Nälkävuosien jälkeen Eero Järvisen perheen piti löytää uusi koti. Heistä tuli itsellisiä Nummenpään kylään eikä rippikirja kerro kotinsa tarkempaa sijaintia (RK 1863-1874 s. 520, 484, 392).
Äitini, joka alkuaan oli vähävaraisen talon tytär, sai nyt veljeltään pienen töllin ja sen ympäriltä tarvittavan maan peltomaaksi. Ja tämän kaiken saimme vielä maksamatta olevasta äidin perinnöstä, sen korvaukseksi.
Uusi koti oli siis tiedossa ja pian saimme sinne muuttaa. Tölli oli tosin pieni ja sen nurkat enimmäkseen lahonneet. Mutta se oli järvenrannalla, ja mikä ennen muuta paras: oli se ikuisesti oma maineen päivineen. »Lahonneet nurkat voidaan korjata, maa voidaan tehdä pelloksi, ja niin voimme tässä odottaa sitä viimeistä pois muuttoa kuolemaa», sanoi isäni tyytyväisenä käsiään hykerrellen. Ja niin siinä sitten kato- ja nälkävuosien jälkeinen elämä tyytyväisin mielin ja onnellisin tuntein alettiinkin, toivoen Jumalalta voimia ja siunausta.
Elämä tosin tässäkään kodissa ei ollut ruusujen ja kukkasten päällä kävelemistä. Toimeentulo meille neljälle henkilölle oli näet aivan sattuman varassa. Maa töllin ympärillä oli aivan raivaamatonta, joten se ei, perunakasvullisuutta lukuunottamatta, voinut elättää asukkaitansa. Ansiotöihin oli ryhdyttävä samalla kun maakin oli pelloksi raivattava. Ja isäni, joka ei milloinkaan itseänsä säästä, kun työnteko tuli kysymykseen, raatoi öisin pellon rakentamisessa, päivin satunnaisissa ansiotöissä. Kannot ja kivet, kuinka suuret ja itsepintaiset ne olivatkin, nousivat kuin taikavoimalla maan uumenista, isäni niitä sieltä vääntäessä. Ei tosin ollut herkkupaloja, ei aina edes välttämättömintäkään suuhunpantavaa, mutta peltoviljelykset enenivät karuperäisyydestään huolimatta, kunnes ne rehevinä ja toivoa herättävinä alkoivat kasvaa niihin kylvettyä viljaa, siten ennustaen köyhän kodin asukkaille lupaavaa toimeentuloa.
Mutta silloin eräänä heinäkuun ihanana ja kirkkaana sunnuntaiaamuna, kun perheemme vielä oli yölevollaan, ilmestyy tilanomistaja peltomme ja niittymme veräjille, aukoo ne ja päästää ensin joukon hevosia ja sitten myöhemmin muunkin karjansa hävittämään kaiken rehevästi kasvavan viljan, elämämme ilon ja toivon. Koitimme kyllä häätää pois eläimet viljelysmailtamme ja sulkea veräjät, mutta hetken kuluttua repi tiluksen haltia auki aidatkin, ajaen eläimensä uudelleen viljojemme hävitystyöhön.
Isäni ja äitini itkivät katkerasti. Ja me lapsetkin itkimme, sillä hyvin jo ymmärsimme, mitä tuollainen hävitystyö merkitsi. Ja kun vanhempaini taholta siitä tilanomistajalle huomautettiin, että oli epäinhimillistä, oli hävitöntä noin menetellä, saimme vastaukseksi: »En tunne teitä, enkä tiedä millä oikeudella asutte tiluksillani ja viljelette maitani».
Turhaa oli selitys, että asunto ja viljelysoikeus oli saatu äitini vielä maksamattomana olleen perinnön suoritukseksi äidin veljeltä, sillä viimeksi mainittu myydessään vieraalle tiluksensa, ei ollut tehnyt laillisella tavalla ostajalle selväksi asian todellista laitaa, eikä taasen vanhempaini puoleltakaan oltu valvottu asuntoetujen laillistuttamista, eikä siis ollut olemassa mitään pätevää kirjallista näytettä kotimme omistusoikeudesta. Sekin siis oli nyt menetetty. Äitini koitti vedota Jumalan ikuisesti pysyvään rakkauden lakiin, joka suo jokaiselle ihmiselle elämän ja sen ylläpitämisen oikeudet, mutta turhaan. Tilanomistaja oli vienyt köyhältä perhekunnalta kodinoikeudet, saattanut sen jäsenet suoraan maantielle.
Karua, kivikkoa ja kovaa tosin oli se maaperä, josta tässä kodissa oli leipä särpimineen otettava, ja ennenkuin sen täydelliseen toteutumiseen olisi päästy, olii ehdottomasti isäni raadantavoimain täytynyt uupua. Mutta katkeralta tuntui sittenkin luopua tästä kodista, katkeralta vääryyden edestä väistyä.
»Miksi ihmisten yhden osan elämä on niin kovaa? Miksi niin monen täytyy elämän kovuuden puristuksessa sortua ja ennen aikojaan?» kyseli isäni murheiden ja jo saavuttaneiden kivullisten ruumiillisten tuskien rusentamana.
Vihdoin kuitenkin monien rukousten ja pyyntöjen jälkeen suostui tilanomistaja siihen, että saatiin mökissä asua toistaiseksi, vaikka maat olivat otetut pois. »Samahan se, vaikka ei enää maita ollutkaan, sillä nythän saatiin kaikki työvoimat kohdistaa ansiotyön raadantaan, kun päinvastoin siihen saakka oli pitänyt jakaa nämä voimat maanmuokkauksen ja ansiohommien välillä, joten molemmat siitä kärsivät ja elämä yleensä sentähden oli tuntunutkin niin tukalalta ja puutteelliselta», puheli isäni.
»Niinpä niin, mitäs noista maista ja pelloista. Paljon olisivat vielä työtä vaatineet ennenkuin olisivat kuntoon tulleet ja leipää antaneet. Se varmaankin oli Jumalan tahto, että niin piti käydä. Hän varmaankin siten käytti pahaa ihmistä asiaansa palvelemaan. Jumalan hyvä ja armollinen tarkoitus oli pelastaa meidät ja sentähden Hän antoi ottaa nuo maat pois meiltä. Kun vielä toki katto on päämme yllä ja seinät suojanamme, niin kiitetään siitä Jumalaa, että Hän tämän hyvän vielä suo meille».
Näin puheli äitini isälle vastaukseksi, sitä kiivaammin polkien rukkiansa, »Minäkin koitan tässä ansaita ja tuo poikakin jo voi sinua auttaa noissa puusepän hommissa, niin että ehkä Jumala meistä huolen pitää kun me vaan luotamme Häneen ja koitamme puolestamme minkä voimme», saneli hän edelleen.
Innostuksen hehku nousi isän kalpeille, väsymystä osoittaville kasvoille. »No eihän tässä hätää, sanoi hän ja työntyi ovesta ulos, otti porstuan nurkasta kirveen olalleen ja meni järven rannalla olevan saunan luo, alkaen siellä veistää tukkeja. Ensin tuntui veistos niin kevyeltä. Tuntui niinkuin voimat olisivat vielä aivan vetreät ja alkuperäiset. Kirveen iskut puun kylkeen tuntuivat taas niin joustavilta ja notkeilta. Ajatukset tekivät työtä uusissa suunnitelmissa eikä hän huomannut sentähden ennenkuin koko tukki oli veistetty. Kääntäessään tukkia sen toisen puolen veistoa varten, tunsi hän käsissään ensin ja sitten koko ruumiissaan vähäistä herpautumista. Ja kun tuo herpautuminen jatkuvasti työtä tehdessä ei tuntunut jättävän häntä, täytyi hänen antaa väliin kirveen pysähtyä ja huoahtaa, jotta ruumis sillä aikaa saisi lepoa. (Keski-Uusimaa 19.7.1924)
Niinä aikoina alettiin tehdä rautatietä (vv. 1872—1873) Hyvinkäältä Hankoniemeen. [...] Niinä aikoina riitti ansiotoimintaa T—n mökkiläisillekin. Metsiä ostaneilla oli tarjolla työtä metsissänsä ja rautatiepomoilla rautateillä. Isäni ja minä kyllä koitimme mikä ala olisi tuotteliain, mikä antavin. Halkometsän valitsimme ensiksi. Kun näet kaikki muu kelvollinen metsä oli myyty, jäi jälelle vielä haloiksi kelpaavia puita, joita isännät rupesivat - kaukonäkiösesti kyllä - hakkauttamaan heloiksi, kuljettaakseen ne sitten rautatien valmistuttua myyntipaikalle. Ja kun he lupasivat kokonaisen yhden markan hakkauspalkkaa syleltä, niin olihan se silloisissa oloissa hinta jota sopi yrittää. Isäni, jonka kädet ylenpalttisesta raatamisesta olivat jo alkaneet arveluttavasti vavista, arveli että me kahteen mieheen - minä olin mies kolmannellatoista vuodella - voitaisiin ehkä kaksi markkaa päivässä ansaita, ja olisihan se jo koko semmoinen raha, jolla perhe voisi paremmin toimeentulla, kuin tähän asti, sillä siihen astiset ansiot supistuivat vielä vähempään. Näet kun näin metsänkorvessa tehdyt puuteokset, joita näinä aikoina oli koetettu tehdä, pääasiassa sängyt, olivat ensin vuokrahevosella kuljetettava noin 60 virstaa myyntipaikalle ja siellä saatiin kuormasta, joka oli kestänyt tehdä noin kolme viikkoa, kolmekymmentä markkaa, ja ensin ostettu puut metsästä, sahattu laudoiksi, j. n. e., niin katseltua mitä jäi käteen ansion nimellä, huomasi useinkin jääneen päiväpalkaksi ehkä kaksikymmentäviisi penniä, tai ei ollenkaan mitään, niin ihmekös se että erittäinkin halonhakkuu nyt houkutteli puoleensa.
Ja jos suunnitelmat olisivatkin pitäneet paikkansa ja tuo kaksi markkaa tullut päivän saaliiksi, niin eipä hätää. Mutta suunnitelmat useinkin pysyvät suunnitelmina. Ne eivät aina toteudu, eikä toteutuneet nytkään.
Tammikuun pakkanen oli sinä aamuna tulisemmillaan, kun minä kuutamon niin kaameasti ja kylmästi valaistessa päreillä paikatun ikkunan ehyistä lasien sirpaleista sisään valaistessa, äidin herättämänä, hieroen unisia silmiäni, nousin olkivuoteeltani. Isäni oli jo silloin melkein tamineissaan, lähtövalmiina, vielä vain odottaessaan minua tarkasteli uutta halkosahaansa, jonka hän jollain tavalla oli saanut kauppiaasta hankituksi. Äiti oli keittänyt sikurista kahvia, jota hapanleivän kera, sokeritta, sai hörppiä aamutuimaan. Aloin minäkin - saatuani unen pois silmistäni - valmistautua lähtöön isän kera halontekoon. Muut rääsyt saatuani äidin avulla ylleni, vedin viimeksi jalkoihini kengät, joissa oli yhteensä kahdeksan reikää, muuten vettyneet, jonkun naishenkilön kengät, joista lisäksi kantavuorit olivat reunoiltansa rikkinäisestä vuorista irtaantuneet. Töintuskin sain ne jalkoihini ja niin olin minäkin lähtövalmis - halkomies.
Kun ei ollut kelloa eikä kukkoa, ei voitu silloin tietää, mikä aika aamua oli kulumassa, mutta ovesta painuttiin umpeen tuiskeutunutta, vähän kuljettua tietä halkometsiä kohden, kuun yhä valaistessa talvista, pakkasen paukuttamaa tannerta. Ja olisikin mukiinsa mennyt koko taivallus, mutta kovettuneeksi kuivunut kantavuorin syrjä kengissä alkoi kaluta jalkojani, ja reijistä sisään tuppautunut lumi kylmentää niitä ja houkutteli pakkastakin niihin käsiksi käymään, jotta perille päästyä, lopputaipaleen umpihangen, läpäistyämme olin kuin tulessa. Silloin olivat kantapäät verillä ja niitä kirvelöi jotta sydäntä kouristi. Niin, osa jaloistani oli pakkasen turtuttama kuin eivät enää omaa ihoani olisi olleetkaan.
Mutta en saattanut virkata isälle asioistani mitään, sillä olihan päämääränä kaksi syltä halkoja ja siitä kaksi markkaa rahaa perheolojen kohottamiseksi. Toivoin että kun pääsee työn vauhtiin ja ruumisriepu siitä lämpiää, katoaa kylmän voima, ja mitä kengät ovat jalkoja särkeneet, ne haavat kyllä aikanaan paranevat.
»Paleltaako jalkojasi?» kysyi isä tuon tuostakin.
»No eipä niin», vastasin. »Ja mitäpä sille, jos paleltaisikin», jatkoin.
Ja siinä se päivä meni, vaikka puhdetta illasta päivän jatkoksi pantiin. Mutta turhaksi kävi toivo kahdesta markasta ensipäivänä. Puoleentoista piti tyytyä. Enempää eivät yrittäjät jaksaneet eivätkä lyhyenä talvipäivänä ehtineetkään.
Mutta minusta ei tullut enää »halkomiestä» toiseksi päivää, sillä voimat jo ensimmäisenä loppuivat tuiki loppuun. Isä, joka tamineittensa huonosta varustuksesta myöskin kärsi tuskia, kumminki jatkoi halontekoa, jatkoi, kunnes siitäkin tuleva ansio näytti mahdottomalta perheen pystyssäpitämiseksi.(Keski-Uusimaa 23.7.1924)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti