Eero Järvisen lapsuus (6/6)

Päätän Eero Järvisen muistelman lainauksen kouluunpääsyynsä, suunnilleen 13-vuotiaana.

Jopa saatiin pitäjään kiertokoulukin. Oliko se rautatien tai jonkun asianharrastajan ansio, että suureen pitäjäämme saimme semmoisen opinahjon, kuin mainittu koulu, en tiedä, mutta koulu vain saatiin. Monet siitä kyllä arvelivat, että »turhaan se koulu tuli». »Laiskoja herroja siellä vain opetetaan», sanoivat toiset. Ja varsinkin köyhälistö oli tällaisen harrastuksen oikein vihollinen. Mutta kiertokoulu alkoi kun alkoikin toimintansa vastustuksesta huolimatta. Piirit kyllä olivat ylen laajat, mutta oppilaitta ei koulu jäänyt, vaikka etupäässä varakkaimmat sinne lapsensa panivat. Näet köyhä kansa oli vielä silloin niin köyhää, ettei se voinut lapsiansa evästää pitkien matkojen taakse, jos olisi tahtonutkin. Ja siitä se lienee johtunut heidän vastenmielisyytensä ehkä koko koulua kohtaan.

Mutta »maisteri», joksi koulun opettajaa yleensä kutsuttiin, ryhtyi innolla toimeensa. Ja siihen hän olikin altis ja kykenevä. Muuten musikaalisestikin oppineena miehenä laulatti hän oppilaillansa virsiä, sekä »Koska meitä käsetään, / mielessämme pitämään, / Neuvoa ja opetusta, / joista saamme valistusta, / Niin me kaiken ikämme / mielessämme pidämme j.n.e.» 

»Maisterimme» todellakin kylvi innolla valonsiementä aivan perkaamattomaan erämaahan. Minäkin, joka kaiken ulkonaisen kurjuuden ohella olin erittäinkin äidiltäni saanut sieluuni tiedon ja taidon janon, pyrin hänen kouluunsa. Ja vaikka ei ollut tiedossa, millä siellä koulussa elää, ja vaikka kaikki sinne menoa vastustivat ja jo edeltäpäin »maisteriksi» pilkkasivat, menin sinne kuitenkin. Ja vastaan otettiinkin. 

Minussa oli jo jonkun verran aikaisemmin herännyt halu oppia kirjoittamaan ja yleensä oli minussa aivan itsestään syntynyt polttava tiedonjano. Höylä, saha ja muut puusepän työvälineet ja ne tuotteet, joita isäni kanssa jouduin valmistamaan, eivät tyydyttäneet sisäistä ihmistäni. Ei äitini jo käytännössä vanhentunut raamattu, virsikirja, »Genoveva» ja »Huutavan ääni korvessa» y.m., ja arkkikaupustelijain rekiveisut, jotka löysivät tiensä T—n mökkiinkin, tyydyttäneet henkeni kaipuuta. Päinvastoin Raamattu, jota säännöllisesti piti lukea, virsikirja, jota äidin johdolla piti veisata joka päivä aamuin illoin, äidin selitykset Jumalan suuruudesta luomakunnassa, ihmiselämässä ja maailmankaikkeudessa, vaikuttivat yhä suurempaa sielun nälkää. Halusin tulla tuntemaan yhä enempi kaikkeuden Luojaa. 

Ja tämä nälkä ilmeni sellaisena tyydytystä kaipaavana haluna, että piti saada kirjoitusvehkeet, mustetta, paperia ja kyniä. Ja vaikka täällä »Pimennon puolella» elämä edelleen oli ahdasta, täytyi kun täytyikin hankkia näitä haluni tyydykkeitä. Kirjoitin vihkoset täyteen yhden toisensa perään, vaikka en osannut piirtää ainoatakaan kirjainmerkkiä, eikä siis kukaan osannut kirjoituksiani lukeakaan. Naulasin täyteen raapustellut vihkoni seinään, jotta vieraatkin näkisivät miten »taitava mestari» olin. Silloin eräs pitkäpartainen, jostain Inkerinmaalta kotoisin ollut laukkuryssä sattui astumaan sisään. Hän se kiitteli kirjoitukseni vihkosissa seinällä »selviksi» ja erinomaisen taitavasti piirretyiksi »mestariteoksiksi», ja kehoitti, että menisin kiertokouluun. 

Ja siitä kehoituksesta innostuivat vanhempanikin niin, että jo seuraavana päivänä sain lähteä sinne. 

Täytyy heti tunnustaa, että olin huonoin muiden kouluun tulleiden oppilaiden rinnalla. Ylläni oli isäni suuri repaleinen takki ja vanhat maata laahaavat housukulut. Kengät, äidiltä lainaksi saadut, jo aikansa eläneet nekin. Lakki viheliäinen resu, hullumpi kuin jollain kerjuupojalla. Kaikki muut oppilaat olivat siistissä uusissa pukineissa, varta vasten tehdyissä, varakkaampien talollisten ja torpparien lapsia kun olivat. Köyhyyden leima, jota olentoni kantoi, pani pilkkahymyn oppilastovereittani suuhun. Aniharvoin sain kuulla omaa nimeänikään mainittavan koulussa ollessani. »Maisterikin» oli huomannut, että olin kurjin ja joutavin olento joukossa. 

Hän näet, otti minut erityiseen suojelukseensa siten, että käytti minua »metsästyskoiranansa», toisin sanoen; »metsästysapulaisenaan», mies kun oli innokas metsästäjä, viritti laajalti metsiin loukkuja ja satimia sekä ampui lintuja kuvilta. Ja minä sain seurata hänen apunaan näillä eräretkillä, myös piti ajaa lintuja kuville. Tämän tähden oppilastoverini kutsuivatkin minua »Maisterin koiraksi». Palkkioksi »toimestani» sain ruuan.

Mitä kaikkea saapi köyhän lapsi kokea köyhyytensä tähden, osoittaa eräskin tapaus täällä »Maisterin» koulussa, jota tuskin semmoisenaan voi paperille piirtää. Eräänä päivänä katosi lakki-reuhkani eteisen naulakosta. Etsin sitä ja kyselin oppilastovereiltani. He vain nauraa tirskuttelivat. Silloin tuli eräs tyttöoppilas luokseni, vei minut talosta kaukana olevalle hiekkakuopalle ja melkein itkussasilmin näytti, että kaipaamani esine oli siellä, ja - täynnä ihmisulostuksia! Tyttö kertoi lisäksi, että näin oli tapahtunut »Maisterin» toimesta ja erään jo tuonen tuvilla olevan rikkaan tekemänä.

Mieleni masentui paikalla niin, että huudahdin; »Ah, Herra Jumala!» Juoksin täyttä karkua sisään kouluhuoneeseen ja itkien sivalsin kirjani ja tauluni kainalooni ja nyt kotiin minkä jaloista lähti. Päätin etten enää ikinä kouluun mene. Ja siinä mielessä heitin kirjatkin metsään.

Mutta se päätös ei pitänyt paikkaansa, sillä kun »Maisteri» seuraavana päivänä saapui nöyränä ja alakuloisena vanhempieni luo, mukanaan minulle uusi lakki, ja pyytäen anteeksi tekoaan sekä että tulisin kouluun, kävin noutamassa kirjat metsästä ja seuraavana päivänä jo taas olin koulussa »Maisterin» johdolla laulamassa m. m. »Ahkerat ja siivot me, / Aina olla tahdomme, / Nöyrät ja myös kuuliaiset, / Jumalaamme luottavaiset, / Joka aina armostaan, / Valmis ompi auttamaan.» 

Tässä »opinahjossa», tämän »maisterin» koulussa sittenkin istutettiin suuren pitäjämme silloisiin asukkaisiin niitä tiedon ja taidon jyväsiä, jotka sittemmin kasvavalla voimalla ovat tulleet siksi johtotähdiksi, jotka lopultakin ovat vieneet valon lähteille, jos monta on myöskin horjahtanut pimeyden teille. (Keski-Uusimaa 26.7.1924)

Olen itsekin nyt aikaisempana ihmetellyt, että tällaisissa oloissa vastustamaton tiedonjano syttyi sieluuni ja ettei se jo heti alussa tukahtunut. Vastukset olivat suuret tuolla »maisterin» koulussa, ei vain köyhyyden tähden, mutta myös varakkaampien pilkan tähden. Varakkaampien mielestä ei näet tuollaisen huonon »resuteenin» olisi pitänyt yrittääkään mitään koulun käymistä. Ja erittäinkin lähimmät sukulaiseni, varsinkin heistä enoni, joka osaksi oli syypääkin kotini suureen kurjuuteen, pilkkasivat minua ja vastustivat opiskeluani. Sillä kun heidän mielestään kerran koulut olivat rikkaita varten, ei sinne sopinut köyhän pyrkiä.

Perustettiin sitten kansakoulukin kuntaan, U—lan kylään, jonne toivottiin opinhaluisia pitäjän joka puolelta. Kuulemani mukaan tämän koulun piti istuttaa oppilaisiin laajempia tietoja, antaa suurempaa opetusta kuin tuon »maisterin» koulun. Sinnehän minunkin piti siis välttämättömästi päästä. Ja vaikka elinehdot eivät lainkaan olleet parantuneet kodissa eikä ollut tietoa, millä siellä koulussa eläisi, ei kouluinto ollut vaimentunut. Ja vaikka vanhempani puutteen ja köyhyyden nimessä vastustivat kansakouluun menoani, menin sinne kuitenkin. Äitini kyllä olisi tullut tyydytetyksi, mutta se köyhyys - se oli poikkiteloin edessäni kaikkialla. 

V:na 1875 helmikuun 15 p:nä nousin aikaisin ylös. En ollut koko yönä saanut nukutuksi. Tuo mainittuna päivänä alkava »isokoulu» josta voisi tulla ehkä herrasmieheksikin, ehkä kyllä vaikka papiksikin, kuten useat pilkkakirveet olivat sanoneet, se oli koko yön mielessäni. Kysymys: »pääsisinkö tuonne suureen kouluun laisinkaan», ja »kuinka sitten kävisi, jos en pääsisi»; polttivat yökauden mieltäni niin ettei uni silmiin tullut.

Äitini oli illalla vuoteeseen laskeutuessani kuiskannut korvaani erään sanan, joka antoi paljon toivoa pääsemisestäni. »Jos E.-siskoni, joka palvelee siellä U:lassa P—län talossa, auttaisi sinua, niin —».

Tuon kuultuani kirkastui minulle koko asia. Heti päätin, että ensin taivallettuani U—lan kylään, jossa koulu oli, menen mainitun siskoni luo, pyydän, että hän avustaisi minua kouluun. Mutta kun ei minulla vielä ollut pukua, jolla sellaisilla ilmoilla, jotka helmikuun »helistäessä» tavallisesti kysymykseen tulevat, jotta kylmän pahoinpitelyltä säästyisi, piti äidin ensin aamuvarhain pistäytyä naapuritalossa tietämässä, josko saisi lainata sikäläiseltä renkipojalta erään lammasnahkanutun, joka tiedettiin hänellä olevan. Rajaton oli iloni, kun näin »sonnustettuna» pääsin lähtemään sitä »isoa koulua» kohden. Leivänkannikka eväänäni olikin matka pian suoritettu ja kaikki meni niinkuin olin toivonut ja ajatellut. 

Mutta tuo puutteen leima koko olennossani merkitsi minut täälläkin muiden »silmätikuksi», sillä olin köyhin joukossa nytkin. Pilkan ja ivan nuolet, joilla minua alituiseen, varsinkin oppilastovereitteni keskuudessa, ammuskeltiin, haavoittivat kovasti sydäntäni. Opettajasta en voi sanoa, että hänellä tähän nähden olisi ollut ansiota, sillä kyllä hän arvosteli kaikkia oppilaitaan, kuten tuleekin, toistensa rinnalla yleensä saman arvoisiksi, ja opetti sekä rankaisi heitä saman arvoisina. Tästä kuntamme »ison koulun» ensimäisestä opettajasta on sitäpaitsi jäänyt mieleeni, että hän oli toimessaan vakaumuksellisesti etevä ja oppilaittensa parasta tarkoittava. Mutta yksi sellainen ominaisuus, joka saattoi tehdä monelle koulunkäynnin vastenmieliseksi, kuten ainakin minulle kävi, oli se, että tämä meidän parastamme tarkoittava opettaja oli - ehkä ajankin tapoja noudattaen - liian ankara opetuksessaan sekä rankaisutavoissaan. Ei paljoa tarvinnut ennenkuin hän tarttui ruoskaan t.m.s., melkein irvissä-ikenin heilutellen sitä oppilaan takalihaksilla. Ja yhtäkkiä voi hän olla valmis kaksinkäsin tarttumaan oppilaan tukkaan ja »jauhamaan» siitä niin että vaahto tirskui hänen hampaittensa raoista.

Kertoessani hänen melkein epäinhimillisistä rankaisutavoistaan, muistuu mieleeni tapaus, joka sai kylmät väreet kulkemaan läpi ruumiini. Oli ankarasti kielletty koskemasta luokalla olevaan urkuharmoonioon, t.s. soittamasta sitä. Kieltoa vastaan rikkoi eräs oppilas välitunnilla niin, että soittokoneesta pirahti vähän ääntä. Opettaja, kuultuaan sen, tulee julmistuneena luokalle ja näkee »rikollisen» itse teossa. Eikä nyt muuta kuin pojanvekaraa, ensin tukasta kiinni ja sitten tuomio selkäsaunasta, joka uhattiin antaa seuraavalla välitunnilla. Ja tuomio pantiinkin täytäntöön siten, että joku märkä vaate oli kierretty n. k. patukaksi, jolla opettaja, pitäen oppilasta kauluksesta, olkansa takaa veteli tämän selkäpuolelle.

Miten henkilömme ankaruudellaan tunki taitoa oppilaittensa päihin, osoittaa seuraava tapaus, joka tapahtui jo koulun alkaessa, ensiviikkoina; Annettiin läksyksi kertomataulu määräyksellä, että se on osattava jo seuraavana päivänä. Mutta vain joku joukosta ehti toteuttaa määräyksen. Ja muut, lähes neljäkymmentä poikaa seisomaan nurkkaan ja luokkasalin seinille tunnin ajaksi, seisten vain yhdellä jalalla ja kädet ojennettuina sivuille vaakasuoraan asentoon. Ja mikäli joku tällaisessa luonnottomassa asennossa alkoi sortua, sai hän tuntea opettajan rautakouraisuutta voipuvissa käsivarsissaan ja potkaisuja väsyneissä polvissaan.

Kuten sanottu, näytti koulunkäynti minun, kuten monen muunkin mielestä, tässä valossa katseltuna, aivan tympäisevältä, jopa saattoi monen vähempilahjaisen peloitella kokonaan pois tästä »isosta koulusta». 

Osaksi tämä oli vaikutteena, jos toiselta puolen yhä ijän karttuminenkin, että pyrin korkeampaan oppilaitokseen Helsingissä, sillä olin kaikista vastuksista huolimatta saanut ajatuksen ryhtyä yrittämään papiksi, jota sekä kurjuudesta kylläinen kotini, että muut lähimmät omaiseni kannattivatkin. Ja niin keskeytyi lukuni kansakoulussa tuskin puoliväliin päästyäni. (Keski-Uusimaa 2.8.1924)