Eero Järvisen lapsuus (4/6)

 Eero Järvinen vanhempiensa ja pikkusisarensa kanssa päätyivät nälkää paetessaan Helsinkiin.

Mutta oli vielä eräs toinenkin suurhyväntekijä. Hän asui maan pääkaupungissa, Helsingissä, nim. leskirouva Karamsin. Vaikka hän syntyperältään olikin vieras maallemme ja kansallemme, pelasti hän kuitenkin tuhansittain kansamme lapsia nälkäkuolemasta. Talvella 1867, ellen erehdy, perusti hän Helsinkiin useampia ruoanjakelupaikkoja, joissa nälkäiset - keitä olivatkin - saivat käydä syömässä. Ensin oli vain noudettava n. k. ruokalappu erikoisesti sitä varten asetetuista jakelupaikoista kaupungissa ja niillä sitten saatiin annos ravitsevaa keittoruokaa leivän kera varsinaisista keittiöistä. Sitäpaitsi kun silloin myöskin raivosi jonkunlainen kuumetauti (lavantautiko, vai mikä) niin että sairaalat olivat äärimmilleen täynnä, eikä kaikkia potilaita voitu ottaa vastaankaan niihin, perusti mainittu hyväntekijä omin varoinsa useampia kuumetautisairaloita, joihin otettiin varsinkin lapsia ja heidän äitejään hoidettavaksi. 

Kun tämän kirjoittaja vanhempiensa ja siskonsa kera, monia nälkäkuolemia ja nääntymyksiä silmästä silmään katseltuaan, vihdoinkin oli myös saapunut pääkaupunkiin, oli siellä melkein kaikki paikat kerjäläisiä niin täynnä, ettei missään ollut mitään mahdollisuutta edes yöpymiseen. Täytyi silloin etsiä suojansa mistä kukin parhaiten luuli löytävänsä. Minä vanhempineni ja siskoineni löysimme Tölön kaupunginosasta erään huvilan puuvajarivistä tyhjän isohkon puuvajan, jonne jo meitä ennen oli ottanut asuntonsa noin satakunta henkeä käsittävä keräläislauma. Sinne erääseen nurkkaukseen tunkiokasan päälle, muiden onnettomien lomaan, oli minunkin kyyristyminen. Päivät kulutettiin kaupungilla kerjuulla ja rouva Karamsiinin ruokajakelupaikoissa. Öiksi vain keräännyttiin tuohon puuliiteriin, jossa moni sairastui, kylmän ja muidenkin kärsimysten seurauksista, moni myöskin heitti henkensä. Mutta sitten häädettiin meidät pois tästäkin »kodista». Eräänä aamuna mursi poliisi liiterin oven auki, kun ei hyvällä avattu, ja yhdessä talonmiehen kanssa tyhjensi liiterin kaikista elossa olevista, mutta kolme ruumista jäi sinne muista jälkeen.

Tällöin olin minäkin sairastunut, etten enää jaloilleni kyennyt. Jotain kuumetta tuokin sairauteni oli. Sen muistan, että kun sairaalassa tulin tajuihini, tunsin äärettömiä tuskia vatsassani ja huomasin jonkun toisen pojan kanssa makaavani samalla vuoteella ja käytävän toisella puolella olevassa vuoteessa näin isäni makaamassa ja kiemurtelemassa kovissa tuskissa. Pian minä kuitenkin paranin täällä sairaalassa niin, että sanottiin »suurimman vaaran olevan ohitse». Silloin eräänä kevätaamuna, jolloin aurinko paistoi niin kirkkaasti ja ihanasti akkunasta sisään, löysin itseni makaamassa hyvällä pehmeällä vuoteella rouva Karamsiini toipilassairaalassa, ja äitini seisoi vuoteeni vieressä hoitamassa minua sekä sisartani lähellä olevassa vuoteessa, jossa hän oli saanut paikkansa. Sairaskumppanini siellä yleisessä sairaalassa oli eräänä yönä tietämättäni kuollut viereeni. Ja se sitten toisessakin sairaalassa oli tullut uniini, niin että itkien kerroin äidilleni, että kuolleen vieressä oli nukkuminen. 

Muuten oli mieleni täällä Karamsiinin sairaalassa niin iloinen. Sillä siellä oli otettu yltä pois vanhat, likaiset ja haisevat rääpäleet, sekä puettu uuteen, aivan puhtaaseen lapsen pukuun. Samoin olivat sisareni ja äitinikin saaneet uuden puvun. Äitini ei ollut sairas, mutta hän oli otettu sairaalaan hoitamaan ensin toista omista lapsistaan, ja toiseksi hoidokikseen sai hän sitten minutkin. Miten paljon yleensä näissä »Karamsinskan sairaaloissa», joiksi niitä kansan kesken kutsuttiin, oli potilaita, en koskaan saanut tietää, mutta suuri luku niitä oli. Ja kun sairaaloiden omistaja kävi hoidokkejansa usein katsomassa, levisi kirkas, säteilevä valo hänen kasvoillensa, nähdessään potilaansa hyvinvoiapisina, puhtaina ja ehyissä tamineissa, annettuaan ensin heille kaikki, mitä sellaisiksi tullakseen tarvitsivat.

Potilaat yleensä, jotka hyväksyttiin Karamsinskan hoitolaan, olivat niitä, jotka pelastettiin sinne aivan nälkäkuoleman partaalta, taudin ja muun kurjuuden uhatessa. Ja päästettiin pois sieltä vasta täysin hyvinvoipaisina, vieläpä eväillä varustettuna. Kun minunkin äitini läksi tästä kodikkaasta hoitolasta syksyllä 1869, evästettiin hänet matkaan 200 markalla rahaa, paitsi ruoka- ja vaatetustavaroita.

Äidin lähdön jälkeen saimme me lapset pieneksi aikaa vielä jäädä hoitolaan, sillä isästä, joka minusta oli jäänyt yleiseen sairaalaan, ei ollut meillä kenelläkään mitään tietoa. Ja oli äidin nyt lähdettävä häntä etsimään. Ja kun emme tienneet, oliko isä-parka enää elävien joukossakaan, antoi suuri hyväntekijättäremme äidille sen määräyksen, tai sanoisinko: lupauksen, että hän saisi, ellei isää löytyisi, palata jälleen lastensa luo hoitolaan, siellä työllään toistaiseksi hankkimaan itselleen ja lapsilleen toimeentulon.

Äiti kiitti ja läksi matkaan. Ja pitkien etsiskelyjen jälkeen hän etsittävänsä löysikin. Ja pian siitä sanoman tultua hoitolaan, me lapsetkin saimme lähteä rakkaittemme luo. (Keski-Uusimaa 16.7.1924)

[...] Juoksujalassa ja leikkiä laskien kului taival Helsingistä Nurmijärvelle, Klaukkalan Metsäkyiään. Siellä näet olivat vanhempamme pysähtyneet kotimatkallaan. Isä oli tämän kylän N—lan talossa ottanut suorittaaksensa rakennusurakan, talon asuinrakennuksen, josta meidän saavuttua jo puolet oli pystyssä. Tämän hän oli tehnyt toivossa saada varoja millä alkaa elämää taas kotiin palattua.

Kun siskoni kanssa eräänä kauniina syyspäivänä reippain mielin ja iloisin tuntein saavuimme vanhempamme luo mainittuun taloon, olivat äiti ja isä, nähtyään jo kaukaa meidän tulevan, meitä vastassa talon uuden rakennuksen nurkalla. Äiti sulki meidät syliinsä ja siunasi meidät. Isäkin oli tullut alas telineiltään ja kirkas kyynele kimalteli hänen silmänurkassaan kun hän veti vasten rintaansa meitä molempia. »Jumalan hyvyys vetää meitä puoleensa», sanoi hän vapisevalla, liikutuksesta itkun sekaisella äänellä.

Sitten juoksimme äidin jälkeen alempana olevan saunan eteiseen, jossa »raakun» koukussa tulella kiehua poreili pata, tosin musta ja ruma, mutta täynnä suloiselta tuoksahtelevaa maitovelliä. 

Nyt näytti todellakin elämä hymyilevän meille täysin määrin, minun »silmälasieni» kautta katsottuna. Mutta isän ja äidin kasvoilla värähteli jonkunlaista murheensävyä. Mikä sen aiheutti, saimme pian tietää.

Eräänä päivänä oli isä käynyt U—lan kylässä tiedusteluretkeltä miten oli laita kotimme, jonka nälänhirmua paeten olimme pakotetut jättämään talvella 1867. Ja vaikka ikkunoihin oli lyöty lautoja ja oven eteen tukeva puukanki sieltä lähtiessä, olivat nämä kaikki irroitettu pois ja uudet asukkaat vallanneet kotimme. Maanomistajan luvalla olivat kertoneet sen tehneensä, saman maanomistajan, joka oli alunpitäin antanut luvan isälleni rakentaa tämän kodin aivan alusta aikain asumattomalle aholle. Isäni, joka tällaisissa asioissa oli ujo ja myötäantava, ei saanut rohkeutta irti itsestään sanoa maanomistajalle mitään oikeudettomasta ja epäihmisellisestä teostaan. Isäni, näet, oli luonteeltaan pehmeä ja haluton minkäänlaisiin rettelöimisiin. Ei hän edes väärintekijälle voinut sanoa; »Miksi teet vääryyttä?» 

Mutta äiti oli käynyt mainitun maanomistajan puheilla ja oli hän äidille jyrkästi väittänyt omaavansa sellaisen omistusoikeuden kotiimme että hän luovuttaa sen kenelle katsoo itselleen edullisemmaksi. Ja siihen oli tyytyminen. Ei ollut oikeutta, kenellä ei ollut, rahaa. Köyhän täytyi olla niinkuin oletettiin. Ja siihen sitä tyydyttiinkin.

Kun äiti kävi asiasta puhumassa paikkakunan lainvalvojalle, nimismiehelle, sanoi tämä: haastattakaa hänet oikeuteen! Ja sen pitemmälle ei asiassa päästy. Koti, toinen vanhempaini tuskalla ja hiellä aikaansaama koti, oli mennyttä kalua. (Keski-Uusimaa 19.7.1924)