 2011 matkustimme Saarenmaalle. Kun Orissaaresta ei löytynyt taksia viemään Maasilinnaan, lähdin tuittupäisesti kävelemään kohti rauniota. Juuri ennen kuin pääsin perille, takaani kuului lähestyvän auton ääni ja äiti vilkutti minut kyytiin. Hän oli sitkeästi yrittämällä saanut kuljettajaksi vanhan miehen, jonka kanssa meillä ei ollut yhteistä kieltä.
Yhdessä olimme enemmän. Kun toiselta puuttui rohkeutta yrittämiseen, toinen kannusti. Yhdessä uskalsimme jopa kahville Tukholman Grand Hoteliin tammikuussa 2011. Alla oleva kuva sieltä on epätarkka, niinkuin muistikuva. Muistikuvat vahvistuvat vain toistamalla ja siksi pitää muistella hyviä hetkiä.
