Olen mielenkiinnolla odottanut Anne-Maria Karjalaisen, Tuulikki Ukkonen-Mikkolan ja Tiina Mäkelän uutta opaskirjaa Miten tulla tohtoriksi : akateemista aherrusta ja arjen valintoja, joka ilmestyi nyt toukokuussa. Suoraan sanoen jo kirjan muoto oli pettymys: kaikki tarvittava oli mahtunut alle 150 sivuun?
Koska kirjalla oli kolme kirjoittajaa, luulin sen perustuvan henkilökohtaisiin kokemuksiin. Esipuheessa luvataankin, että "sanoitamme tohtorin tutkinnon suorittamiseen liittyvää hiljaista tietoa" (s. 9). Itse tekstissä kirjoittajat eivät kuitenkaan paljoa näy ja huomattavasti enemmän viitataan aiempiin julkaisuihin ja yliopistojen verkkosivuihin. Jälkimmäisethän ovat juuri niitä, joita lukiessa kysymyksiä herää ja lisäymmärrystä kaipaa...
Erityisesti siksi, että yliopistojen ja tiedekuntien käytännöt eroavat toisistaan, kirjassa harrastetusta ohjesivujen aukikirjoituksesta ei synny juuri mitään hyötyä ja se lähinnä herättää lisää sekaannusta. Itselläni on tuoreessa muistissa työn esitarkastukseen jättö ja jatkon opastusdokumentit, joten lukiessani lukuja 11 ja 12 tuli vastaan jatkuvasti kohtia, jotka menevät Opinahjossa toisin. Onko tosiaan jossain käytäntönä, että esitarkastuksen häämöttäessä "on aika tarttua prosessin viimeisiin kirjoitustöihin ja kirjoittaa kiitokset ja esipuhe" (s. 110). Tuttavieni FB-päivityksistä päätellen esipuheet kirjoitetaan usein aivan viime tingassa eli vasta kun työ on menossa painoon. Itse jätin esitarkastukseen käsikirjoituksen, josta puuttui abstraktitkin, sillä Opinahjon ohjeiden mukaan tämä oli OK.
Ja missä todellisuudessa "Jotta tiedottamiseen jää riittävästi aikaa, on väitöstilaisuus mahdollista järjestää aikaisintaan kolmen viikon kuluttua luvan saamisesta."(s. 122) Saako jossain työntää käsikirjoituksen painoon ennen väittelylupaa? Kolmen viikon aikajanassa kun ei ole ongelmana "tiedotus" vaan työltä vaadittu julkinen saatavuus muiden käytännön seikkojen kanssa. Kirjoittajien olisi kannattanut keskittyä isoihin paloihin lomakkeiden täytön sijaan.
Hypättyäni kirjan alkuun sain lisää ihmeteltävää. Otsikon "Tohtorikoulutettava vai väitöskirjatutkija?" todettiin, että "Tutkijatohtorin pesti, jossa väitöskirjatyön rahoittaa yliopisto tai yliopiston ulkoupuolelta saatu apuraha, mahdollistaa täysipäiväisen tutkimuksen" (s. 23). Ööö... ei. Vaikka yliopistojen terminologiat eivät ole keskenään täydellisesti linjassa, niin tutkijatohtori on tohtorin tutkinnon jo suorittaneen positio eli siinä ei tehdä väitöskirjaa. Ja jos väitöskirjatyön rahoittaa yliopisto, tutkimus ei ole välttämättä täysipäiväistä, sillä työsopimukseen voi kuulua opetusvelvollisuus. Juuri tällaisia perusasioita odottaisin tämänkaltaisessa oppaassa selitetettävän. Oikealla sanastolla.
Otsikon "Ensitietoja hakukohteesta ja valintaperusteista" alla huolehditaan kielivalinnasta ennen aihetta, jonka itse koin ja koen erinomaisen olennaiseksi tutkinnon läpiviemiseen. Omasta näkökulmastani tuntuu järjettömältä ohje "Laitoksen ja tiedekunnan tutkimusstrategiaan voi tutustua niin ikään googlettamalla esimerkiksi tiedekunnan tutkimuksen strategia ja tutkimuksen painopistealueet. Sieltä löytyy sopivia vaihtoehtoja tutkimusalueeksi." (s. 28) . On toki tieteenaloja, joissa suuntaukset ovat historiantutkimusta tiukempia, mutta eikö silloin(kin) kannata ensin miettiä, mitä haluaa tutkia, ja sitten etsiä laitosta, jonka profiiliin aihe sopii?
Muistukset kirjoitusergonomiasta ja ehdotukset vastamelukuulokkeista (s. 56-57) olivat paikallaan, mutta alasta riippumatta olennainen muistiinpanojen hallinta loistaa poissaolollaan. Jatko-opintoseminaarin yhteydessä on poikkeuksellisen hyvin kokemuksen konkretiaa ja käsitellään myös lannistavia kommentteja (s. 64-67).
Sen sijaan luku "Ohjaussuhteet - oikeuksia ja velvollisuuksia" (s. 72-80) nojaa hämmentävän vahvasti Sanna Vehviläisen Ohjaustyön oppaaseen (2014) ja oman Opinahjoni viralliseen liturgiaan. Kun kirjoittajilla "on sekä omia että lähipiiristä kuultuja kokemuksia ohjaussuhteista" niistä kirjoitettuja tyyppiesimerkkejä olisi voinut laajentaa kertoen, mitä vaikutuksia ohjauksella oli työhön, miten ohjaussuhdetta yritettiin kehittää jne. Kaikki kokemukset ovat uniikkeja ja henkilökohtaisia, mutta anonymiteettiä vaarantamatta olisi voinut sanoa enemmän.
"Olisi voinut sanoa enemmän" summeraa näkemykseni koko kirjasta. Mahdollisesti kirjoittajat ovat päässeet siihen, mitä itse lähtivät tavoittelemaan, mutta minusta opas on epäonnistunut. Hyödyllisempiä neuvoja suomeksi löytyy Jenni Räikkösen blogista, jonka tekstissä Minustako tohtori? esimerkiksi minun järkeni ja kokemukseni mukaisesti opastetaan, että "Tutkimusaiheen päättäminen on kuitenkin se ensimmäinen asia, joka sinun tulisi miettiä, ennen kuin etenet hakuprosessissa." Relevanttia sisältöä on myös blogissa Akatemian jalkaväki asiasanoilla väitöskirja, jatko-opiskelu ja muutenkin. Itselleni merkittävä tuore lukukokemus oli Joonas Mariston osuus kirjassa Miten minusta tuli tohtori. Itämaiden tutkijat kertovat. Osa 2 (2022). Jälkipuintina hän kirjoittaa
Jälkikäteen ajatellen olisin tehnyt joitain asioita toisin. Olisin keskustellut ohjaamisen käytännöistä ja varmistanut pelisäännöt. Lisäksi olisin keskustellut ohjauksesta jonkin kolmannen osapuolen, esimerkiksi opinto-ohjaajan kanssa. Tiedekunnassamme ei tähän juuri kannustettu, enkä ottanut asiaa itse esille. Olisi ehkä kannattanut. (s. 113)
Tämä on sellaista hiljaista tietoa, jota jatko-opiskelijat tarvitsevat. Jatko-opintoja suunnittelevan tai niiden kanssa tuskailevan ohjaisin siis Miten tulla tohtoriksi -kirjan sijaan kokemuskuvausten pariin. Ehkä ensisijaisesti faktakuvausten, mutta Minna Lindgrenin uutuusromaanin Sävelsinkö lukenut Anu Lahtinen mietiskeli kirjan käyttöä stressitestinä väitöskirjantekoa harkitseville.
En rynnännyt hankkimaan romaania luettavakseni, mutta hain kirjastosta Anun mainitsemaan René Gothónin opuksen Oletko neuvoton? Lohdutuksen sanoja opinnäytteen laatijalle (1991), jota en ollut aiemmin avannut. Tunnistin itseni sivulta 13 ja nauroin ääneen lukuisia kertoja. Väittelyä koskevat detskut olivat vanhentuneita, mutta totuuden sanoja mahtui 75 sivuun paljon enemmän kuin tuoreimpaan oppaaseen. Omaan kokemukseeni kolahti esimerkiksi pätkä
Jokaisella laitoksella kiinnitetään enemmän huomiota muotoon kuin sisältöön. Tämän oivaltaminen tulee olemaan ensimmäinen pettymyksesi. Kukaan ei ole kiinnostunut tutkimuksesi sisältöpuolesta vaan ainoastaan menettelytavoistasi. Vain tutkimuksesi periaatteellinen puoli kiinnostaa, eivät ne lukemattomat yksityiskohdat, joita itse pidit mielenkiintoisina ja jotka kannustivat sinua eteenpäin.(s. 33)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti