Samuli Suomalainen, joka oli itse käynyt Pietarin kirkkokoulua, todennäköisesti on dokumentoinut omia muistojaan kokoelmassa Kevään ajoilta ilmestyneeseen jutelmaan Opin teille, joka alkaa: "Oli kevät-lukukausi 1862. Pietarin Suomalaisten silloisessa ainoassa koulussa, kirkkokoulussa...". Muiden tapahtumien lomassa siinä
Sinkkonen oli toperaa miestä, ja pieni kahakka olisi tietenkin syntynyt, mutta äkkiä huusi joku:
— Pojat! Tuoll' ahistaat Ruossalaiset meijän miehii… Lähtään appuu!
Siihen aikaan olivat tappelut eri koulujen välillä hyvin yleisiä, ja ne suoritettiin kello 2:n jälkeen, jolloin kaikki koulut päättyivät. Minkä tähden tapeltiin, sitä ei tiennyt kukaan, mutta polvesta polveen kulki vaan Suomen kirkkokoulun pojissa se perimätieto, että ruotsalaisia poikia piti antaa selkään sekä hyvällä että pahalla säällä. Ruotsin kirkkokoulun pojilla oli tietysti yhtä varma vakaumus asian tarpeellisuudesta suomalaisten poikain suhteen. Siis tapeltiin. Ja oli tuossa alituisessa sotakannassa oikea järjestyskin ja kuri, lait ja reglementit: kahakoista ei saanut puhua kotona mitään; kuhmuista ja naarmuista piti, jos tiedusteltiin, antaa diplomaatillinen selitys, jonka keksiminen oli jätetty asianomaisen oman näppäryyden varaan; kannella koulussa tappelusta kadulla luettiin häpeäksi; myllerryksessä ei saanut kukaan huutaa toveria oikealta nimeltä, jott'ei vihollinen julkeudessansa kenties tekisi paljastuksia inspehtorin kansliaan, jossa ollaan niin taipuvaisia nostamaan melua tuollaisista pienistä asioista ja panemaan vireille suunnattoman pikaisia käräjäjuttuja. Joukkoanomuksia sitä vastoin, koulut koulua vastaan, ei milloinkaan tehty. Joskus vallitsi suloinen rauha Suomalaisten ja Ruotsalaisten kesken, ja silloin pidettiin yhteisinä vihollisina "siirappipoikia" (paatoshnikkoja), joiksi sanottiin lähitteillä asuvain keisarillisten tallirenkien poikia. Harvemmin sodittiin samalla kadulla sijaitsevain reformilaisten koulun tai lutherilaisen Pietari-Paavalin koulun oppilaitten kanssa.
Tänään oli taistelu Ruotsalaisten kanssa ilmiliekissä. Kukako voitti? Sotaonni on valitettavasti niin vaihtelevainen. Fredrik oli nyt poissa, — luultavasti saivat tällä erää Suomalaiset selkäänsä.
Epäjärjestyksen estämiseksi kaduilla oli ainakin suomalaisessa koulussa jo Uno Cygnaeus'en ajoista tapana jakaa pojat eri joukkoihin, aina sitä myöten, missä tienoin kaupunkia asuivat. Kunkin joukon oli määrä, koulusta päästyä, kulkea joku vissi matka yhdessä, kaksi miestä rivissä, johdattajana joku vanhempi oppilas. Tavallisesti oli viisi joukkoa. Kuudennen joukon muodostivat "sisarien uottajat", s.o. ne, joitten sisaret kävivät koulua saman rakennuksen yläkerrassa, ja jotka kulkivat sisariensa saattajina. Tämä joukkoihin jakaminen tarkoitti tosin hyvää, mutta ei ollut aivan oikeaan osattua, siten kun pojat juuri pysyivät yhdessä ja niin muodoin olivat aina valmiita yksissä neuvoin ja yhteisvoimin harjoittamaan tuota miehekkyyden osoituksena pidettyä tappelemisen taitoa. Ja kun ottelu oli oteltava, silloin unohti johdattaja virkansa ja ammattinsa rauhan ja järjestyksen valvojana ja esiintyi useinkin pahimpana tappelupukarina. Eikä milloinkaan sattunut, että johdattaja olisi kahakan jälkeisenä päivänä ilmiantanut inspehtorille, mitä tapahtunut oli.
(Ylioppilasmatrikkelista tarkastaen Uno Cygnaeus oli Pietarin ruots. Katarinan seurak. kirkkoherran apulainen 1846 alkaen, samalla sen kirkkokoulun tarkastaja s.v. Pietarin suom. Marian kirkkokoulun tarkastaja 1847–58, samalla Pietarin 2. lukion ja useiden muiden oppilaitosten suomalaisten oppilaiden uskonnonopettaja 1847.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti