46. kuukausi jatko-opiskelijana

Kuu tuntui rauhalliseen tahtiin tottuneesta hektiseltä. Ohjaaja lähetti viimeiset kommentit ekana päivänä eli sunnuntaina ja näytti odottavan lähetystä julkaisupalveluihin jo maanantaina. Toimin tulkintani mukaisesti eli fiksasin ehdotukset ja huomasin lähes sattumalta ja aivan viime tingassa yhden graafin merkittävän virheen. No, kuudes älläkin jäi yo-kirjoituksissa saamatta huolimattomuusvirheen takia. 

Taittoversio tuli jo, kun olin symposiumireissulla Turussa (Arkisto, kaksi museota ja tammi & Kansan kirjoittamisen digitoimista ja tutkimusta). Hinkkasin siitä kotiin päästyäni pahimman kauneusvirheen pois ja pystyin jo perjantai aamuna yhdeksältä hyväksymään kannen ja sisällön. Kymmeneksi juoksin kampaajalle ja yhdeltä olin kaverini studiolla kuvattavana tiedotetta varten. Aivan kuten yo-kuvauksessa: vain yksi otos oli käyttökelpoinen.

Seuraavana maanantaina työ oli jo julkaisuarkistossa ja tiedottaja kyseli tekstiä. Prioriteettina oli kuitenkin viimeistellä artikkeli, jonka vertaisarviot olin saanut jo elokuussa. Torstaina tapasin Ohjaajan käytännön asioiden läpikäynnin merkeissä. Väitöstilaisuuteen sain ohjeeksi vastata kaikkiin kysymyksiin. Tiedotetta tärkeämpää Ohjaajalle oli Opinahjon naulaustradition toteuttaminen, joka onneksi järjestyi päivälle, jolle on Opinahjolla muutakin ohjelmaa, ettei tarvinnut matkustaa kahdeksaa tuntia kymmenen minuutin takia. 

Perjantaina sain aikaiseksi tiedotetekstin ja lektioonkin alkua. Väitöstilaisuuteen oli vielä yli kuukausi, joten ei mennyt viime tinkaan.

Aivan liian myöhään projektini suhteen sen sijaan ilmestyi Simo Ahosen opas Opinnäyte jumissa. Mitä tehdä kun homma ei etene (Vastapaino 2023). Silmäilyn perusteella alkusanojen lopetus "Ehkäpä joku tohtorikokelaskin löytää tästä teoksesta itselleen hyödyllistä luettavaa" ei ole katteeton. Ahonen on koonnut käytännön vinkeistä hyvän paketin. 

Seuraavana tiistaina ovikello soi ja käsiini työnnettii 10 kiloa painettuja kirjoja. Onneksi ei tarvinnut käydä hakemassa mistään. Keskiviikkona sain palautteen "kiitos hyvästä tiedotteesta. Se on täydellinen, ollapa tällaisia enemmän." Torstaina kävin Tampereella kuuntelemassa seminaaria "Kadonneet, unohtuneet ja tutkimattomat tekstit ja tekstilajit". 

Seuraavana maanantaina ja tiistaina kuuntelin seminaaria historiantutkimuksen metodeista. Ja torstaina sekä perjantaina olin Ruokahistorian päivillä. Perjantaina tiedote (*) ilmestyi yliopiston sivustolle, jotka ajetaan alas huomenna. 

Maanantaina eli eilen kiikutin kolme painettua väitöskirjaa vahtimestareille, jotka ehkä saattoivat ne perille. Ja sitten aloitin avoimen yliopiston kurssin Tidigmodern mat: en lokal och global historia. Sillä eihän elämä väitöskirjan tekemisellä olennaisesti muuttunut.

Kaiken tämän lomassa yritin edistää Töölön Taipale -proggistani. Kunnes lokakuu loppui.

(*) Kun tämän kerran itse sain kirjoittaa, voin sen myös julkaista.

Sanomalehti 1700-luvulla oli sosiaalinen media 

Kaisa Kyläkoski tutki lukijoiden 1700-luvun sanomalehtiin lähettämiä tekstejä. Häntä kiinnosti se, mihin ja miten käytettiin mahdollisuutta viestiä ihmisille pitkin Ruotsin valtakuntaa.

Sanomalehdet syntyivät Euroopassa 1600-luvulla ja kehittyivät seuraavalla vuosisadalla monin paikoin keskustelualustaksi, joka oli aivan uutta yhteiskunnissa, joissa viestintä oli aiemmin kulkenut ylhäältä alas tai tuttavalta toiselle.

- Yhtäkkiä lukevalle ja kirjoittavalle yhteiskunnan yläkerralle avautui kanava, jonka kautta oli mahdollista tavoittaa samankaltaisia mutta tuntemattomia ihmisiä. Tutkimusta tehdessä mieleeni tulivat usein omat kokemukseni syksyllä 1990 internetin keskustelupalstoihin tutustuessani, Kyläkoski toteaa.

Halukkaiden kirjoittajien joukko 1700-luvun Ruotsissa oli pieni, mutta heitä oli joka puolella maata. Postinkulun piirissä olevien oli mahdollista lähettää Tukholmassa ilmestyneeseen lehteen paikallisia kokemuksiaan ja lehtiä lukeneet saivat näin valtakunnasta eteensä näkymän, jota ei aiemmin ollut missään tarjolla. Esimerkiksi Göteborgissa voitiin lukea elämästä Anianpellossa, Helsingissä tai Torniossa.

Useimmat kirjoittivat aiheista, joista oli ennenkin sanomalehdestä luettu: paikallisista juhlista, iäkkäiksi eläneistä ja onnettomuuksista.

- Oudoimmalta tuntuivat samantapaisina toistuvat sanomat terveinä eläneistä ja yli satavuotiaina kuolleista. Lopulta ymmärsin, että kyse oli yhteisestä unelmasta, jota voitiin toivoa itselle ja läheisille. Ja kuulemmehan me edelleen mielellään pitkään eläneistä, Kyläkoski kertoo.

Kertomisen ohella lehtikirjoittaminen 1700-luvulla oli myös jossain määrin keskustelua yhteisistä ongelmista kuten homeisista taloista tai muurahaisten hävittämisestä. Vuosisadan lopulla Kyläkosken tutkima sanomalehti alkoi täyttyä avunpyynnöistä ja saadusta avusta kiittämisestä.

- Kun tutkimusta tehdessä samankaltaisia tekstejä tuli vastaan nykyisessä sosiaalisessa mediassa, piti tosissaan keskittyä muistamaan, että tutkimani kirjoitukset kuuluivat toisenlaiseen yhteiskuntaan ja mediaan, Kyläkoski naurahtaa.

DI Kaisa Kyläkosken Suomen historian väitöskirjan "Kanssakirjoittaminen Posttidningarissa ja Inrikes Tidningarissa 1729–1791" tarkastustilaisuus pidetään 18.11.2023 alkaen klo 12 salissa S212. Vastaväittäjänä toimii yliopistonopettaja, dosentti Jani Marjanen (Helsingin yliopisto) ja kustoksena professori Petri Karonen (Jyväskylän yliopisto).

Väitöstilaisuuden kieli on suomi.

Julkaisu on saatavilla: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-9770-0

Taustatietoja:

Kaisa Kyläkoski (s. 1972) on koulutukseltaan systeemi- ja operaatiotutkimuksen diplomi-insinööri ja päätynyt historiantutkimuksen pariin sukututkimusharrastuksen kautta. Hän on julkaissut aiemmista tutkimuksistaan 17 omakustannetta.