Lääninagnomi Alfred Vilhelm Sjöströmin Wilho-pojasta kasvoi taidemaalari. Kuvansa löysin Suomen Kuvalehdestä 16/1923. Samannäköisenä Sjöström muisteli lapsuuttaan 1870- ja 80-lukujen vaihteessa Mannerheimin lastensuojeluliiton julkaisuun Uutta kylvöä 1922:
Lapsuuteni asuin lisalmen kauppalassa, jossa isälläni oli talo. Paitsi päärakennusta kuului siihen talli- ja navettarakennus, sillä meillä oli omat lehmät ja hevoset, niinkuin ainakin pikkukaupunkilaisilla. Navettaan ja talliin me lapset usein juoksimme ja vietimme siellä monet hauskat hetket.
Siellä myöskin kuuntelimmc satuja ja kummitusjuttuja, joita Mari lehmiä lypsäessään kertoili. Me lapset niihin lujasti uskoimme, niinkuin Mari itsekin, mutta olipa yksi, joka näille jutuille naureskeli ja se oli Pekka-renki. Hän ei kummituksiin uskonut eikä pimeässä pelännyt. Eräänä iltana Mari taas kertoi, kuinka tallinyliscllä kummittelee, miten siellä pimeän tultua ryskää ja paukkaa, niin ettei hän tahdo uskaltaa navetassakaan liikkua, saati sitten lähteä ylisille heiniä pudottamaan. Pekka sanoi vaan, ettei hän naisväen turhia kummituksia pelkää ja sydänyönä hän sieltä hevoselle heinät pudottaa.
Tämän kuultuani päätin millä mahdilla tahansa saada Pekan säikähtämään ja pelkäämään yliluonnollisia. Odotin otollista hetkeä. Sattuipa eräänä iltana isä olemaan poissa kotoa; nyt oli mielestäni hetki tullut. Pekka istui kyökissä Marin kanssa jutellen ja tiesin hänen kohta menevän hevosta ruokkimaan. Menin isän huoneeseen, nousin tuolille ja otin seinältä isän kaksipiippuisen haulikon. Vähän polveni vapisivat, sillä ankarasti oli minua kielletty pyssyyn koskemasta. Tiesin, ettei se ollut ladattu ja siksi otin pöytälaatikosta kaksi panosta taskuuni. Juoksin kenenkään tietämättä tallin ylisille, latasin siellä pyssyn ja asetuin nurkkaan odottamaan piippu kattoon tähdättynä.
Tähän asti oli jännitys pitänyt rohkeuttani yllä, mutta nyt siinä pimeässä kyyköttäessäni alkoi sydänalaani kääntää. Kaikki Marin jutut tulivat mieleeni ja ummistin silmäni, etten mitään näkisi. Samassa kuulin Pekan askeleet alhaalta tallista ja kohta nousi hän portaita ylisille. Varovasti hän haparoi pimeässä ja kumartui heiniä ottamaan. Samassa minä laukasin molemmat piiput yht'aikaa. Kamala pamaus kuului, koko ylinen välähti valkoiseksi. Pekka ryömi nelinkontin rappusaukolle ja kuulin hänen harvalleen ääntelevän ui, ui, ui. Vaikea oli minun pysyä paikoillani ja odottaa, kunnes Pekka ehtisi pois tallista. Kun kaikki jälleen hiljeni, hiivin toisia rappusia navettaan ja sitten sisään.
Vein pyssyn paikoilleen ja menin kyökkiin Pekkaa odottamaan. Kauan hän viipyikin ja kun hän vihdoin tuli, ei hän ollut mistään tietävinään, söi vain tavallista hiljaisempana illallisensa ja meni maata. Kovasti olin harmissani, kun ei Pekka tapauksesta kenellekään maininnut, vaan kävi niinkuin ennenkin yöheinät hevoselle pudottamassa ja naureskeli entiseen tapaansa Marin kummitusjutuille, mitä sitten lieneekään mielessään uskonut. Minäkään en uskaltanut hiiskua asiasta, sillä pelkäsin saavani ankaran rangaistuksen pyssyn käyttämisestä. Vasta aikamiehenä kerroin isälle tapahtumasta, mutta Pekan ja minun välit jäivät ainaiseksi selvittämättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti