Häpeäpaalun lopusta Helsingissä

Muutama vuosi sitten mietiskelin raipparangaistuksen loppuaikaa helsinkiläisen muistelman inspiroimana. Siinä esiteltyä paalua Leppäsuolla käytettiin vielä pidempään häpeärangaistuksiin. Tämä tuli eteen, kun kesällä kaupungin arkistossa selailin läpi kilpakirjoituksia vuodelta 1968 (HKA. Helsinki-Seura ry. Ec:1 Muistelmia vanhasta Helsingistä).

Kirvesmiehen poika Harju, Johan Severi oli syntynyt 27.1.1885 Isojoella ja muuttanut kesällä 1887 Helsinkiin, jossa hän asui vuoteen 1924. Muistelmassaan kirjoitti

Kirjassaan "Näin Helsingin kasvavan" Väinö Tanner mainitsee, että Töölön kallioita kutsuttiin Rakkarin kallioiksi. Tieto on virheellinen. Nämä Malminkadun päässä olevat kalliot olivat saaneet sen nimen juuri rankkurin, rakkarin, niillä olleen asunnon johdosta. Rakennukset purettiin pian vuoden 1890 jälkeen. 

 

Rankkurin asuntokallion pohjoispuoleisen rinteen alla oli ruohoa kasvava sorainen tasanne. Siihen oli pystytetty kaupungin häpeäpaalu. Pienenä naskalina palatessani muutamien vähän vanhempien toverieni kanssa hautausmaan rantaretkeltä oli paalulla häpeämässä eräs "täti". Hän seisoi paalun juurella olevalla jakkaralla ilman minkäänlaista kytkentää. Muksuja tietenkoin oli paljon sekä muutamia naisia tätä näytelmää seuraamassa. Tapauksen vuosiluku oli joltisellakin varmuudella 1890. Paalu oli paikoillaan useita vuosia rankkurin rakennusten purkamisen jälkeen, mutta häpeäseisonnasta en sen koommin ole kuullut.

Johonkin toiseen muistelmaan perustuu Vicke Petterssonin teksti kirjassa Entisaikain Helsinki. Helsingin historiayhdistyksen vuosikirja I (1936). Siinä paalu ei ole rinteen alla vaan mäellä.

Entisessä metsäisessä alueessa, josta alkoi ns. Rakkarinniemi - joka ulottui mereen - saattoi nähdä mäellä, missä nyt on kaasukello, korokkeen. Korokkeen keskelle oli pystytetty pitkä paalu, johon oli kiinnitetty karkeat rautaketjut sekä käsiraudat. [...]

Kyseinen kaasukello, jonka takana Malminkadun synagoga. 
Anton Rönnberg 1931. HKM

Eräs vanha helsinkiläinen on kertonut, että viimeisen kerran käytettiin raipparangaistusta kaupungissamme v. 1882. [...] Niinkin myöhään kuin v. 1890 kertoo eräs sanomalehtiuutinen, että "Nuorempi nainen, syytetty parituksesta, on kolmena päivänä tämän viikon aikana ja eilen viimeksi seissyt 'Rakkariniemen' häpeäpaalussa tuhatkunnan uteliaan katselijan töllistellessä häntä". Arveltiin kuitenkin, että oli aika lakkauttaa sellaiset inhoittavat vapaanäytännöt myöskin meillä.

Eräs toinen vanha helsinkiläinen, jolta olemme halunneet asiaa tiedustella, muistaa kouluaikanaan nähneensä, kuinka eräs nainen ja mies seisoivat paaluun kahlehdittuna häpeämässä. Heidät oli tuomittu parittamisesta, ja siinä seisoi itkien katuva nainen, ja mies näytti todella häpeävän, eikä ihmekään, sillä olihan heidät asetettu siihen nähtäviksi ja pilkattaviksi. Voipa melkein sanoa, että koko kaupunki oli jalkeilla ja tavaton ihmismäärä ympäröi rangaistuspaikan, mutta ei kuulunut pilkkaa eikä parjaussanoja ihmisjoukosta. Hiljaisuus vallitsi, ja sai sen käsityksen, että ihmkiset säälivät tuomittuja. Painostava tunnelma ja yleinen hiljaisuus pikemminkin toivat mieleen hautajaiset. Se saatettiin myöskin tulkita häpeämiseksi siitä, että sellaista alentavaa rangaistustapaa jatkuvasti käytettiin sivistyneessä yhteiskunnassa.

Kun ensi uteliaisuus oli lauennut ja tilanne kävi kiusalliseksi, ryhdyttiin rahankeräykseen. Lantit heitettiin astiaan, joka oli heidän jalkojensa juuressa. Missä määrin tätä armeliaisuustekoa voitiin pitää laillisena tai laittomana, on tuntematonta. Oltiin kai sitä mieltä, että pari oli hiukan siistimpien vaatteiden tarpeessa saadessaan vapautensa, sillä vankipuvussa kulkeminen ei ollut millään lailla pukevaa. Järjetön teko, arveli moni, kun häpeäpaaluun tuomittua paria kuljetettiin avoimissa rattaissa Katajanokan vankilasta "Kampille" ollakseen hetken aikaa vmatkalla ja paikalla katseltavana ja samoin takaisin, mikä saattoi tapahtua monta kertaa rangaistusajan loppun asti.

Hieman toisenlaisen kuvauksen häpeärangaistuksesta Helsingissä olen poiminut vuoden 1887 sanomalehdestä. Pettersonin esittämää vastaa paremmin Kaiussa 16.7.1887 julkaistun Helsingin kirjeen teksti.