Minulla ei ole tapana lukea sunnuntaisen Hesarin kuolinilmoituksia. Mutta tänään pitää tarkistaa, että tilaamani ilmoitus painettiin sellaisena piti.
Äitini Liisa Kyläkoski (o.s. Ilmavalta) kuoli keskiviikkona. Sairauden murtamana, kuten tavataan sanoa.
Lopun jälkeen ajatukseni pyörivät sairasvuoteen viimeisessä siinä ja tässä hetkessä. Turhaan. Pitää keskittyä muistamaan äiti sellaisena kuin hän oli koko elämäni ajan: innokkaana järjestelijänä ja auttajana.
Historiaharrastustani äiti tuki monella tavalla. Hän kiersi hautausmaalla keräämässä päivämääriä. Hän myi kirjojani palkatta. Hän kävi puolestani kirjastoissa ja arkistoissa. Hän oikoluki käsikirjoituksiani. Ja oli tietenkin tämän blogin pitkäaikaisin ja uskollisin seuraaja.
Äidin sain aina seuraksi museoihin ja erilaisiin kulttuuririentoihin. Hän istui kanssani useampana kesänä Jason Laveryn Suomen historian luennoilla ja pahoitteli viime kesänä kun huomasi kuunnelleensa kaikki sarjan luennot kertaalleen. Sanoi, ettei enää kehtaisi mennä.
Matkustimme yhdessä kotimaassa että ulkomailla lukemattomia kertoja. Välillä ihan muuten vaan ja viime vuosina toisinaan esivanhempien jälkiä etsien. Oikealla olevassa kuvassa äitini poseeraa keväällä 2007 Lyypekissä, jossa yhdessä kiersimme jokaisen esivanhempieni luullun osoitteen. Samalla matkalla poikkesimme myös Nagel-esivanhempiemme kotikaupunkiin. Yhteisten juuriemme maisemissa olimme myös Falunissa kesällä 2010.
Kesällä 2011 matkustimme Saarenmaalle. Kun Orissaaresta ei löytynyt taksia viemään Maasilinnaan, lähdin tuittupäisesti kävelemään kohti rauniota. Juuri ennen kuin pääsin perille, takaani kuului lähestyvän auton ääni ja äiti vilkutti minut kyytiin. Hän oli sitkeästi yrittämällä saanut kuljettajaksi vanhan miehen, jonka kanssa meillä ei ollut yhteistä kieltä.
Yhdessä olimme enemmän. Kun toiselta puuttui rohkeutta yrittämiseen, toinen kannusti. Yhdessä uskalsimme jopa kahville Tukholman Grand Hoteliin tammikuussa 2011. Alla oleva kuva sieltä on epätarkka, niinkuin muistikuva. Muistikuvat vahvistuvat vain toistamalla ja siksi pitää muistella hyviä hetkiä.
Muistelet kauniisti äitiäsi.
VastaaPoistaOsanottoni.
Osanottoni. Onneksi on mahtavia muistoja!
VastaaPoistaElämä koittelee, mutta muistot jäävät. Osanottoni ja voimia...
VastaaPoistaYhteiset hetket äidin ja tyttären elämässä ovat korvaamattomia. Sinulla tuntuu olleen upea suhde äitisi kanssa. Osanotto suruusi.
VastaaPoistaOtan osaa.
VastaaPoistaOsanotto täältäkin.
VastaaPoistaOsanotto ja lämmin käden puristus."Kaikki menee ohi -myöskin aika".
VastaaPoistaOsanottoni.
VastaaPoistaHerkkä muistelo. Toivottavasti HS:n teksti oli kuten pyysit. Meillä Larri luki sen osan ensin ja kysyi mahtoiko kyse olla äidistäsi. Valitettavasti. Jaksamista, Kaisa!
VastaaPoistaOsanottoni.
VastaaPoista-Anne
Osanottoni. Hyvä, että jaoitte historiaharrastuksen. Itse huomasin vasta liian myöhään,että olisi aikanaan pitänyt kysellä...
VastaaPoistaMinä puolestani luen aina Hesarin kuolinilmoitukset... Viime vuonna löytynyt sukulaisesi ottaa osaa menetykseesi.
VastaaPoistaP.S. Muista myös levätä.
<3 kauniit muistot kantavat paljon. Voimia!
VastaaPoistaOsanottoni! Kauniisti kirjoitat äidistäsi.
VastaaPoistaOsanottoni myös täältä Asikkalasta, äitisi synnyinsijoilta.
VastaaPoistaErkki Kiuru