Uuden ajan alun tutkimuksen perjantai

Perjantaiaamuun osui Uudena ajan alun tutkimuspäivien itselleni lähtökohtaisesti mielenkiintoisin sessio, jonka kolme esitystä liittyivät henkilöhistoriaan. Kaksi ensimmäistä edustivat projektia Henkilöhistoria varhaismodernin historian tutkimuksena, josta aiemmin kuulemassani esityksessä ohitettiin Juusten Suomen varhaisimpana elämäkertakirjoittajana ja loukattiin näin merkittävästi omaa historiakuvaani. Tiina Miettinen ei tietenkään tehnyt tällaista kardinaalimokaa ja avasi esityksessään "Suurmieselämänkertoja ja biofiktiota. Otteita henkilöhistoriasta 1700-luvulta 1900-luvulle" elämäkertojen roolia kansallisen historiamme luonnissa. Varhaiset piispabiografiat olivat minulle uusi asia ja vahvistivat ennestään tuttua "piispat Suomen hallitsijoina" -konseptia. Kun arkistoaineistoa saatiin Suomeen tutkittu henkilögalleria laajeni Turun tuomiokapitulin ulkopuolelle, mutta pitkään tarkoituksena oli korostaa hyveitä ja toimimista isänmaan hyväksi eikä niinkään pyrkiä totuudellisuuteen. 

(Projektia rahoittaa Jalmari Finnen säätiö. Hyveiden korostamisesta tuli mieleen Finnen kammottava kirja Lapset. Kuvauksia lapsille lapsista ja mietitytti se, mitä Finne nykytutkimuksesta ajattelisi.)

Mari Välimäen osuus  "Henkilöhistoriallinen tutkimus ja sen julkaiseminen Suomessa 1950-luvulta nykypäivään" oli bibliometrinen eli seisoi tai kaatui bibliografisen tiedon voimalla. Vuoteen 1990 asti käytettävissä on Suomen historiallinen bibliografia, jossa Välimäki ei ollut havainnut ongelmia. Sen sijaan Melinda-tietokannassa joistakin tutuista henkilöhistoriallisista julkaisuista puuttui asiasana henkilöhistoria, jota Välimäki oli poimintaan käyttänyt. Kotiin palattuani (tietenkin) tarkistin, mitkä omakustanteistani olivat täyttäneet kriteerit, ja tulos oli hämmästyttävän hyvä. Asiasanaa ei ollut Viipurin vangeissa, jonka henkilöhistoriallisuus onkin kyseenalaistettavissa. Mahdollisesti katveeseen jäivät Flachseniukset, sillä kirjan niukassa asiasanoituksessa ei ole vuosisatoja, joilla Välimäki oli tehnyt rajauksen projektia kiinnostavaan varhaismoderniin aikaan. 

Niin, Välimäki oli siis kiinnostunut sekä tieteellisestä että populaarista. Näiden välistä eroa käsitteli kolmannessa esityksessä Ulla Koskinen, jonka aiemmin tieteellisesti käsittelemä Arvid Tawast saa populaarin elämäkerran ensi syksynä. (Kuva Innon syksyn katalogista.) 

Jäin siihen käsitykseen, että kirjaan ei tule Marko Lambergin Noitaäidin tapaan näkyvyyttä siihen, miten tieto on muodostettu ja ilmeisesti kustantaja oli pyytänyt karsimaan tekstistä varauksellisuutta. Ei mitenkään yllättävää, mutta tuli mieleen, kun ohjelmassa seuraavana olleessa keskustelupaneelissa "Tieteiden ja yleisöjen väliset historiakeskustelut" Tiina Miettinen totesi sukututkimuksen oppimisessa olevan vaikeuksia lähdekritiikissä. Miksei olisi, kun sekä oppikirjat että populaari media esittävät (tyypillisesti) historian kiistattomina faktoina, jotka putoavat jostain taivaasta.

Lounaan jälkeen kahden esityksen sessiossa Jaakko Björklund selosti yhdessä Sebastian Schiavonen kirjoittamansa ja jo julkaistun artikkelin sisältöä otsikolla "Pohjoiset sotilasverkostot: ulkomaisten joukkojen värväysverkostojen rakentaminen Ruotsin ja Länsi-Euroopan välillä 1600-luvun alussa". Kun en ole onnistunut ymmärtämään tavallisen kaupankäynninkään realiteetteja, vaikutti kokonaisuus, johon liittyi kuningas, politiikka ja tuhansien ihmisten liike ja varustaminen toivottoman monimutkaiselta. Mutta, kun moinen systeemi saatiin pyörimään, niin kai sitten terva- ja palkkikauppa Alankomaihin vuosisadan lopulla oli jo peruskauraa?

  
Museoviraston Päivi Maaranen kertoi otsikolla "Osmundrautaa Ossmundbyn kylästä? Raaseporin Lövkärrin raudankäsittelypaikka arkeologisten havaintojen ja historiallisten tietojen näkökulmasta" paikallishistorian harrastajan ilmoittaman kohteen tarkastuksesta, joka johti karttojen ja aiemman tutkimuksen varassa melko pitkälle. Joskin spekulatiivisesti, mitä Maaranen asiallisesti korosti. Itselleni tapaus oli tarpeellinen muistutus suomalmin olemassaolosta, sillä mieleni oli jättänyt pienimuotoisen raudantuotannon rautakaudelle.

Päivän kutsuttu esitelmä oli professori Raisa Maria Toivon "Tosia kokemuksia epätodesta: Kokemuksen ja eletyn uskon historia varhaismodernia tyrkkivänä lähestymistapana", joka liikkui sfääreissä, joihin en ole Opinahjossa saaduin eväin päässyt ja tuskin koskaan pääsenkään. Sentään olin törmännyt kokemuksen historiaan ja elettyyn historiaan, joiden tuntemista yleisöltä selvästi odotettiin.

Viimeisessä sessiossa Riikka Tevali selosti vielä julkaisematonta tutkimustaan, jossa kahdesta 1500-luvun hylystä oli rakenteen ja erityisesti lastin aiempaa tarkemmalla analyysilla saatu lisää tietoa. Maria Julku, joka väitteli huhtikuun alussa, kertasi tutkimuksensa perusvalintoja otsikolla "Kruunun ja käskynhaltijoiden vallankäyttö – henkilökeskeisen tutkimuksen ja niukan lähdeaineiston haasteista eli mitä käteen jäi". Todella mielenkiintoista ja terveellistä kuultavaa. Tänne sopii nostoksi huomio, siitä, että Julku oli erehtynyt ensin ajattelemaan Waarasen asiakirjajulkaisua täydelliseksi. Mitenkähän itse onnistuin välttämään vastaavan kuopan Ångermanin kanssa? Julkun esitys todisti siitä, että vaikka historiantutkimuksen akateemiseen esitykseen ei sovi tutkimusprosessin todellisuuden kuvaus, sen kirjaus ja esitys ei suinkaan ole hyödytöntä.

Lopuksi Tapio Salminen esitteli hanketta "Viabundus Suomi 1350–1650 – Suomen keskiajan ja uuden ajan alun liikennereittien avoin paikkatietokanta ja digitaalinen kartasto". En ollut vielä unohtanut aiemmin kuulemaani: kyse on saksalaisen emoprojektin lisäkkeestä, joka voi hyödyntää valmista tietoteknistä ratkaisua. Monen muun tapaan odotan innolla tielinjojen piirtymistä kartoille, mutta keskusteluosiossa Riikka Tevali esitti aiheellisen kysymyksen: miten loppukäyttäjä pääsee tarkistamaan tiedon lähteen?